Mutta ruusukaalia syödään meillä paljon, sillä meillä niitä syö melko intohimoisesti neljä viidestä. Vanhempi tyttäreni rakastaa niitä, kun niihin on saatu tummahko paistopinta ja ne on maustettu sopivasti suolalla ja pippurilla. Hän pyytää myös paistetuista parsakaalin kukinnoista ne tummimmiksi paistuneet ja rakastaa niiden rapsahtelua suussa.
Kun saavuimme tänne ensi kertaa melkein kuusi vuotta sitten, esikoisemme oli vasta 3-vuotias. Hänen syömisensä oli aina ollut haaste, se oli sekä vähäistä että valikoivaa. Pikkukeskosen taustansa vuoksi hänen syömistään oli seurattu äärimmäisellä tarkkuudella ja olimme käyneet melkein kahden vuoden ajan ravintoterapeutin pakeilla etsimässä keinoja siihen, miten ikäisiään huomattavasti pienempi tyttö saataisiin innostumaan syömisestä siinä määrin, että paino alkaisi nousta vauhdikkaammin. Olimme edenneet hitaasti tai vaihtoehtoisesti - hyvin hitaasti. Olimme pitäneet yllä ruokapäiväkirjaa lukuisia kertoja. Olimme pohtineet, mihin ruokiin voi laittaa helposti lisäpotkua. Ja ponnistimme uudelleen liikkeelle jokaisen sairastelujakson jälkeen, joka verotti tytön painoa.
Sinä kesänä, kun meidän siis oli määrä matkustaa tänne, kamppailimme edelleen syömisongelmien kanssa. Kun lähdimme pitkälle lentomatkalle, ei esikoistyttäremme syönyt mitään koko matkan aikana Suomesta tälle puolen Atlanttia. Jäimme pitkän lennon jälkeen yöksi New Yorkiin ennen seuraavan aamun lentoa Vermontiin. Hotellissa tyttö söi viimein nälkäänsä mukana tuomamme marjasosepurkillisen - jonka hän hetkeä myöhemmin palautti takaisin suoraan hotellihuoneen kokolattiamatolle.
Seuraavana aamuna lentokentällä päätimme syödä aamiaista. Mieheni kävi ostamassa erilaisia aamiaisvaihtoehtoja sitä silmällä pitäen, että lapset söisivät edes jotain. Yllättäen esikoisemme maistoi sitä sun tätä, yhtä sun toista, ja vaikutti ehdottomasti edellispäivää virkeämmältä. Muistan mieheni sanoneen, että hän ei syö mitään ennen kuin lapset ovat syöneet kaiken, mitä haluavat. Hän voisi olla vaikka syömättä, jos hän näkee lasten syövän.
Syömisongelmat loppuivat siihen.
Keskostyttäremme on siis nyt 9-vuotias. Hän ei ehkä valitse pöydästä sitä tavallisinta leipäpalaa, mutta haluaa taatusti maistaa, jos näkee jotain erikoisempaa. Hän ei useinkaan laita leivän päälle voita, mutta syö mielellään esimerkiksi ruohosipulimaustettua tuorejuustoa. Hän ei valitse tavanomaista kurkunsiivua, mutta syö sen sijaan mielellään esimerkiksi pähkinäisemmän makuisen salaatinlehden. Hän ei syö herneitä, mutta kovin mielellään vaikkapa kermaista kukkakaali-parsakaalipaistosta. Valkosipuli ei häntä pelota, eivät liioin mustekalarenkaat, voimakkaasti parmesanilla maustettu pastaruoka tai graavilohi. Olen vieläkin hämmentyneen onnellinen siitä, että tälle lapselle ei tarvitse koskaan sanoa, että jos nyt kuitenkin maistaisit. Kaikesta huolimatta hän on edelleen pienikokoinen ja tulee olemaan sellainen luultavasti aikuisiässäkin.
Jatkamme onnellisina ruusukaalien paistamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti