Samalla sivulla

Se voi olla puhelu jostain kaukaa ennen nukahtamista. Aamun ensimmäinen viesti, joka kilahtaa puhelimeen yöpöydällä. Tutut valot vilahtamassa etuoven viereisestä ikkunasta, kun auto kääntyy kotipihaan. Oven rapsahduksen jälkeen lapset hypähtämässä eteiseen (isi-isi-isi!) ja vastaanottoon vastaava ääni, josta väsymys ei kuulu läpi, vaikka se mukana kulkisikin.

Ulkopuolinen saattaa ajatella paljonkin eri tavalla kuin itse. Että kun toinen menee ja tulee, toinen pysyy paikallaan ja pitää arjen pystyssä. Voi ajatella, että onko se epäreilua. Voi ajatella, että kuinka tuo toinen jaksaa huolehtia päivästä toiseen niistä lukemattomista rutiineista, joista ei lomaa kirjoiteta. Joku voi ajatella, että toisen matkaaminen ympäri maailmaa on toiselle riutuvan ikävän ikuinen taakka harteilla, jota ei pakoon pääse.

Elämää voi kuitenkin katsoa niin monella tavalla. Taaksepäin, jolloin voi muistella sitä, että silloinkin, kun olit taas poissa, sairastuivat lapset, satoi lunta puoli metriä tai autotallin ovi hajosi. Tai sitten voi katsoa eteenpäin ja ajatella sitä, että tämänkin matkan jälkeen seuraa kotiinpaluu. Jos ei lähtisi matkaan, ei kai voisi kokea kotiinpaluun riemua? Hetkeä, jolloin kaikki on taas edessä ja hartioita painavan taakan voi jakaa toisille harteille, eikä mikään tunnukaan enää niin painavalta.

Peruskallioni. Paras ystäväni. Lasteni isä, joka rakastaa heitä kaukaa tai läheltä, mutta aina yhtä paljon. Hartiat, jotka kantavat paljon. 

Se voi olla se, kun sanot, että mene vain käymään minne haluat, vaikken useimmiten haluakaan. En ilman perhettäni, en ilman sinua, kun juuri olen takaisin luokseni saanut. Tai kun sanot, että opiskele vain, järjestän sinulle siihen aikaa. Kirjoita, koska pidät siitä ja tarvitset sitä. Käy lenkillä, ole vain ajatustesi kanssa. Tee mitä haluat, sillä kotitöitä ehtii myöhemminkin. Se, kun sanot, ettet voisi tehdä tätä työtä ilman minun panostani perhe-elämäämme.

Ajattelen, että joskus toisen on aika venyä enemmän kuin toisen. On erilaisia aikoja. On hetkiä, jolloin ei kaikkea jaksa, mutta on aina helpompi nousta, jos toinen tulee vastaan. On helppo elää, kun tietää mihin luottaa ja uskoo. Kun tietää missä on ja miksi. Kuin olisi kirjanmerkki samalla sivulla.

Onneni, maailmani ja elämäni. Kaikkeni.

Tyyppi joka ei syö mitään

Edelleenkin saatan hämmentyä, kun ostan kaupasta juoman ja kassa olettaa tietenkin, että sitä ei pakata kauppakassiin muiden ostosten kanssa. Miten vaan, saatan todeta, mutta en käy turhaan selittelemään miksi sen voi kyllä sinnekin sekaan heittää. En minä nimittäin sitä automatkalla kaipaa, ajelen kuitenkin suurimmaksi osaksi niin pieniä matkoja, että ei ehdi käydä mielessäkään, että tarvitsisi niillä osuuksilla evästä. 

Minun autoni siis on siinä mielessä kauhean siisti. Ei siellä ole koskaan puolityhjiä vesipulloja eikä karkkipapereita tai pähkinäpusseja. En nimittäin juuri koskaan syö autossa mitään. Jos matka onkin joskus poikkeuksellisesti pidempi, voisin ajatella syöväni, mutta en todennäköisesti sittenkään muistaisi ottaa mitään syötävää mukaani. Tapojensa orja. Jos tulee vilkaistua jonkun toisen autoon, huomaan, että ilmeisesti lähes kaikilla muilla on toisenlaisia tapoja. Ne muut laittavat mukitelineeseen mukin, minä ehkä puhelimen.

