Ymmärsin

Ehkä en tiennyt

miten aika ei tunnu koskaan riittävän

ja sittenkin on hetkiä

jolloin aika ei kulu 

vaikka odottaisi

Ehkä en tiennyt

miten aivan väsyneenäkään

ei unesta saa kiinni

jos mieli on huolesta täyttynyt

jos luulee että muisti kaiken

ja sittenkin taas unohti

jos luulee että tämänkin jo koin

ja sittenkin vielä lisää

Ehkä en tiennyt 

ennen kuin minusta tuli äiti.

Ja sitten aloin nähdä

miten leppäkertun kulkema polku

voi olla muuta päämäärää tärkeämpi

miten hetken pysähdys tuolla tiellä

ei häiritsekään suunnitelmaa

vaan tekee sen paremmaksi

Ja kuinka tummemmaksi 

muuttuvat pilvet

eivät olekaan uhka sateesta

vaan taivaan leikkiä väreillä

Ja kuinka pieni asia

voi ollakin valtavan suuri

ja kuinka suuresta asiasta

voi tulla aina pienempi

Ymmärsin.

Kun minusta tuli äiti.

Super-duper Saturday!

Ja hypehype. Ihan melko tavallinen lauantai tämä on ollut, mutta olipahan herkullinen otsikko. Mutta kuten joskus aiemminkin olen tainnut mainita, lauantait ovat päiviä, jolloin yritämme tehdä perheen kanssa jotain mukavaa ja jätämme siivoukset vähän vähemmälle. Arkena jaksan sitä siivoustakin paremmin, kun tiedän, että lauantaina saan sitten taas aikaa löysäillä. #ilovesaturdays

No, tänään oli kuuma. Jos Suomessa alkavatkin helteet viimein hieman hellittää, niin meillä lämpötilat ovat taas vaihteeksi nousussa. Vaihteeksi, sillä koko kesä on ollut kyllä oikein mukavan lämmin, mutta vaihteleva. Muutaman päivän kuumuuden jälkeen on aina hellittänyt hetkeksi. Sellaista vuoristorataa siis, mutta oikeastaan aika miellyttävää, kun ei ehdi kyllästyä. #kesäsääonkivasää

Kuumuudesta huolimatta päätimme suunnata tänään kohti Burlingtonin keskustaa, tai oikeammin kohti Champlain-järven rantaa. Käynnissä on vuosittainen Lake Champlain Maritime Festival, joka kerää yhteen monenlaista veneilykalustoa ja niitä ihastelevia ihmisiä. #kyllämullekintuollainenkelpais

Tämän festivaalin kannalta sää oli kyllä mitä parhain, sininen taivas kevyine pilviverhoineen ja sinisenä hohtava järvimaisema. Ohjelmaan kuului myös monenlaisia näytöksiä, ja meidän osuessamme paikalle oli käynnissä helikopterinäytös, jossa armeijan helikopteri suihkutti riiputtamastaan vesisäiliöstä vettä, kuten pelastustehtävissä tehdään. Kaiketi sillä säiliöllä ja koko operaatiollakin on oma nimensä, mutta tunnustan tässä suoraan tietämättömyyteni. Mielenkiintoisen näköistä se kuitenkin oli, kun kopteri aina uudelleen täytti säiliötä ja suihkutti sitten sen sisällön takaisin järveen. #huikeetakatseltavaa

Kuumuutta piti kuitenkin jossain vaiheessa lähteä hieman pakoon. Koordinaateiksi valitsimme jäätelöpisteen. Koska keskustan kävelykadulla sijaitseva tunnetumpi jäätelökuppila oli ääriään myöten täynnä (arvaatte ehkä mikä), päätimme kokeilla jotain uutta. Burlingtonista vähän pohjoiseen päin sijaitsee Colchesterin pikkukaupunki, josta kuuleman mukaan löytyy mukava drive-in-jäätelöbaari. No, kolmen pienen lapsen kanssa ei lähdetä niin uhkarohkeaan yritykseen kuin drive-in-ice cream, joten päätimme kokeilla baarin pihamaan istuskelupaikkoja. Ja, kyllä, the Village Scoop ansaitsee ilman muuta paikkansa varsin herkullisena jäätelöpaikkana. #eisenainatarviollabenandjerrys #miksmäenymmärräottaasitäpienintäjätskikokoatäälläameriikassa #laitaselusikkanytnopeestisuuhun #tippuutippuu #yummy

Chocolate chip cookie dough sen olla pitää,
sanoo viisivuotias.

Eikä me nyt lauantaisin pelkästään ihastella maisemia tai herkutella. Tänään on käyty myös rautakaupassa kylpyhuonetarvikeostoksilla (#äitiiiimemennäänrautakauppaan!!!) ja elektroniikkakaupassa ostamassa kotirouvalle lisää ulkoista kovalevyä, jotta nämä rouvan räpsimät kuvat mahtuisivat johonkin (#äitiiiimemennääntelevisiokauppaan!!!). Ja koska tämä ei edes yritä olla sisustusblogi, niin siitä (vieläpä edelleen keskeneräisestä) pääkerroksen vessakopperosta ei ole kuvaa. Ja jos tämä vaikka yrittäisi olla sisustusblogi, niin en kai minä sitä kuvaamista vessasta aloittaisi. #lukekaaniitävessanentrausvinkkejämuualta

Noh, onneksi rautakaupasta löytyi muutakin, sellaista siis, jota kelpaa kuvaillakin. Pimenevät loppukesän illat saavat tästä kivasti tunnelmaa - tämä oli ns. ihan minun näköiseni, joten sen ohi ei voinut kävellä. #hämärähommiatiedossa

Päivän triviatieto:
aurinko laski näillä leveyksillä tänään klo 20:07.

Tämän myötä - kaunista loppukesää kaikille!

Naapurikyttääjät

Meillä puhutaan paljon naapureista. Meillä tuijotellaan ikkunoista, osoitellaan ja keskustellaan naapureiden tekemisistä. Että mitä ne naapurit nyt tekevät, ja taasko ne ovat meidän pihallamme. No, ei nyt ihan näin. Jotta ette pidä meitä ihan kummallisina, pieni tarkennus lienee paikallaan.

Tällä seudulla on tavallista, että puutarhanhoito on ulkoistettu puutarhurointifirmoille. Näin myös meillä. Sen lisäksi, että minulla on heikohkosti aikaa puutarhanhoidolle, ei viherpeukalonikaan tilanne ole oikein kehuttava. Meidän kolmevuotias, sanavalmis, tyttäremme on hyvin kiinnostunut puutarhureiden tekemisistä ja ryntää aina ikkunaan katsomaan, kun he saapuvat tekemään askareitaan. Hänellä on kuitenkin toisinaan vielä sanat vähän sekaisin - näin on käynyt naapurin ja puutarhurin kanssa.

Joten - meillä siis käy naapureita leikkaamassa ruohoa (ei kun siis puutarhureita). Meillä on myös joitakin puutarhureita (ei kun siis naapureita), jotka leikkaavat nurmikkonsa itse. Ja tällä seudulla, meidän ympärillämme asuu aika monta puutarhuria (ei kun siis naapuria). Ja äiti kato, taas tuo naapuri leikkaa meidän nurmikkoa! (Ei kun siis puutarhuri.) Äiti, mihin se naapuri nyt meni? (Ei kun siis puutarhuri.) Se meni varmaankin tuohon naapuriin leikkaamaan ruohoa, vastaa äiti. Ei kun puutarhuriin, korjaa tyttö. Että onko se nyt niin ihme, jos meillä nämä asiat menevät vähän sekaisin. Pysy tässä nyt sitten perässä.

Pohditaan meillä tosiaan sitäkin, minne ne naapurit (ei kun siis puutarhurit) menevät, kun lähtevät meiltä. Jos heitä ei näy lähimmän puutarhurin (ei kun siis naapurin) pihassa, selitykseksi ei välttämättä kelpaakaan se, että naapuri (ei kun se puutarhuri) meni leikkaamaan jonkun toisen puutarhurin (ei kun siis naapurin) nurmikkoa. Ei, tyttö pohtii. Se naapuri (siis se puutarhuri) meni varmaankin syömään. - Joo, kyllä puutarhureidenkin pitää syödä, vastaa äiti. Se meni varmaankin omaan kotiin syömään, pohtii tyttö. Saattaa olla, että se meni johonkin ravintolaankin, sanoo äiti. Ei, kyllä se naapuri (ei kun se puutarhuri) meni omaan kotiin syömään, toteaa päättäväinen kolmevuotias. Niin kuin mekin syödään täällä.

Nuuskijoita meillä riittää.
Viisivuotiaamme tutkii tässä hämähäkinverkkoa.

Mielenkiintoista tämä elämä. On pohdittu kesän aikana myös paljon ötököiden elämää. Ne asuvat tuolla ulkona, sanoo tyttö. Siellä on niiden oma koti. Niiden ei kuulu tulla tänne meidän kotiin. Ne menevät sinne omaan kotiin nukkumaan. Siellä on niiden omat sängyt. Äiti, missä niiden ötököiden auto on? -Öö, ötököillä ei ole autoja, tyttöseni. (Eikä niillä ole kotonaan varmaankaan sänkyjäkään, mutta hmm, olkoon nyt.)

Pohditaan meillä paljon muutakin. Tämän kesän suosikkisana on ollut miksi. Miksi äidinkin pitää syödä? Miksi äiti laittoi sukat jalkaan? Miksi äiti otti leivän kaapista? Miksi isi ajoi auton talliin? Miksi äiti sanoi noin? Miksi minua nauratti? Miksi tuossa seinässä on tuollainen pieni jälki? Voi, äiti ei oikein tiedä. - Kyllä äiti tietää! vastaa tyttö. Lohdullista, että usko äidin kaikkitietävyyteen on sentään vielä voimissaan.

Maailma on mielenkiintoinen paikka. Ja vaikka meillä paljon pohditaankin, niin ei meillä onneksi niin paljon oikeasti kyttäillä. Niitä naapureita. Ei kun siis puutarhureita. Ei kun naapureita ei siis kyttäillä. Puutarhureita kyllä, kolmen pienen ihmisen voimin. Minä, isompi ihminen, yritän olla kyttäämättä.

Kaksi pientä lusikallista

Aamupalalla kaksi lusikallista veteen keitettyä kaurapuuroa, sen kera kuningatarsosetta, ehkä kaksi lusikallista. Maitoa 50 ml. Lounaaksi rasvattomaan maitoon tehtyä perunamuusia, höystettynä voitilkalla, arviolta kolme lusikallista. Jauhelihapihviä, itsetehtyä, maitoon ja korppujauhoon, energialisää taikinassa. Noin kolmen lusikallisen verran. Välipalalla maustamatonta jogurttia, rasvaprosentti 2%, lisänä kuningatarsosetta, yhteensä noin neljä lusikallista. Haukkaus kurkusta. Iltapalalla 1/5 banaania. Kevytmaitoa, joka aterian väliin, n. 40-60 ml.

Ja niin edelleen. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Taas istun täällä yliopistollisen sairaalan käytävällä lapseni kanssa, odottamassa pääsyä ravintoterapeutin vastaanotolle. Hän on ollut osa elämäämme melkein kahden vuoden ajan. Hänelle olen taas etukäteen pitänyt viiden päivän ajan ruokapäiväkirjaa esikoiseni syömisistä ja juomisista, vahtinut ravintosisältöjä, yrittänyt muistaa kirjata kaiken ylös, tiedustellut reseptiä, jos lapsemme on syönyt jonkun muun (kuin minun) valmistamaa ruokaa. Muistuttanut päiväkodin hoitajia päiväkirjan täyttämisestä. Ja täällä me nyt taas istumme, ja mietimme kohta taas yhdessä, mitä me seuraavaksi keksisimme.

Opin tuona aikana huomattavan paljon lasten ravitsemuksesta, ja olen ollut niistä tiedoista myöhemminkin kiitollinen. Saimme ravintoterapeutiltamme paljon vinkkejä pieniruokaisen sekä valikoivan keskoslapsen ruokahalun kasvattamiseen - osa niistä toimi, osa ei. Opin muodostamaan päässäni käsityksen siitä, että kun lapseni oli taas syönyt hyvin vähän, mitä ravintoaineita silloin pyrkisin erityisesti seuraavilla aterioilla lisäämään. Opin etsimään proteiinipitoisia ruokalajeja, opin kiinnittämään huomiota rasvasisältöihin, opin myös monta kikkaa, joilla saatoin lisätä ruoan menekkiä. Opin senkin, että meidän lapsemme kohdalla ruoka saattoi mennä helpommin suuhun, kun hän keskittyi samalla johonkin muuhun. Me luimme kirjoja ruokaillessa, teimme joskus palapelejäkin. En minä siitä huolta kantanut, että ruokapöytä täyttyi välillä ties minkälaisista tavaroista.

