torstai 17. joulukuuta 2015

Kiitos kysymästä, vähän väsyttää

Jollekin keskivertoihmiselle riittää kuulemma noin seitsemän tunnin yöunet. Olen aika keskiverto muutenkin, joten minullekin se sopii. Seitsemän tuntia on hyvä saavutus ja silloin jaksaa ns. normaalisti, ajattelematta sen enempää päivän mittaan, onko väsynyt vai ei. Kuusi tuntia unta yössä on arjessa tavallinen määrä, mutta jos sitä ei moneen päivään pääse paikkaamaan, alkaa se vähitellen käydä jaksamisen päälle. Sitä vähemmästä ei sitten kannata puhuakaan.

Mutta aionpa puhua sittenkin. Että jos nyt muinakin vuosina, niin tänä vuonna varsinkin, joulu on saapumassa aivan varkain. Marraskuussa kävi jo kyllä mielessä, että joululahjoja voisi jo suunnitella, lasten kanssa voisi leipoa piparkakkuja, joulukorttejakin voisi lähettää, oveen voisi tehdä kranssin koristeeksi ja mitä sitä nyt kaikkea. Mutta enhän minä, kun minusta on jossain ihmeen välissä tullut se viimetinkaihminen. Syytän yli äyräiden tulvivaa kovalevyäni, sitä, joka on omassa päässä.

Mutta joulukuu tuli. Itse asiassa olimme kuun vaihteessa lomalla Floridassa ja kun sieltä palasimme, oli joulukuu jo ehtinyt päästä hyvään vauhtiin. Skarppasin kyllä sen verran, että heti palattuamme nappasin lomakuvista käsittelyyn sen, jonka joulukorttiin halusin ja tilasin sellaisia valokuvakortteja. Ne ovat nyt olleet matkalla jo monta, monta päivää. Tosin edelleenkin vasta minulle päin. Joten anteeksi vain siellä Suomessa, ei tule joulukortteja ajoissa tänäkään vuonna.

Verotti kyllä vähän yöunia tuo valokuvien plärääminen ja muokkaaminen, ja sitten tuli sekin säpsähdys, että jo perinteeksi muodostunut valokuvakirjakin on vielä tekemättä. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna järjestettiin syntymäpäiväjuhlatkin, vieraita oli reilut parisenkymmentä, oli siinäkin jotain puuhailtavaa, ainakaan en nukkunut tarpeeksi. Ja sitten tuli vielä sellainenkin herätys, että mieheni oli lähdössä piakkoin työmatkalle Suomeen ja tulossa oli tuhannen taalan paikka lähettää Suomeen menevät joululahjat matkalaukussaan lähemmäksi määränpäätä. Joten yksi ilta meni paketoidessa. Rapisevien papereiden, sykkyrälle menevien lahjanarujen ja nimilappusten kanssa. Sulassa sovussa olohuoneen pöydällä ne kaikki, sekä hyvin myöhäinen iltapala, teekupillinen ja punaviinilasillinen. Selvisin.

Vähäisten yöunien aikakausi siis vain jatkui. Valokuvakirja on yleensä syntynyt parissa, kolmessa illassa, mutta nyt siihen tarvittiin viisi. Se johtui ensisijaisesti siitä, että kolmantena aherrusiltana poikamme puuttui peliin. Illalla alkanut yskä alkoi vaivata sängyssä ja kuume nousi. Juoksin alakerran ja yläkerran väliä, annoin pojalle kuumelääkettä, yritin viilentää vaatetustaan, yritin juottaa tarpeeksi vettä, ja niin edelleen. Istuin välillä portaikossa puhelimeni kanssa, josta selasin kuvia kirjaa varten. Enimmäkseen istuin poikani vieressä rauhoittelemassa ja ihmettelemässä, mitä seuraavaksi keksisin. Kaksi iltaa ja yötä meni siten ja ei kannata varmaankaan mainitakaan, miten hyvin saa nukuttua, kun viimein ottaa kuumeisen, rauhattoman lapsen viereensä, jotta olisi mahdollista, että me molemmat vain väsähtäisimme jossain vaiheessa niin, että saisimme unta edes hetken verran. Saattaa olla, että saldoksi tuli noin kolme tuntia. Ja se mies? Siellähän se, työmatkalla tietenkin.

Viidentenä iltana kuvakirja oli jo lähellä valmistumistaan, mutta viime hetken silaukset vaativat vielä yllättävästi aikaa. Vieläkin kuumeinen poika oli kuitenkin siinä vaiheessa päässyt ilmeisesti pahimman vaiheen yli, sillä unensa oli jo paljon rauhallisempaa. Olin niin lähellä sen kuvakirjan kanssa. Sitten lukitsin tietokoneeni mousepadin. Miksikö? Ei aavistustakaan, sillä en tee niin koskaan. Jokin sopiva näppäinyhdistelmä väärässä kohdassa ja naps. Ja sitten olin ilmeisesti jo niin väsynyt, etten kyennyt yhtäkkiä mitenkään muistamaan, miten lukitus poistetaan. Voi elämä. Ja kun se onnistui ja pääsin lähettämään tilausta ja kuvatiedostot alkoivat valua eteenpäin, tapahtui se väistämättömin. Nettiyhteys alkaa tökkiä. Ei tarvitse kai kertoa, miltä se tuntuu.

Olen yrittänyt muistella, milloin viimeksi nukuin sen seitsemän tuntia yössä. Tiedän kyllä, että on paljon ihmisiä, jotka kärsivät unettomuudesta oikeasti, kaikki sympatiani heille. Minun alle seitsemäntuntiseni, ne kaikki viisi-, kuusi- ja kolmetuntiset, joita olen viime viikkoina keräillyt, ovat kuitenkin lähinnä itse aiheutettuja. Joten niin makaa kuin petaa. Ensi vuonna sitten paremmalla onnella. Ehkä aloitan jouluvalmistelut jo lokakuussa. (Ja hah.)

Vieraita Suomesta, kyllä on.

Appivanhemmat ovat saapuneet viettämään joulua ja mieskin on saatu kotiin. Aikoo jopa pysytellä poissa työmatkoilta koko loppuvuoden. Joten univelat saadaan ehkä sittenkin kuitattua joululoman aikana.

Niin, kiitos kysymästä, kyllä väsyttää. Koska yritän nyt ehtiä saavuttamaan sen seitsentuntisen, on jaarittelut lopetettava tänään tähän. Hyvää ja rauhallista yötä Vermontista!

2 kommenttia:

  1. Pidemmän aikaa olen blogiasi lukenut, mutta vasta nyt oman bloggaustaipaleen alkumetreillä olen ottanut itseäni niskasta kiinni myös kommentoinnin suhteen. Meilläkin jouluvalmistelut ovat vähän niin ja näin - toisaalta kyllä innostaa, ja toisaalta tuntuu siltä, että mitään ei ehdi tehdä ja jaksaisiko sitä edes stressatakaan... Tsempit jouluvalmisteluihin & ihanaa joulunaikaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että luet! Jouluvalmistelut tulivat täällä tänäkin vuonna tehdyksi joka tapauksessa aivan riittävän kelvollisesti. Aika onnekasta on sekin, että ei sitä sitten jälkeen päin kauaa enää muistakaan, mitä unohti tai mitä ei ehtinyt. Ja taas joulu tulee ensi vuonna, joten ehtiihän sitä sittenkin :)

      Poista