Ajelen palaveriin koululle tapaamaan vanhempainryhmän toisia jäseniä. Yleensä kokoustamme neljä- ja viidesluokkalaisten luokkahuoneessa, jossa on kätevää istua vuorovaikutteisessa muodostelmassa nelikulmaisen pöytäryhmän ympärillä. Siinä on myös riittävästi tilaa tavaroiden levittelemistä varten. Minä kaivan laukusta muistikirjan ja kynän, ehkä puhelimen siihen sivuun. Joku kaivaa hillopurkin näköisen purnukan, joka on piripintaan saakka täynnä jotain, mikä näyttää smoothielta. Availee kaksiosaisen kannen varovasti, jotta ei läikyttelisi ympäriinsä. Toinen alkaa syödä to-go -salaattiaan muovihaarukalla. Tulee olo, että pitäisi vähintäänkin nostaa pöydälle termosmuki. Sellainen suuren suuri, johon mahtuu ainakin puoli litraa (laihaa) kahvia.

Kokous kestää yleensä puolitoista tuntia, joskus hieman pidempäänkin, mutta selviän kyllä syömättä ja normaalisti juomattakin sen ajan. Sitä paitsi en kuitenkaan olisi tullut edes ajatelleeksi, että voisin ottaa syötävää mukaan. Eikä siellä autossakaan olisi ollut mitään, ei edes pähkinäpussia, joka on piintynyt omassa päässäni pikaevään stereotyypiksi. Ei siksi, että niitä söisin. (Kun en edes pidä pähkinöiden napostelusta.)

Mutta kyllähän minä syön! Jos en autossa enkä kokouksissa, niin kotona tai ravintolassa tai jossain noin viisi kertaa päivässä. Rakastan kahvin kera pullaa ja syntisen hyviä leivoksia, voisin syödä punaviinilasillisen kaverina puoli kiloa juustoa tai illan hiljaisena hetkenä pussillisen lakritsia yhdeltä istumalta, jos en pelkäisi verenpainetta. Ja niin edelleen.

Omat tapani eivät ole siis tältä osin viidessä vuodessa muuttuneet yhtään mihinkään. Mutta ehkä jonain päivänä en enää hämmästele sitä, että äiti-ihmisen käsilaukusta voi kesken kokouksen paljastua kokonainen taaperon päivällinen lisukkeineen tai kun bongaan taas opettajan ohikulkiessaan lusikoivan aamiaista muovirasiastaan, kaiken sen muun tekemisen ohella. Itse kasvatettu kombucha saattaa olla toisen suuri herkku, vaikka sen kuljetteleminen siinä hillopurkin näköisessä purnukassa näyttääkin mielestäni epäilyttävältä. En ehkä muista ajatella, että on monia, jotka ajelevat autolla arjessaan paljon pidempiä matkoja kuin minä tai joiden aikatauluihin ei vain sovi syöminen muualla kuin liikkeessä. 

Mutta pysyn tyyppinä, joka ei syö mitään. Outo lintu.

Ihan pikaisesti vain

Se oli nopea reissu synnyinmaahan, suunnilleen kuukauden varoitusajalla kasaan kyhätty. Impulssi matkaan lähtemisestä tuli muualta kuin omasta päästä, mutta viranomaisia vastaan ei viitsi kiukutellakaan. Viisumien uusiminen vaati käynnin omassa maassa, ja onneksi tuosta lyhyestä varoitusajasta huolimatta järjestyi vaadittu haastatteluaika Yhdysvaltojen suurlähetystöön Helsingissä melko sopivasti.

Kohti Bostonia

Lentomatkailu valtameren ylitse ei edelleenkään ole kolmen lapsen kanssa mikään suurempi nautinto, mutta matkustusrutiini sentään auttaa jo hankalimmissa paikoissa. Matkan varrelle sopiva välietappi, Islannin Reykjavik, tosin sai viihdyttää meitä ennakoitua pidempään, kun täältä itärannikolta myöhässä lähtenyt kone ei ennättänyt ajoissa tuolle saarelle eivätkä matkalaiset siten sieltä eteenpäin lentävään koneeseen, jonka oli määrä viedä Helsinkiin. Tilastollisesti oli kai meidänkin kohdallemme osuttava lentojen myöhästyminen, kun kaikki nämä ulkosuomalaisvuodet olemme perheenä onnistuneet matkaamaan ilman viivästyksiä. Tuli samalla opetettua lapsikatrastakin siihen, että mitä tarkoittaa, kun on lentokentällä hirveä kiire, jonka jälkeen ei sitten olekaan taas vähään aikaan kiire yhtään mihinkään. 