Pieniruokaisen keskoslapsen ruokailu vääristi käsityksiäni siitä, minkä verran pieni lapsi tavallisesti syö. Minä ihmettelin salaa, kun vieras lapsi söi tutkimatta ruokapöydästä yhtä sun toista, minusta se näytti ihan hotkimiselta, minähän olin tottunut siihen, että meidän aistiherkkä lapsemme tutkii jokaisen suupalan ennen kuin laittaa sen suuhun. Minä en ymmärtänyt, miksi Piltti-purkit olivat niin suuria, eiväthän ne koskaan tyhjentyneet kerralla. Minä en ymmärtänyt sitäkään, miksi tuttipullon piti olla 220 millilitran vetoinen, eihän sinne koskaan niin paljon maitoa kerralla tarvinnut laittaa, ei meidän tapauksessamme edes saanut. Koska esikoisemme kärsi keskosen keuhkosairaudesta, hänen kohdallaan noudatettiin pitkään ns. nesterajoitusta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, ettei hänen vatsaansa saanut täyttää kerralla liian paljon, sillä se olisi rasittanut keuhkoja. Joten lapsemme sai pieniä annoksia vähän tiheimmin välein. 

Olemme tulleet pitkän matkan tähän, missä olemme nyt. Opin jo tuolta ravintoterapeutilta taannoin, ettei kannata tuijottaa sitä, paljonko lapsi syö päivän aikana. Sen sijaan kannattaa miettiä enemmänkin sitä, mitä lapsi syö viikon aikana. Varmasti vaivasin aikoinaan paljonkin päätäni sillä, mitä lapseni on syönyt tai ennen kaikkea ei ole syönyt, mutta opin viimein sen, että parasta, mitä voin tehdä, on lopettaa stressaaminen. Joten uskallan myöntää, että suhtaudun nykyään aika ylimalkaisesti kasvukäyriin. Lapsemme on terve ja iloinen ja kasvaa kuitenkin koko ajan, vaikkakin aivan omaa tahtiaan edelleen. 

Sittemmin olen saanut tutustua monenlaisiin muihinkin lasten syömisongelmiin, mutta ne nyt ovat tuttuja juttuja melkein jokaisessa lapsiperheessä. Sillä uskon, että aika moni taaperoikäisen vanhempi tietää, että ruokailun onnistuminen (jolla tarkoitan nyt ensisijaisesti ruoan päätymistä suuhun) voi olla kiinni niin verensokerin tasosta, ruokailuhetken rauhallisuudesta, lusikan väristä tai lautaselle asettelusta. Kuin myös vaikkapa pupujussien määrästä pihamaalla tai tähtien asennosta. Kun tänään luulit keksineesi täydellisen uuden lempiruoan, ei se seuraavana päivänä enää kelpaakaan. Ja taas olet ymmälläsi.

Ei aina niitä kauniita maisemia. Tässä meidän arkirealismiamme lounaalta.

Miten meidän esikoisemme nykyään sitten syö? Haluan lohduttaa jokaista keskoslapsen ruokailun kanssa taistelevaa aikuista sillä toteamuksella, että hyvin. Hän syö melkein aina lautasensa tyhjäksi. Toki äiti muistaa edelleen niitä vanhoja kikkoja, eikä esimerkiksi sekoita eri aineksia lautasella valmiiksi, sillä tyttäremme haluaa syödä suurinpiirtein kaiken erikseen. Eikä äiti ihmettele sitäkään, että mustikat on joskus syöty niin, että niistä on kuoret jäljellä. Ne ovat kuitenkin aika pieniä juttuja ne. Jos keskosuus on muutenkin paljon minua opettanut, on se tuonut myös huikean määrän suhteellisuudentajua.

Vekkuli festivaali ja vähän muita juttuja

Satuttiin tänään sunnuntaina Burlingtonin keskustaan. Ei menty sinne oikeastaan minkään perässä, oli vain ajateltu viettää vähän aikaa katsellen ihmisvilinää kauniissa kesäkaupungissa. Jostain muistin lukeneeni, että käynnissä olisi Festival of Fools, mutta eipä minulla ollut käsitystä, mitä se tarkoittaisi. Jonkinlainen käsitys kuitenkin tänään siitä saatiin.

Ydinkeskustan yksi puistoalue, jota City Hall Parkiksi kutsutaan, oli täynnä hilpeitä ihmisiä. Täällä hilpeys ei useinkaan tarkoita sitä, että nautintoaineita olisi liieemin nautittu - ihmiset vain pitivät hauskaa katsellen ja kuunnellen esityksiä ja nautiskellen myydyistä ruoka-annoksista. Tuli vastaan katusoittajia ja trubaduureja, pellejä ja pelimanneja, yksisilmäisiä avaruusolentojakin. Tuli suorastaan hullunkurinen olo tätä katsellessa - mutta se oli kaiketi festivaalin tarkoituskin. 

On kehaistava, että Burlington on oikeasti kiva kesäkaupunki. Ei siinä talvellakaan vikaa ole, mutta viihtyisä kävelykatu Church Street pääsee kyllä enemmän oikeuksiinsa kauniina kesäpäivänä kuin hyytävän viimaisina keskitalven päivinä (kiitos vuodenajoista, kuitenkin). Kesällä keskusta on lähes aina täynnä elämää, terassit täyttyvät ihmisistä ja kävelykadun kaupat laajentavat myyntikojunsa ulkosalle. Tällä kävelykadulla voi viettää aikaa ihan vain kuljeskellen ja katsellen - näin teemme mekin melko usein.

Tänä hullunkurisena päivänä olivat kaupatkin samassa hengessä mukana - tästäkin telineestä olisi voinut ostaa ihan veikeän värikkäitä vaatekappaleita. Monenlaista muutakin bongasin, kuten polviin ulottuvat Supermies-sukat, mutta ne jäivät kuitenkin kauppaan.

Kerrassaan hauska sattuma kuitenkin se, että satuimme piipahtamaan keskustaan tämän festivaalin aikana, tulipa tällainenkin nähtyä. Kuten jo mainitsinkin, on Burlington vilkas kesäkaupunki, jossa on tapahtumia melkein joka päivälle. Ja kun kesäsäät meitäkin hellivät, niin mielelläänhän kaupungin menoa käväisee aina välillä katsomassa. Aina se ei ole näin hullunkurista, mutta mielenkiintoista kyllä.

Toisinaan päätyy sitäkin miettimään, että ollaankohan sitä itsekin joskus vähän hullunkurisia. Sekin varmaan riippuu siitä, keneltä kysytään. En minä avaruusolioksi enkä trubaduuriksi sonnustautuisi, mutta ehkäpä me olemme niitä poikkeavia, kun emme ole ihan joka päivä, joka paikassa, liikkeellä lenkkareilla. Tai varvastossuilla. Välillä tuntuu vähän siltäkin, että vaikka olisi pukeutunut melkoisen casuaalisti (tarkoitan tässä kohtaa siistejä vapaa-ajanvaatteita), kokee olevansa ylipukeutunut, kun silmäilee kanssakulkijoita. Täällä sopeutuisi joukkoon ihan melkein millaisessa vaatetuksessa tahansa, ihan niinä tavallisina päivinäkin, jolloin ei ole näitä trubaduureja ynnä muita liikenteessä. Eipä silti, ketä se haittaisi.

Summa summarum, sulaudun siis joukkoon. Ja kukapa sitä tietää, etten minä syö lounaaksi perunalastuja enkä aamupalalla makeita herkkuja. Enkä pidä laihasta kahvista, enkä juo sitä suuresta tuopista pitkin päivää. Eikä minulla ole edes niitä varvastossuja. 

Se hiljaisempi New York

Ei ole tänään oltu metropolissa, ei. Mutta New Yorkissa kyllä, tarkemmin sanottuna New Yorkin osavaltion puolella, johon meiltä pääsee aika näppärästi, kun ylittää tuon lähistöllämme liplattavan Champlain-järven.

New Yorkin osavaltio on siis yksi Vermontin naapureista ja pinta-alaltaan meidän osavaltiotamme huomattavasti suurempi (nippelitietona tarjottakoon, että Yhdysvaltojen 27. suurin). New Yorkin osavaltio on kuitenkin asukasluvultaan Yhdysvaltojen kolmanneksi suurin (Kalifornian ja Texasin jälkeen), mutta siltä se ei täällä meidän nurkillamme tunnu, kun olemme kuitenkin varsin kaukana tuosta osavaltion kaakkoiskulmilla sijaitsevasta metropolista. Näin tavanomaiselta näyttää, kun tullaan New Yorkin osavaltion puolelle:

Meiltä sinne pääsee siis kätevimmin lautalla. Yli pääsee useammastakin kohdasta, mutta tuo reitti, jota tapaamme käyttää, kestää vain 14 minuuttia, siis se lauttamatka. Kun on matkannut meiltä saakka järven tuolle puolelle ja saavuttanut Plattsburghin kaupungin, on aikaa kulunut noin tunnin verran.

Tällaisilla mennään. Näitä menee tähän aikaan vuodesta yli järven kumpaankin suuntaan suorastaan tuhkatiheään (muistini mukaan jopa 10 min välein), joten vastaantulevia voi bongailla lautan kannelta. Tänään sää oli kauniin kesäinen, joskin hieman pilvinen, mutta ei onneksi kovin tuulinen. Minun surkea matkustuspääni kun ei pidä tuulesta (vesireiteillä) sitten yhtään, ja huonommalla säällä tuo 14 minuutin matkakin olisi ollut minulle liikaa. Mutta tänään kaikki siis sujui mitä mainioimmin. Paluumatkalla saimme lautalta jopa sattumalta sellaisen paikan, että siitä saattoi lähteä lastenkin kanssa hieman jaloittelemaan kannelle. Oi upea Lake Champlain! 

Mutta mitä löytyy Plattsburghista? Kyseessä on pieni kaupunki, jossa asukkaita on vain noin 20 000. Kaupunki on aivan kelvollisen pikkukaupungin oloinen, joskin on kärsinyt viime vuosikymmenten aikana mm. sotilastukikohtien lakkauttamisien aiheuttamista vaikutuksista. Kaupungin läpi virtaa joki nimeltä Saranac.

Mitäs me siellä sitten teimme? Poikkesimme ostoskeskuksessa ja söimme lounasta. Keskustassa tuumasin ottavani pari kuvaa, ihan vaikka siksi, etten ollut siellä koskaan kuvia ottanut. Aivan mitään suurta ja ihmeellistä ei vastaan tullut, mutta en sitä odottanutkaan. Ollaanhan New Yorkin osavaltion laitamilla, siellä hiljaisilla kulmilla.

Aivan kelpo lauantai kyllä. Jollei olisi päätynyt asumaan tänne pikkuiseen Vermontiin, eipä varmaankaan tulisi koluttua näitä suhteellisen harvaan asuttuja seutuja. Joten täällä käytiin kaiketi siksi, että täällä ollaan. Ihan mukava syy sekin. Ja pitäisikö sitä aina niin paljon syytä ollakaan, kun lähtee lauantaiaamuna katselemaan maailmaa. Joskus on vain kiva lähteä. Ja sitten on kiva palata kotiin. Ja siinä matkalla, siinä voi ihastella sitä ihanaa Lake Champlainia. Siihen en kyllästy, en-en-en. Ymmärrättekö miksi?

Tehtäväni: ilonpilaaja

Kunsitälusikkaakäytetäänsenjogurtinsyömiseeneikäpöydänpaukuttamiseen. Ajasilläkärryllänätistieikäketäänpäin. Sohvallaistutaaneikähypelläympäriinsä. Sitäkirjaaluetaannätistieikäheitetäsittenlattialle. Jakunnekierremakaronitovatsyötäviäeivätkämitäänhaitareitajoillasoitellaan.

Olen kunnostautunut tässä lajissa, nimittäin ilonpilaajana. Joka päivä koen sata (tai tuhat) kertaa olevani se, joka keskeyttää hauskan (heituossavoisattua) leikin tai erottelee sohvalla toisiinsa takertuneita kikattavia leikki-ikäisiä (varovastinytetteikukaanputoa). Pihaleikeissä sopu lasten kesken saattaa pysyä hetkellisesti pidempäänkin - kunnes sitten huomaat, että joku ajaa kärryillä toista päin (varovastinytettettörmää). Tai kun kukaan ei halua keinua, paitsi silloin kuin joku muu haluaa keinua, ja siitä saadaan aikaa oiva riita (jokainenodottaanytomaavuoroaan). Joten kyllä minä melkoisessa ristiaallokossa välillä luovin - juuri kun uskallan ajatella, että tämähän hyvin menee, ehtii joku aiheuttaa hämmennystä.

Huh, tämä lienee meidän vanhempien ikuinen rooli. Jokaisena päivänä, kun joudun kieltämään jälkikasvuani tekemästä jotain, koen siitä tunnontuskia. Vaikka tiedänkin, että muuta mahdollisuutta ei ole. Ja kun kuvittelen, että se ja sekin asia pitäisi olla jo sisäistetty, huomaankin jonkun toistavan edelleen samaa kiellettyä asiaa. Ja oravanpyörä on valmis, erityisesti se omani.

On minulla muitakin ydinosaamisen alueita. Omaan paljon kokemusta kirjojen ja lelujen vaatimista korjaustoimenpiteistä. Jossain vaiheessa, kun nuorimmaisemme olivat vielä taaperoiässä, teippasin revittyjä ja yritin pelastaa pureskeltuja kirjoja joka päivä. En osannut ikinä kuvitella, kuinka monella tapaa leluja saa rikki, jos vain haluaa. Toisinaan suorastaan harmitti, että tavaraa joutui heittämään pois, kun ne yksinkertaisesti tulivat käyttökelvottomiksi. Olen myös melko hyvä puhdistamaan leluja, joiden en uskonut kestävän vettä. Kaikkea voi kokeilla, jos nimittäin täytyy. Eräskin pehmokissa kävi läpi tiskikonepesun - ei tosin minun aloitteestani, vaan kyse oli kaiketi taaperojekusta.

Kaikista paksuistakin pahvikirjoista on meillä kulmat purtu pois.
Ovat kuitenkin onneksi lukukelpoisia,
joten olen päässyt surkutteluvaiheen ylitse.

Osaan vielä paljon muutakin, kuten tyhjentää tiskikoneen pikavauhtia, valmistaa 15 minuutin lounaan noin kahdellakymmenellä keskeytyksellä ja syödä aamiaisen kohtuuajassa, vaikka nousenkin paikaltani suunnilleen sen parikymmentä kertaa sen syömisen aikana. Ja onneksi kahvia on aina keitettynä sen verran, että siitä omasta kupposestaan saa joka kerta lantrattua vielä lämpötilaltaan juomakelpoista, siis kun normaalisti käy kaatamassa noin viisi kertaa uutta sen jäähtyneen päälle.

Mutta vaikka ääntä on pakko välillä korottaa, niin yritän minä sen mielessäni pitää, että kun joudun taas toteamaan lapsille, että täällä ei saa huutaa, niin teen sen itse huutamatta. Minä en ole kovaääninen ihminen, mutta onhan sitä ääntä jonkin verran nostettava, jotta se kantaa kolminkertaisen kiljunnan ylitse (nääeivoiollamunlapsiakunnäistälähteeniinpaljonääntä). Mutta en voi sanoa pitäväni komentamisesta. Tiedostan kuitenkin, että kyseessä on tosiasia, jota ei voi kiertää. Tämä taitaa olla niitä omia kompastuskiviäni lasten kasvatuksessa. Ja jos joudun ääntäni korottamaan, palaan joka kerta sen ajatuksen äärelle, että voisinko tehdä tämän rakentavammin. Siinäpä se. Keinoista on kuitenkin valittava se toimivin. Kunpa vain aina osaisi valita sen mahdollisimman oikein.

Päivän pelastava sananparsi: inhimillistä, kaikki tyynni.