torstai 28. elokuuta 2014

And they are back

Ihan omalle kohdalle sattuneesta syystä on viime aikoina tullut kirjoitettua juttuja nimenomaan pienen koululaisen näkökulmasta, ja tietenkin äidin, joka tyttärensä tavoin pohtii monenlaisia koulun alkutaipaleeseen liittyviä asioita sekä käy läpi moninaisia tunteita - kuten uskollisimmat lukijani ovat saaneet huomata.

Tänään kuitenkin vähän erilaista koulutukseen liittyvää tarinointia - sillä he ovat palanneet kaupunkiin. Ketkä siis? 


Lakanalla toivotetaan opiskelijat tervetulleeksi.

Burlingtonin kaupunki ja sen lähiseudut ovat syksystä alkukesään monen opiskelijan koti. Se tarkoittaa (muistaakseni) jopa n. 40 000 opiskelijan lisäystä näissä maisemissa. Se on aika paljon se, tällaisessa muuten vähäväkisessä osavaltiossa. (Burlingtonin kaupungissa on muuten n. 40 000 asukasta, ja koko talousalueelta heitä lötyy reilut 150 000.)

UVM eli Universitas Viridis Montis - nimi on latinaa ja tarkoittaa Vihreiden vuorten yliopistoa. Tämä Vermontin yliopisto on perustettu vuonna 1791, joten historiaa löytyy. Sen alle kätkeytyy yhteensä seitsemän opinahjoa, joista lääketieteellinen on se kuuluisin - sitä jopa kehutaan yhdeksi tunnetuimmista koko maassa. Tämän kompleksin lisäksi seudulta löytyy monta muutakin college-tasoista koulua, esimerkiksi Burlington College, Champlain College sekä katolinen St. Michael's College, joka on keskittynyt erityisesti humanistisiin tieteenaloihin.

Viime viikonloppuna vilske siis palasi kaupunkiin. Onhan vilskettä toki vireässä kesäkaupungissa riittänyt muutoinkin yllin kyllin, mutta kyllä katukuva muuttuu siinä vaiheessa, kun nuo valtaisat opiskelijamassat palaavat dormeihinsa (eli asuntoloihinsa). Käsitykseni mukaan kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta on asuttavakin noissa campusalueen asuntoloissa. 

Campusalueesta pääsenkin siihen, mikä minua eniten tässä viehättää. Vaikka omista opiskeluajoistani on paljon ihan mukavia muistoja takataskussa, olisi yliopiston oma campusalue tuntunut aika mairealta ajatukselta. Siitä ei ollut kyllä silloisessa opinahjossani ja sen ympäristössä tietoakaan. Johtuukohan osittain siitäkin, että nautin suunnattomasti tämän seudun ja yleensäkin campusalueiden ihastelemisesta - ne ovat uskomattoman kauniita kokonaisuuksia, vanhoine jylhine rakennuksineen sekä hoidettuine puistoalueineen. Siellä täällä on opiskelijatoimintaan liittyviä rakennuksia, ja alueella kävellessäni kiinnitin toistuvasti huomiota iloisiin opiskelijaporukoihin, jotka olivat kerääntyneet näiden rakennusten liepeille tai terasseille. Siellä täällä kuljeskeli myös ryhmiä, jotka tutorin johdolla kiersivät kaupunkia.


Tulee ihan sellainen hupaisa takaumaolo: voi melkein kuvitella itsensä parikymmentä vuotta nuorempana - sellaisena, joka uudella innolla lähtee opiskelemaan kohti elämänsä unelmaa. Ja vaikka se unelma ei aina toteudukaan, eikä suunta aina hetkessä löydykään, niin elämänkokemus ainakin karttuu. Jotain sellaista uuden kokemisen riemua ja etsimisen iloa kuitenkin haluaa kuvitella noissa nuorissa näkevänsä. Ja jos nyt ei parikymppiseksi takaisin tässä vaiheessa kaipaakaan, niin noista maisemista, joista he joka päivä nauttivat, voisi kuitenkin olla vaikka - pikkuisen kateellinen.

