keskiviikko, 2. elokuuta 2017
Sanoisin, että osumatarkkuus on ehkä 30%. Nimittäin siinä, että milloin remonttimiehet saapuvat, jos saapuvat silloinkaan. Eilen iltapäivällä mahdollisesti saapuvaksi ilmoittautunut saapui tänä aamupäivällä, ja tänä aamuna kahdeksalta saapuvaksi odotettu saapui kymmeneltä.
Ensin mieheni istui täällä pitämässä kotitoimistoa siihen saakka, kunnes minä olin palannut kotiin vietyäni lapset kesäleirille. Sitten minä istuin ja odotin, josko joku saapuisi. Hieman ennen kymmentä soi ovikello, ja oven takana on se sama kaveri, joka pyöri näillä nurkilla useana päivänä vajaa pari viikkoa sitten. Se sama, joka naureskeli minulle koko ajan.
"Ei olekaan nähty vähään aikaan!" (Enkestätuotavirnistelyä) "Sorry kun siitä ovesta jäi se rauta kiinnittämättä, siihen tarvittiin erilainen osa kuin vanhassa ja taisin vain unohtaa sen. Mutta tässä on uusi, laitan sen kyllä äkkiä." (Menenytsittenvainlaittamaan)
Taas soi ovikello, seuraava sisään. Johdatan kellarikerroksen suihkulle, jossa hän toteaa, ettei tätä voi korjata niin kuin suunniteltiin. Niin kuin pomonsa suunnitteli. Ei tule kestämään. "Soitan pomolle, mitä tehdään. Oon tehnyt näitä paljon, mutta tähän tämä keino ei sovellu. Tarvitaan isompi remontti." Selvä, sen kun soittelet, palataan tähän sitten myöhemmin. Tajusin juuri, että kun vielä viimeksi ratkaisuja oli kaksi, nyt on jäljellä vain yksi. Kalliimpi tietenkin.
Johdatan toisen ulos, ja ensimmäinen singahtaa keittiön puolelle. "Nyt on kunnossa, sorry vielä!" (Tuollavirnistelylläsaatehkäanteeksi...ehkä.) "Onko teillä jokin suihkuongelma? Onpa ikävää!" Kuunnellut tietenkin keskusteluani toisen kanssa. "Joo on, mutta onneksi kellarikerroksessa, jossa sitä ei paljon käytetä..." (Mänytsulletästärupeeavautuun!)
Johdatan ovelle. Seuraavaksi kysyy kuitenkin, onko löytynyt lisää kalsareita. Jestas mikä virnistelijä, mene nyt jo.
No huh.
perjantai, 18. elokuuta 2017
On ollut viime aikoina hiljaisempaa remonttimiesten suhteen, mutta nautin kovasti suvantovaiheesta. Projektit ovat suht mallillaan, tosin monta uutta kolkuttelee takaraivossa, jotka kuitenkin siirtänemme myöhäisempään ajankohtaan.
Tänään tuli kuitenkin tarkastaja. Sellainen, joka käy muutaman vuoden välein katsomassa, huolehdimmeko turvallisuusmääräyksistä siten kuin vakuutus edellyttää. Lupasi tulla kymmeneltä, saapui ansiokkaasti jo 9:56. Olin suunnitellut aamun ohjelman siten, että lasten leiripaikasta ehdin karauttaa suoraan kauppaan, ja mikäli liikenne on suosiollista, olen kotona viimeistään 9:55. Olin kotona tarkalleen 9:55.
Esittelee itsensä hyvin kohteliaasti, astuu sisään vasta kun selkeästi kehotan. Näytän, mistä löytyy lämmityslaitteistoja ja pakoteitä, kaasutakkoja, palovaroittimia, häkähälyttimiä, vaahtosammuttimia ja mitä näitä nyt on. Pyytää kainosti lupaa kuviin, joita hänen tarvitsee vakuutusyhtiön vuoksi ottaa, pyytää yhtä kainosti lupaa kysyä jokaista kysymystä, jotka hänen tarvitsee esittää. "Anteeksi, mutta minun täytyy nyt kysyä tätä, kun vakuutusyhtiö vaatii... onko teillä koiria?" (No, ihan kovin tungettelevaksi en tuotakaan kysymystä kokenut.)
"Anteeksi, että täytyy kysyä näitä kysymyksiä..." "Anteeksi, että joudun tiedustelemaan, miten tuo hälytysjärjestelmä toimii, jos tulisi jokin tilanne..." "Anteeksi, tiedätkö, kuinka vanha tämä järjestelmä on...?"
Kymmenessä minuutissa on kierretty talo ja selvitetty tarvittavat seikat. "Anteeksi, että joudun vielä ottamaan kuvia tuolta talon ulkopuolelta!" Siitä vaan.
Annan kaiken anteeksi. Peruuttaa ulos ovesta, vähän vaivaa anteeksipyydellen tietenkin. (Tekee mieli huomauttaa, että varothan, kun astut ulos, meillä on siinä pari rappusta.)
P.S. Anteeksi vaan, kun piti tämäkin raportoida.
Jatkuuko tarina vielä? Kuka tietää. Hälytinkorjaajaa ja aidankorjausarvioijaa ainakin kaivataan vielä, sisäkattomaalarikin olis kiva. Omakotitalossa on puolensa, monenlaiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti