Viisastelija

Kyllä mä joskus silloin ajattelin, että yritän aina olla rakentava. Kun on sellainen vastuu tuosta jälkikasvusta, että pitäisi tehdä parhaansa kasvattaakseen heistä sellaisia fiksuja ja tässä - joskus niin kummallisessa - maailmassa pärjääviä ihmisiä. Selittäisin heille, miten täällä toimitaan, tai että ainakin välittäisin heille oman näkemykseni siitä. Ja niin, meidän perheen arvomaailman ja niin edelleen.

Ja sitten mä huomasin hypänneeni sammioon, josta ei tunnu aina olevan ollenkaan helppoa ylöspääsyä vaan että räpiköimikseksihän se useimmiten menee.

Moni asia oli elämässä ehtinyt sujua aika hyvinkin, oli tullut tehtyä hyviä valintoja, joskin niitä huonojakin. Mutta elämä lutviutui viimein paikoilleen sellaiseen itselle sopivaan uomaan. Sellaiseen onnelliseen, tavalliseen elämään.

Sitten tuli lapsia, jotka kyllä ovat oivallinen jatke siihen onnelliseen elämään. Mutta en mä silti siitä mitään tiennyt. 

Niin, löytyisköhän ne tavarat paremmin, jos ne olis niissä paikoissa mihin ne kuuluu? Minunko pitäis aina tietää, mihin kukakin on mitäkin laittanut? Kato kun mä en voi muuttua sun pehmokissaksi, en siksi vihreäksi kynäksi, en liioin fidget spinneriksi. Jokaisena päivänä kun on hukassa jotain. Ja lisäksi, jos satut heittämään jotain pois, sitä ainakin kysytään seuraavana päivänä. Kaiken tämän sälän keskeltä, jota kolmilapsisessa perheessä tursuaa ja pursuaa joka paikasta, pitäisi aina löytyä kaikki. Kyllä se jossain täällä on, tietäis vaan missä.

Niin, sanoinko mä just äsken, että se maito voi kaatua, jos siinä tuolilla koko ajan hosuu? Oma kommentti putkahtaa suusta, ennen kuin ajatus ehtii pidemmälle. Kaatuneen maidon siivoaminen kestää minuutin tai kaksi, lapsen harmistuneen mielen (joka saa lisäpontta aikuisen kommentista) pois pyyhkiminen yleensä huomattavasti kauemmin. Joo, näitä sattuu, mutta muistaisitko nyt sitten ens kerralla paremmin. Ja olisinko ens kerralla minäkin rakentavampi, olisinko.

Sinä puhut minulle nätisti, koska meillä puhutaan nätisti. Koska meillä opetetaan puhumaan kaikille nätisti. Koska on hyvä oppia ajattelemaan, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Kolahtaako omaan nilkkaani? Onneksi aikuinenkin vielä oppii kaikenlaista. 

Voisi vaikka aloittaa viisastelun vähentämisellä. Jos sitten vaikka räpiköisi vähän vähemmän. 

Onneksi 6-vuotias on sitä mieltä, että ihan hyvin mä vedän.
Kuitenkin.