Ira Allen Chapel.
 Ira Allenia pidetään Vermontin yliopiston perustajana.
Mutta en ole oikeasti kateellinen. Minulla on aivan kelpo olo näin - niitä maisemia ihastellen. Kyllä keski-ikäistyminen on oikeastaan aika kivaa.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Lattiatasolta korkeuksiin!

Mitähän sinne pitäisi laittaa päälle? Voi hyvänen aika, mikä ongelma. Ei sen nyt pitänyt olla minkäänlainen ongelma, mutta niin vaan huomaan miettiväni tällaista ennen lähtöä. On niin kuumakin, helle on nimittäin päättänyt jäädä hetkeksi huomaamme, ja hikeä pukkaa heti, kun ulkoilmaan pääsee.

No niin, matkaan vain, ei se ihmettelemällä parane. Perussiisti T-paita ja vähän valmiiksi nyppyyntyneet caprit. Vähän irvistelevät vanhat lenkkarit, kuitenkin vielä kelvolliset. Ainakin talkoisiin, jotka pidetään esikoisemme tulevalla koululla ja joiden ohjelmasta en tiedä mitään muuta kuin että se sisältää jonkinlaista siivousta, järjestelyä ja maalausta. Vähän etukäteen toivon, ettei maalausnakki napsahda kohdalle - jos vaikka onnistunkin ei-äidinkieltään puhuvana ymmärtämään jonkin yksityiskohdan väärin. Olisi se aika noloa.

Eihän täällä ole juuri ketään. Autoja pihassa jonkin verran, mutta koulussa sisällä on melko hiljaista. Vähän ympärilleni kurkistelemalla löydän yhden maalarin, joka ystävällisesti opastaa minut sinne päin, mistä pitäisi löytyä henkilökuntaan kuuluvia. Tai ei hän pelkästään ohjeita anna, vaan hän kävelee kanssani koulun poikki ja etsii käsiinsä opettajan, jolta voisin saada ohjeita. Jotenkin taas huomaan pitäväni tästä huolenpidosta. Saan esittelyitä ja kiitoksia, että saavuin paikalle ja sen jälkeen viimein selostuksen siitä, mitä voisin tehdä.


Tässäpä siis ensimmäinen työmaani! Sain tehtäväkseni hakea aulasta valmiiksi jonkin verran lajiteltuja kirjoja viidesluokkalaisten luokkahuoneeseen. Ai että, mistäs tiesivät, että rakastan kirjoja! Samalla sain tutkailla kirjavalikoimaa ja näin monta ihanaa kirjaa, joita niin mielelläni omille lapsilleni hankkisin. Mutta, vähän vaikeaakin se näin pedantille ihmiselle meinasi olla - tuli houkutus järjestää kirjat vielä paremmin ja vaikka kokojärjestykseen tai aakkosiin tai tai tai... onneksi antoivat ohjeeksi, että älä suotta järjestä turhan tarkkaan. Varsinaisen järjestelyn aikoi opettaja säästää oppilailleen. Ja niin minä sitten pidin visusti ne viidesluokkalaiset koko ajan mielessäni. Mukavaa sinänsä oli kyllä sekin, että luokan opettaja soitteli luokkahuoneessaan letkeää (tulkintani mukaan afroamerikkalaista) musiikkia ja lauleskeli itse mukana. 

Kirjat löysivät paikkansa, minkä jälkeen ulkosuomalainen totesi aikaa olevan jäljellä tunnin verran, joten rohkeasti etsimään uusia haasteita. Kysäisin ensimmäiseltä vastaantulevalta opettajalta, mitä voisin seuraavaksi tehdä. Ja sain pyynnön tarttua harjaan. Ja aloittaa jostain tuolta kaukaa aulasta ulko-ovien lähettyviltä. Mene ja tiedä, ehkäpä löysin tänään uuden osaamisalueeni - ainakin siitä päätellen, kuinka paljon sain kehuja siivoamisesta. Siis vaikka en todellakaan tehnyt muuta kuin harjasin kohtuullisen surkealla, hapsottavalla harjalla pitkin poikin koulun lattioita, ja omasta mielestäni sain lähinnä pölyt lentelemään uusiin paikkoihin. Mutta siitä päätellen, kuinka moni ohikulkija kiitti minua upeasta, mahtavasta, suurenmoisesta työstä, on minun täytynyt tänä iltana osua aivan osaamiseni kultasuoneen. Totta puhuen, en olisi itse (suomalaisena, niin) todellakaan tullut kehuneeksi sen työn jälkeä, jota sain tuolla parhaat päivänsä nähneellä harjalla tehtyä. Juu, ja harjasta ei ole kuvaa, ei sentään.

