Yleisöä, kiitos!

Toisinaan melkein unohtaa, että tällainen julkinen kirjoittaminen on oikeastaan esiintymistä. Vaikka pidänkin tätä omaa bloggaamistani ehkä pikemminkin puolijulkisena, sillä eihän tässä suuria yleisömääriä hätyytellä. Tällainen kirjoittaminen itsessään on vähän sellaista yksinäistä puuhaa, mutta kun näpäyttää Julkaise-nappulaa, muuttuu teksti yleiseksi riistaksi. Vaikka sen tekeekin ikään kuin vaivihkaa täällä omassa hiljaisuudessaan, illan hämärässä, on tuossa hetkessä sittenkin jotain kiehtovaa.

Nuorempana ajattelin, pitkäänkin, etten ole oikeastaan mitenkään luonteva esiintyjä. Ujo lapsi, joka koulussa jännitti sitä, osaakohan vastata oikein. En varmastikaan ollut ainoa, jolle esiintyminen aiheutti epämukavan olon. Ensimmäiset kouluesitelmät tuli luettua kiireisesti läpi, jotta tilanteesta pääsi ohitse mahdollisimman nopeasti. Ainekirjoituspaperia tuli pyyhittyä joskus niin moneen kertaan, että se kului puhki. 

Kuuntelin muutama päivä sitten lasteni keskustelua. Kahdeksanvuotias esikoisemme teki jossain lehdessä olevaa testiä, jossa jokaiseen kysymykseen oli kaksi vastausvaihtoehtoa. Yksi kysymys koski sitä, tuntuuko koulussa jännittävältä viitata, jos ei ole varma vastauksesta. Tyttäreni valitsi vaihtoehdon, jonka mukaan häntä joskus vähän jännittää, tosin kuulemma vain joskus. Kuusivuotias poikamme kiiruhti kommentoimaan, että mitä ihmettä? Miksi? Samalla muistin muutama viikko sitten käymäni keskustelun poikani opettajan kanssa. Opettaja oli ehdottanut, olisiko poika kiinnostunut esimerkiksi teatteriharrastuksesta, koska selvästi pitää esiintymisestä. Jopa niin paljon, että hänen puhetulvaansa koko koulun yhteisessä aamu- tai iltapäiväpiirissä tai oman luokan pienemmässä piirissä joudutaan toisinaan hieman rajoittamaan. Opettaja sanoi kertoneensa pojalle, että tämä voi myös tulla kertomaan hänelle asioita, jotka jäivät vielä sanomatta tai jutella niistä kaveriporukassa. Ja mitä poikamme vastasikaan? Ettei se ole sama asia. Yleisö, katsos, yleisö.

Projektityöskentelyä

Minä olen kyllä aika paljon kehittynyt kouluajoista. Tähän ikään mennessä on eteen ehtinyt tulla niin monta esiintymistilannetta, että jännitys on jäänyt taka-alalle kauan sitten. Työelämä etenkin on opettanut suhtautumaan esiintymiseen osana arkea. Toisinaan pieni kutkutus ennen esiintymistä on kuitenkin paikallaan - ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se pitää vireessä.

Ihailen lapsiani koulussa joka päivä. Aamuisin useimmiten jään kuuntelemaan koko koulun aamupiiriä ja iltapäivällä ehdin toisinaan kuulla, kun lapset keskustelevat iltapäiväpiirissä. Molemmat tyttäremme pyytävät usein puheenvuoroja hekin, mutta poikamme on kyllä äänessä jokaisena päivänä.

Tänä perjantaina poikamme saa taas nauttia huomiosta yllin kyllin, sillä koulun muutaman kerran vuodessa järjestettävä esitelmäpäivä kerää jumppasaliin kerättyjen projektitöiden ääreen ison joukon koululaisten vanhempia ihastelemaan. Jokainen oppilas istuu oman työnsä vieressä n. 15-20 minuuttia ja vastaa vieraiden kysymyksiin. Ja aikuisethan kyselevät - monta kertaa olen todistanut, kuinka omat lapsenikin kertovat innoissaan ja seikkaperäisesti omasta tutkimusaiheestaan. Oppilaista nuorimmat ovat vasta 5-vuotiaita, mutta suunnattoman ylpeitä omasta työstään. Minä uskon siihen, että innokkuus vaikuttaa myös oppimistuloksiin.

Mistähän sitä löytäisi sitten sellaisen lasten teatterin?