Oi Suomi synnyinmaa - se otti meidät vastaan lumi- ja räntäsatein, liukkain ja sohjoisin tein. Talvinen Suomi näytti harmainta puoltaan, mutta meillä oli asenne kohdallaan, huumori ainakin, sillä mitäs tuolle muuta voisi tehdä kuin naureskella. Autossa matkalla Helsingistä kohti Pirkanmaata tungin salmiakkia suuhuni ja ajattelin, että olipas siitä aikaa, kun olin viimeksi talvisen Suomen nähnyt. Viisi vuotta. 

Neljä arkipäivää kului virastoissa papereiden kera juoksennellessa, sukulaisten hoivissa Pirkanmaalla ja jet lagin sekoittaman pään kanssa taistellessa. Suomalainen ruoka maistui juuri niin tutulta kuin ennenkin ja kurahaalareissa vastaantulevat lapset kiinnittivät kai huomiota enemmän kuin aiemmin. Ehdimme poiketa Helsingissä tapaamassa pikkusiskoni perhettä ja toteamassa, että sotilaskodin munkit maistuvat juuri niin hyviltä kuin joskus montakymmentä vuotta sitten, kun niitä on viimeksi maistanut. Viivähdimme myös ystävien luona maittavassa lounaspöydässä. Yhden illan ehdimme mieheni kanssa viettää kahdestaan Helsingissä, kun seuraavana aamuna oli määrä piipahtaa skarpin oloisena suurlähetystön haastattelutiskillä. Matkan tarkoitus tiivistyi tuohon pariminuuttiseen tuolla tiskillä, jossa haastattelija oli ainoastaan kiinnostunut siitä, onko mikään muuttunut. Ei ollut, joten asia oli sillä selvä. Istuskeluun ja turvatoimiin aikaa kuluikin sitten huomattavasti enemmän.

Aikataulutettu viisipäiväinen toimi kaiken kaikkiaan yllättävän hyvin, jos ei oteta huomioon sitä, että rytmi ei ehdi kunnolla kääntyä amerikkalaisesta suomalaiseen, mutta palatessa se haikailee sittenkin suomalaiselle aikavyöhykkeelle (siitä päätellen, että esimerkiksi poikamme oli alkuviikolla sitä mieltä, että 3.30 on aivan kelpo aika herätä kolistelemaan leluilla). Kotiinpaluun jälkeen olemme viettäneet kiireistä viikkoa, jonka tahti viimein on rauhoittumaan päin näin viikonlopun koittaessa - ja pään asettuessa takaisin tälle aikavyöhykkeelle. Ja sitten siirretäänkin kelloja jo kesäaikaan sunnuntaiyönä. Että mikäs tässä, käännellään niitä sitten, kun on kerran alkuun päästy, eiköhän siihenkin vielä totuta.

Onpahan olleet melkoiset kaksi viikkoa. Huokaisen.

Vapaaehtoiset

Meitä on seitsemän ihmistä, jotka tapaamme nykyään melko säännöllisesti. Istumme alas yhtenä iltana noin kolmessa viikossa ja vietämme tehokkaan puolitoistatuntisen. Meitä yhdistää se, että lapsemme käyvät samaa koulua, mutta myös se, että teemme tämän täysin vapaaehtoisesti.

Koululla aloitti muutama kuukausi sitten vanhempien ryhmä, ensimmäinen laatuaan tässä koulussa. Vanhempia on toki täkäläisittäin hyvin tuttuun tapaan aktivoitu mukaan koulun toimintaan kaikki sen toimintavuodet, mutta viime syksynä koulun toimiston puuhakas työntekijä keräsi ympärilleen vanhempien joukon, jotka osoittivat kiinnostusta kouluun vielä vähän muita enemmän. Minä, joka en ole yleensä ensimmäisenä ryntäämässä mihinkään, päädyin tuohon ryhmään kuitenkin silkasta uteliaisuudesta. Halusin yksinkertaisesti tietää koulun toiminnasta vielä enemmän. Ja oikeastaan se mahdollisuus, että saa olla vaikuttamassa siihen, millainen tästä ryhmästä tulee, kiinnosti sittenkin aika tavalla. 