Mutta tämäkin päivä oli minulle opiksi. Enkä nyt oikeastaan tarkoita sitä, että osaanko tämän päivän jälkeen mitenkään paremmin järjestellä kirjoja tai harjata koulun lattiaa. Mutta, minä juttelin siinä kirjoja järjestellessäni sen viitosluokan opettajan kanssa, ja kerroin hänelle, että olemme solahtamassa kouluelämään nyt aivan ensimmäistä kertaa. Ja hän kertoi minulle, kuinka hän yhteensä noin kymmenen vuoden opettajakokemuksella eri kouluissa viimein tunsi löytäneensä paikkansa tästä koulusta. Kuinka hän on niin onnellinen siitä, että saa olla tässä koulussa töissä. Ja hän antoi minulle ohjeen, jota noudattaa, kun etsii lapselleen sopivaa koulua. 'Look for happy teachers', hän sanoi ja jatkoi: 'Because if you don't find any - you can forget it.' 

Kyllä, tähän tekee mieli uskoa.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kesäkausi, ethän mene vielä?

Ihan vain nurkan taakse kävi tiemme. Ovesta ulos, nurmikon poikki ja ääntä kohti. Meitä on tässä melko pitkän kadunpätkän sekä kääntöpaikan verran, ja tänään oli kesäkauden lopettajaisten vuoro. Nelisenkymmentä naapuria ja me. Ja sininen, pilvetön taivas.

Ei kesä meitä todellakaan vielä hyvästellyt, ehei. Aurinko paistoi niin kuumasti, että jotenkin ei ottanut edes uskoakseen, että koulut alkavat pian täälläkin. Vaikka aivan tavallista on, että koulujen alkaessa lämpöä vielä riittää. Helle siis hellii, vaikka illat pimenevät hyvää vauhtia. Ennen kahdeksaa pimeys putoaa jo päälle.



Tältä se sitten näyttää, amerikkalainen pihajuhla. Lapsille voi käännellä esiin taitettavat tuolit, mutta tyhjän panttina ne siinä enimmäkseen ovat. Pöydät notkuvat nyyttärisyötävää, mutta lasten paperilautaset jäävät lojumaan nurmikolle, kun on jo kiire eteenpäin. Ja tänään minä en välitä siitä, että eivät he juuri mitään syö - kun näkee, miten hauskaa on temmeltää ympäri nurmikenttää ja yrittää kommunikoida toisten lasten kanssa, vaikka kielitaito ei oikein riitäkään. Että vaikka ei niin täydellisesti osaakaan sanoa, että tekisitkö minulle vielä toisen ilmapallokoiran, niin silti saa asiansa hoidettua. Ja kuinka äiti huokaisee vähän helpotuksestakin, kun vuoden ajan koiria pelännyt esikoinen uskaltautuu viimein silittämään naapurin (huippulempeää) koiraa. Voitto kotiin tästä, ehdottomasti.

Ja mitä syödään? Siis he, jotka ehtivät. Pihvejä ja kasvispihvejä, salaatteja, kasvispatoja, lihapullia, perunaa ja kananmunaa, ja kaikkea, mitä en muista. Jälkiruoaksi kuppikakkuja, brownieseja, sitruunapiirakoita, hedelmiä. Enkä taaskaan muista puoliakaan. Mutta hyviä olivat, kaikki ne, joita ehdin maistaa. Ei mitään käsitystä, montako jäi maistamatta. Taas bongasin ruokalajeja, joita en itse ole tullut ajatelleeksi kokeilla. Vaikka amerikkalaista ruokakulttuuria kuinka parjattaisiin, niin esimerkiksi salaatteja osataan tehdä hyvin monenlaisia ja hyvin ruokaisia. Ja se taito tuskin keskittyy yksinomaan meidän kulmillemme.


