Tuo erilainen tiistai-ilta

Niitä tuiki tavallisia tiistaipäiviä on paljon. Tämän viikon tiistai tuntui heti aamulla jännittävältä, ulkosuomalaisellekin. Aamulla kohtaan monta iloista vermontilaista, jotka ylpeänä kantavat takinpielessään tarraa, jossa lukee 'I voted'. Kuulen, kuinka moni on ollut jonossa jo aamulla - jo varhain, jolloin ruuhkat eivät tavallisesti ole vielä alkaneet. Koululta ajan kohti kauppaa, mutta matkalla juutun liikenneruuhkaan. Se ei ehkä ole suuren suuri, mutta vermontilaisittain ajateltuna merkittävä. Autojono kulkee hitaasti kohti erästä koulua, joka toimii äänestyspaikkana. Merkittävä vaalipäivä. Tunne tuntuu huokuvan jokaisesta vermontilaisesta.

Illalla laitan lapset totutusti nukkumaan. Mieheni on New Yorkissa työmatkalla, sattumalta majailee lähellä kummankin presidentinvaalin pääehdokkaan vaalivalvojaispaikkoja. Juttelemme illalla puhelimessa, turvatoimet kuuluvat olevan odotetusti runsaat ja alueelle on pystytetty mellakka-aitoja. Kerään itselleni iltapalaa, istun sohvalle ja avaan television. Jaahas. Historiallinen hetki edessä. Tullaan näkemään, kuinka USA valitsee maalleen naispresidentin. Tällaisena tiistaina. Se on ollut aurinkoinen ja lämmin. Kaunis vaalipäivä.

Ensimmäisten osavaltioiden tulokset ovat pian valmiina. Vermont on ensimmäisten joukossa, tietenkin. Kolme valitsijamiestä Hillarylle, tämä oli hyvin ennakoitavissa. Sosiaalisesta mediasta luen, kuinka paikalliset hurraavat. Ollaan aina ensimmäisiä. Jihuu. Ja ylpeitä osavaltiostamme. Hymyilyttää näiden ihmisten puolesta. 

Mutta sitten tapahtuu jotain. Mitä ihmettä. Mitämitämitä. Florida. Mitämitämitä. Oli tarkoitus hakea lisää iltapalaa, mutta unohdan. Liimaudun television ääreen. Tästä tulee piiiiitkä ilta. Tuijotan tuloskarttaa, miten se on noin punainen. Mitämitämitä. Ja ajatus tulee. Tässä voi käydä juuri niin, miten ei pitänyt käydä. Amerikkalaiset halusivat muutosta... mutta ei näin, please, ei näin. Hiljaiseksi vetää.

Sosiaalinen media täyttyy paikallisten tunteenpurkauksista. Scared. Shocked. Terrified. I'm crying. This is not happening, somebody tell me, please. I'm throwing up. Tuijotan televisiota ja pidätän hengitystä. Paikallisten ylpeys omasta osavaltiosta jää nyt taka-alalle ja pelko valtaa alaa.

Aurinko nousee huomennakin, lupaa istuva presidentti. Puolenyön aikaan suljen television, sillä en jaksa enää jännittää. Olo on suorastaan epätodellinen. Muistelen, kuinka istuin sohvalle muutamaa tuntia aiemmin seuraamaan, kuinka Yhdysvallat valitsee maalleen ensimmäisen naispresidentin. En ole sen enempää naisasianainen, mutta kunpahan nyt istuin sohvalle katsomaan, kuinka Yhdysvallat valitsee maalleen naispresidentin. Ajattelin, että olisi historiallinen hetki nähdä tämä. Mutta ne miljoonat muut ja minä, nähtiinkin jotain muuta. 

Kerron joskus lapsilleni, että joskus maailmassa tapahtuu asioita, jotka muuttavat maailmaa, isosti. Että ne ovat hetkiä, jotka jäävät jotenkin mieleen. Niihin hetkiin pystyy palaamaan, vaikkei aina ollenkaan edes haluaisi. Ne liimautuvat mieleen ja pystyt jälkikäteen kertomaan, missä olit ja mitä ajattelit, kun tämä tapahtui.

Tämä vaalivuosi on herättänyt monenlaisia tuntoja ihmisissä. 

Mitenkähän minä tästä kerron? Kun ei edes tiedä, mitä odottaa.