Tämä on vain pelkkä jälkkäripöytä.

Naapuruston ala-asteikäisillä tytöillä on oma 'toimipiste'. He vääntelevät toiveista ilmapalloista erilaisia eläimiä ja tekevät kasvomaalauksia. Jotenkin aika ihastuttavaa huomata, että he ovat myös lisänneet nimilappuihinsa omat osaamisalueensa: balloons, face painting. Liikuttavaa on sekin, kun naapurin kuudesluokkalainen tyttö jakaa vaaleanpunaisia käyntikortteja ja pyytää yhteydenottoja, jos on tarvetta lastenvahdille tai kotityöapulaiselle. Auttamisenhalu istuu jollain aika luonnolliselta tuntuvalla tavalla tähän kulttuuriin - sen olen huomannut ennenkin.

Ja taas minulla on sama fiilis kuin aiemminkin näissä kanssakäymisissä - on todella mukava jutella niitä näitä naapureiden kanssa ja kohteliaisuusfraasitkin alkavat löytyä yhä helpommin, kun pari vuotta täällä asumista on jo takana. Suurimman osan ajasta juoksen kuitenkin kolmen lapsemme perässä, mutta niin monta pienten lasten vanhempaa on mukana, että puolikkaiden lauseiden jutteleminen aikuisten kesken on melkein jokaiselle tuttua. Ja taas päädyn pohtimaan, että kas, introvertinkin on yllättävän helppo mukautua tähän joukkoon. Sittenkin. Vaikka puhuisikiin vain niillä puolikkailla lauseilla.

Ja sittenkin, on ihan parasta, kun ujo lapseni kerää kaiken rohkeutensa ja menee toisten kanssa leikkimään, koska mieli niin kovasti tekee. Vaikka kaikkea ei toisten puheesta ymmärräkään. Ja sitten hämmästyn taas, vaikka luulen jo tottuneeni. Kun kolmevuotias tyttäreni (täysin harmittomalla tavalla) keikahtaa jakkarallaan ja saa samassa rytäkässä ilmapallokoiransa puhkeamaan, tulee luokse kaksi tyttöä ja kysyy, haluaisiko hän uuden vaaleanpunaisen koiran. Minä en toki hämmästy sitä, että lapseni keikahtaa tuolillaan, minä ihastelen tapaa, jolla nuo kymmenvuotiaat tytöt tilanteen hoitavat. Ja päädyn pohtimaan, että se luontevuus ja kohteliaisuus, se taitaa tulla kulttuurista. Oli miten oli, mutta hyvä mieli siitä jää.

Ja jos lapset silmin nähden suuresti nauttivatkin ennen kaikkea tästä touhusta ja tohinasta, niin tarjoilutkin saavat ansaitut kehunsa. 'Äiti, äiti! Nämä cupcaket ovat tosi hyviä!!'


Niinhän sitä luulisi, että se on pelkkä cup holder.
Mutta kun on kekseliäs, siitä tulee cup CAKE holder.


lauantai 23. elokuuta 2014

Järvimonsterit ja me

'Mihin ihmeeseen täällä voi parkkeerata?' Ollaan paikallisen baseballpyhätön, Centennial Fieldin laitamilla, pitkänpitkässä autojonossa. Jonka pitäisi viedä kentän laidalla sijaitsevalle parkkialueelle, mutta jokin tässä nyt mättää. Sen lisäksi, että meitä on tästä jonosta päätellen menossa sinne käsittämättömän paljon, on takaisin päin tulossa myös valtaisa määrä autoja. Miksikö? Siksi, että ne pelikatsojien tavalliset parkkipaikat ovat aivan täynnä ja ihmiset ajelevat edestakaisin yrittäen löytää sopivaa lokosta autollensa. Joka paikassa silmissä vilkkuvat vain pysäköinninkieltomerkit tienvarsilla. Ja lisäksi tuo täällä yleinen 'tow-away-zone'. Sen kanssa ei todellakaan viitsi alkaa riskeeraamaan - hinaavat nimittäin aivan oikeasti autoja pois kielletyiltä paikoilta, kun näin kerran lupaavatkin.

Pelin alkuun on vielä tunti aikaa. Vihdoin saamme autolle paikan jostain puolen mailin päästä, joten siitä sitten vain reippailemaan lasten kanssa kohti kenttää. Meillä on mukana kolme niin innokasta fania, että askel taittuu lennokkaasti. Vermont Lake Monsters, täältä me tullaan!

Paikallisen baseballjoukkueen, Vermont Lake Monstersin vastassa on tänään Staten Islands Yankees, New Yorkin puolelta. Pelataan yliopistosarjaa, ns. seuraavaa heti ammattilaisten jälkeen. Lake Monstersin historia ulottuu vuoteen 1977 saakka, tosin tällä nimellä ovat pelanneet vasta vajaat 10 vuotta. Nimi juontaa juurensa tuon Champlain-järven kuuluisaan järvihirviöön, jota Champiksi kutsutaan (tästä kerroin jutussani Vähän erikoisempaa nähtävää). Ei tarvitse varmaankaan arvuutella, mikä hyppelee joukkueen maskottina!



Yksi mahdollinen syykin selviää, miksi väkeä oli saapumassa paikalle näinkin paljon. Onhan se tietysti totta sekin, että amerikkalaiset rakastavat (myös) baseballia, ja urheilutapahtumat ovat yleensäkin ottaen suosittuja. Mutta kuulemme, että paikalla olisi joku Boston Red Soxin edustaja (anteeksi, en tiedä kuka!) jakamassa nimmareita. Ja sellainen esiintyminen kyllä vetää väkeä paikalle.

Ja mitä baseballmatsissa syödään? Jotain periamerikkalaista? Kylläkylläkyllä. Suunta kohti aluetta, jossa käryää. Siis ns. VIP-aluetta (tai 'VIP'-aluetta). Tiedämme kokemuksesta, että kovin ihmeellisestä paikasta ei ole kyse, mutta tämä sopii vallan hyvin paikan tunnelmaan. Kouraan heppoinen pahvilaatikko, johon on jo valmiiksi aseteltu sipsipussi (no, tietenkin) ja pieni cookie-paketti (no, tietenkin), sen jälkeen valinta muutaman virvoitusjuoman väliltä ja kohti käryä. Jokaiselle hampurilainen ja hodari, ja kohti penkkirivistöä. Käsittämätöntä, lapset onnistuvat kantamaan omat laatikkonsa kaatamatta, jotain edistystä on mahtanut tapahtua. Suuresta gourmeesta ei ole kyse, sillä tuo pehmoisen pullasämpylän sisällä oleva nakki/jauhelihapihvikin ehtii jäähtyä kymmenen metrin matkalla. Tuunaukseksi saa riittää ketsuppi ja sinappi, niistä pikkuruisista pusseista, joita on mahdoton avata sotkematta sormia. Mutta oma fanijoukkomme mussuttaa tyytyväisinä ja lystiä riittää! Kahmivat sipsejäkin kaksin käsin, niitä kun eivät kotona normaalisti saa :)

GO-GO-GO!!
Hämäräkin ehtii tulla, ennen kuin kotiin ennätämme. Vaikka aivan kesken peliä me lähdemme, kun nukkumaanmenoaika lähestyy. Pelit saattavat kestää jopa lähes neljä tuntia, joten ihan siihen ei tällä kokoonpanolla kärsivällisyys riitä. Ja jos nyt ulkosuomalainen uskaltaa jotain sanoa, niin hmm... peli on aika tylsää katseltavaa. Mieleni saattaisi muuttua, jos kävisimme peleissä useammin, ja ainakin tästä hurraavasta tytöstämme voisi päätellä, että uudemmankin kerran saadaan tulla. Tämä on nyt muodostunut 'kerran-kesässä'-perinteeksi, mutta kukapa tietää, mitä ulkosuomalaiselle vielä ehtii täällä tapahtua... :)


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Se mysteeri on melkoinen

Mikä mysteeri? No, aloitan sillä, että kerron pitäväni lastenkirjoista (se ei ole se mysteeri). Pidän kirjoista muutenkin, mutta myös hyvistä lastenkirjoista. Sellaisia ovat mielestäni esimerkiksi ne, joissa on järjellinen juoni, jotain lystikästä sekä joissa on käytetty ilmaisurikasta, sanoisinko jopa ilmeikästä, kieltä. (Joo, kielitieteilijä täällä päivää, taas.)

Luen lapsille paljon. Yksi meidän suosikeistamme on Jujja Wieslanderin ihana Mimmi Lehmä ja ystävänsä Varis. Luimme juuri (no, ehkä noin kahdennensadannen kerran) kirjaa nimeltä 'Mimmi Lehmä lukee', jossa Mimmi on löytänyt uuden harrastuksen. Se on päässyt käymään kirjastossa ja on innostunut lukemisesta. Varis ei oikein tunnu ymmärtävän tätä uutta innostusta, mutta selvästi kadehtii Mimmin uutta taitoa oppia lukemalla uusista asioista. Varis alkaa pohtia, mahdetaanko kirjoissa kertoa aivan kaikesta, ja sen ajatuksen innoittamana ryhtyy tekemään empiiristä tutkimusta siitä, miten lehmän syömä vihreä ruoho voi muuttua valkoiseksi maidoksi. No, asia ei aivan selväksi tule, mutta lystikäs kirja kyllä on. 

Mysteereistä pääsenkin luontevasti hyppäämään omaan mieltäni askarruttaviin mysteereihin. Olen nimittäin törmännyt viime vuosina useampiin, ja syynä siihen taitavat olla suurimmat inspiraationi lähteet, eli kolme kultaista lastani.

Kun ollaan lähdössä ulos talosta, ovesta tunkeutuu yhtä aikaa kolmen alle metrinmittaisen lapsen levyinen panssari. Tämä panssari ei koskaan muuntaudu jonomuotoon, jolloin se aikuisen käsityskyvyn mukaan mahtuisi oviaukosta huomattavasti paremmin. Ei koskaan. Mutta päät kolisevat. Aina.

Olemme pikku hiljaa pääsemässä eroon päiväunillisesta arjesta. Nuorimmaisemme ovat nyt kolmevuotiaita ja eivät nuku päiväunia enää viikonloppuisin. Nukkumiseen liittyy kuitenkin yksi yhtälö, jota en tähän päivään mennessä ole saanut itselleni täysin aukottomasti selitettyä. Jos lapset nukkuvat päiväunet huonosti tai jättävät ne kokonaan väliin, se ei tarkoita, että he nukahtaisivat illalla sujuvammin tai että nukkuisivat koko yön sujuvasti. Yleensä päinvastoin. Voi joskus niinkin käydä, että nukahtavat nopeastikin, mutta yleensä tämä yhtälö on täysin selittämätön. Eli kaikki ratkaisut ovat mahdollisia. Voi satunnaisuus sentään. En siis koskaan oleta mitään, mönkään se menee kuitenkin. Selvä lainalaisuus tästäkin asiasta kuitenkin löytyy: jos lasten päiväuniaika menee mönkään, tarvitsisi äiti päiväunia. (Siis tarvitsisi, mutta ei saa.)

Jos on olemassa kolme täysin identtistä esinettä, jotka annan lapsille, voisi olettaa, että sopu säilyy. Mutta niistäkin saa riidan aikaiseksi, muhevankin. On nähty. Liian monta kertaa. Ei selityksiä.

Ruoka voi maistua paremmalta punaiselta kuin siniseltä lautaselta. Paitsi jos toisella on sininen, ja toisenkin tekee mieli sinistä lautasta. Tätä en edes yritä ymmärtää, saati selittää. Eilisen lempiruoka voi tänään olla inhokki. Eilen viinirypäleet maistuivat paremmilta halkaistuna, tänään niitä ei missään nimessä olisi saanut halkaista. Hapankorpun maistuvuus voi riippua siitä, onko se kokonainen vai puolikas. Riittäisihän näitä.

Oho, tästähän voisi jatkaa vaikka koko illan. Mutta jaaritteluksi menee, joten jatkan vain mysteerien ihmettelemistä. Mimmi Lehmän sanoin:

Se mysteeri on melkoinen,
ja se salaisuudeksi jää


P.S. Antaa jäädä vaan. Eihän meidän aina tarvitse kaikkea kaikesta tietää.

P.P.S. Kiitos, ruotsalaiset (uskokaa tai älkää)! Kirjoitatte upeita lastenkirjoja.

P.P.P.S. Jos osaat selvittää esittelemäni mysteerit, senkun kilauttelet kommenttilooraa :)

tiistai 19. elokuuta 2014

Kuulunko joukkoon tuohon

Aika useinkin huomaa ajattelevansa, että onkohan sitä jotenkin erilainen kuin muut. Ja vaikka olisikin, niin tähän ikään mennessä on onneksi kyllä jo aika sujut itsensä kanssa, joten kovin vaivalloisia ei niistä pohdinnoista ehdi tulla. Mutta, olen kuitenkin nyt sellaisen tosiasian edessä, että esikoisemme aloittaa pian nk. pre-Kindergarten -luokan, joka vastaa opetusohjelmaltaan jonkin verran suomalaista esikoulua. Hän tulee olemaan erilainen. Puhuu eri kieltä, tulee eri kulttuurista (joskin olemme totutelleet tähän kulttuuriinkin jo parin vuoden ajan) ja on luokkatovereitaan pienempi. Ei iältään, mutta kooltaan, sillä hän on keskostaustansa vuoksi edelleen hyvin pieni.

Elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa erilaisuus ei ole kummastuksen aihe. Se on osa elämää, ja eritaustaisten, erinäköisten ja eri tavalla käyttäytyvien ihmisten kohtaaminen arjessa on tuttua jokaiselle. Täällä asuessani olen kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, että vaikkapa eri tavoin liikunta- ja kehitysvammaisia ihmisiä on Suomea huomattavasti enemmän töissä, mm. kaupoissa apulaisina. Sitä en tiedä, ajaako työntekoon ensisijaisesti se, että taloudellisesti muuten ei pärjäisi. Sitäkään en tiedä, onko heitä suhteellisesti kuinka paljon, verrattuna esimerkiksi Suomeen.

Koulu, jossa esikoisemme koulutaipaleensa kohta aloittaa, kertoo noudattavansa filosofiaa, jonka mukaisesti mm. lapsen yksilöllistä oppimistapaa kunnioitetaan ja lasta tuetaan itseohjautumisessa. Ja mainitaanpa (noin kymmenen opetuksellisen arvon joukossa) myös erilaisuuden ja kulttuurintuntemuksen painottaminen. Suora lainaus koulun nettisivustolta:

'(...) nurtures each child’s natural love of learning and helps each child assume responsibility for learning and proceed at her/his own pace. (...) Our educational philosophy and values are founded upon five Core Concepts: Trust, Sharing, Responsibility, Respect and Belonging.'

Amerikkalaista sanahelinää, sanoisi joku. Mene ja tiedä. Me tiedämme totuuden lähiaikoina, toivottavasti.

Mutta erilaisuus, mitä se on. En aikonut kirjoittaa enempää siitä, miten kulttuurien sulatusuunissa kaikki pitävät luonnollisena sitä, että joukossa on erilaisia ihmisiä ja että on aivan tavallista, että maassa on myös muita kieltä äidinkielenään puhuvia, ehkä vähän eri tavalla käyttäytyviäkin ihmisiä. Ei, en aikonut.

Jos haluaisin, voisin helposti kehittää itselleni elämääkin suuremman stressin siitä, miten aistilyliherkkä, pieni ja siro keskostaustainen, englantia vain jonkin verran puhuva pieni tyttö löytää paikkansa koulun toisten lasten joukosta. Voisin menettää yöuneni ja pohtia, miten erilainen, motoriikan haasteiden kanssa kamppaileva lapsi pysyy toisten perässä. Mutta minä en ole sellainen, vaan tahdon uskoa siihen, että meidän vanhempien sekä koulun ihanan henkilökunnan avustuksella tyttäreni löytää sieltä oman henkisen lokeronsa ja samalla oppimisen ilon ja yhteenkuuluvuuden tunteen, ennemmin tai myöhemmin. Miten kauan siihen menee, emme tiedä. Mutta annamme ajan kulua ja näyttää, mitä tulevaisuus tuo. Sillä jos ei uskalla yrittää, on paljon epätodennäköisempää päästä päämäärään.


 Kuten amerikkalainen sanoisi: Together we are strong.

maanantai 18. elokuuta 2014

Hidastellen kohti syksyä

Minä pidän syksystä. Mutta en nyt niin paljon, että sitä vielä odottaisin, etenkään kun 10 pv:n sääennuste ainakin lupaa kesän kyllä vielä jatkuvan. Mutta pidän siitä syksyn kirpeydestä juuri sen verran, että ei palele. Että jos varjossa vähän onkin jo vilpoista, niin auringossa on vielä lämmintä. 

Ei tarvitse kai mainita, että en minä niitä syksyn pimeitä ja sateita ja tuulia ja räpiskäkelejä kaipaa nyt kyllä yhtään. Mutta siinä aurinkoisessa, lämpimässä syksyssä on kyllä jotain maagista, ja täällä Vermontissa, vihreiden vuorten syleilyssä, syksy on upeaa aikaa. Jos onni käy ja säänhaltijat ovat suotuisat, saamme taas sen henkeäsalpaavan kauniin ruska-ajan. Tästä Uusi Englanti on kuuluisa, eikä suotta.

Mutta vielä ei ole ruskakuvia, vaan vihreyttä riittää. Ei tarvitse hämmästellä, miksi tyttäremme puhuu satumetsistä.


Mutta kyllä syksy tulossa on. Jos sitä ei vielä säässä huomaakaan, tulee se ajatuksiin yhä useammin. Loppukesän ja alkusyksyn satoa ilmestyy myyntiin, ja kukka-asetelmien värisävyt muuttuvat syksyisempään suuntaan. Jostain syystä pidän kovasti oranssista ja keltaisesta, ja niinpä syksyn antimet tarjoavat minulle paljon katseltavaa. Tätäkin ruokakauppamme ulos levittäytynyttä tarjontaa katseleekin jo mielellään. Ne valtavat kurpitsat sun muut vain vielä puuttuvat.


Tämä täytti loppukesän kriteerit:
vielä kesäinen, mutta jo aavistus syksystä.
Tämä toivottaa nyt tervetulleeksi meidän ulkorappusillamme.
Minun mielestäni syksy on aina myös jotenkin jännittävää aikaa. Loppukesällä yrittää tarrautua vielä kesään ja sen huolettomuuteen, mutta kuitenkin mielessään jo valmistautuu syksyn kiireisiin. Jotenkin en halua siirtyä siihen, mutta annan sille kuitenkin periksi ja alan uudella innolla pohtia syksyn tekemisiä. Se, mistä en viluisena ihmisenä kuitenkaan pidä ollenkaan, on syksyn armoton muistutus siitä, että ilmat ovat kylmenemään päin. Ollapa syntynyt lämminverisemmäksi. Voisin kyllä esittää toiveen, että ulkomaankomennukseen näinkin pohjoisilla alueilla voisi aivan hyvin sisältyä talvehtimiskausi etelämmässä (Floridaaa, huhuuu). Ei taitaisi mennä läpi. Joten siihen on sopeuduttava, mihin on sopeuduttava.

Ja kun on uuden aika, kuten meillä tänä syksynä, minä turvaan siihen, että hyvältä pohjalta, tuttuihin asioihin tukien, on helpompaa astua uuteen.

Kun syksy tulee
tahdon sen hitaasti
auringonsäteinä kirpeässä ilmassa
leikittelevinä väreinä
viileytenä joka viivytellen saapuu

Kun syksy tulee
tahdon kokea uutta
mutta niin hitaasti
että ehdin nauttia vanhasta
jokaisesta lämpimästä säteestä
jonka se vielä tarjoaa

sillä 
tutun pohjan päälle
minä rakennan uuden
sillä silloin tiedän
että se kestää talvenkin ylitse