Aika paljon on tuossa ryhmässä saatu jo aikaankin ja suunnitelmia on sitäkin enemmän. Puhetta riittää yllin kyllin ja toisinaan introverttiä suomalaista alkaa kuunteleminenkin jo melkein hengästyttää. Jollei joku tai useampikaan pääse paikalle, viesti välittyy uskomatonta vauhtia sähköpostitse. Olen lisäksi saanut yllätyksekseni opetella täkäläistä viestittelyetikettiä - jos sinua pyydetään vastaamaan johonkin vain kyllä tai ei, ei sinun kuulu vastata vain kyllä tai ei (ja kukahan teki juuri niin kuin käskettiin). Sinun kuuluu vastata kyllä tai ei - ja lisäksi kiittää tuota, joka organisoi asian tai muuten näki vaivaa, vaikkei oikeastaan olisi juuri mitään vaivaa nähnytkään. (Opettelen.) Ja jos joku viestissään kertoo, miksi ei pääse juuri nyt paikalle, on kohteliasta osoittaa lukeneensa viestin kokonaan ja toivottaa pikaista paranemista / hyvää matkaa / hauskaa illanviettoa tai mitä nyt ikinä (keksit). Ja jos et pääse paikalle, niin toivota nyt ainakin toisille hyvää palaveria. Ja kun saat muistion, kiitä sen kirjoittajaa. Kun joku saa jonkin tehtävän tehtyä, kehaise. Ja niin edelleen. Muistan paljon, ihan luontaisestikin, onneksi, mutta unohtelenkin. (Opettelen siis.) Eihän mikään pakko ole, mutta kohteliaisuus ei kai ole keneltäkään pois.

Koululla järjestettiin viime viikolla pizza & games -ilta, jossa vapaaehtoiset ottivat lapsia koululle viettämään iltaa, jotta vanhemmat pääsevät viettämään aikaa aikuisten kesken. Koululla on nyt yhteistyötä kahden kirjakaupan kanssa, jotka lahjoittavat koululle kirjoja vanhempien kirjaostojen suhteessa. Ensimmäisen kuukauden tilausmäärät oikeuttivat jo muutamaan ilmaiseen kirjaan, joilla kartutetaan koulun kirjaston kokoelmia. Kun kindergartenilaiset lähtevät metsäretkelle, on yksi vanhempi kerrallaan auttamassa retkelle valmistautumisessa. Koululla järjestettävien tutustumisaamujen yhteydessä pääsevät kiinnostuneet jututtamaan henkilökunnan lisäksi oppilaiden vanhempia, jotka ovat värväytyneet auttamaan. Suuren koulunäytelmän lavasteet ovat vapaaehtoisten pystyttämiä, rooliasut muutaman näppärän ompelemia. Läheisen maatilan omistajien kanssa suunnitellaan 4H-kerhoa ja koululle vapaaehtoisten vetämiä harrastekerhoja. Ja niin edelleen.

Erään suomalaisen panostus nyyttäri-iltaan.

Osallistuvatko opettajat ja muu henkilökunta sitten näihin kaikkiin aktiviteetteihin? Leipätyönsä mahdollistamissa puitteissa kyllä. Toimiston puuhanainen jää työpäivän jälkeen paikalle osallistuakseen vanhempien palaveriin. Opettaja saapuu paikalle aamuvarhaisella maalatakseen näytelmän lavasteita. Onko kukaan näistä vapaaehtoisista vanhemmista kokopäivätyössä muualla? Viisi seitsemästä on. Onko kouluajan ulkopuolisille tapahtumille kysyntää? Koskaan ei ole vielä tarvinnut ihmetellä osallistujamäärien pienuutta. Onko kaikkien "pakko" osallistua? Jokaista vanhempaa kyllä sitoo koulun kanssa tehdyssä sopimuksessa määritelty muutaman työtunnin osuus (per kouluvuosi), mutta ainahan voi kaivaa kuvetta, jos talkootyöt eivät kiinnosta. Tuntuuko osallistuminen velvollisuudelta? Yleensä ei. Kukaan ei katso nenänvartta pitkin sitä, joka ei ehdi osallistua.

Ollakseni introverttiyteen taipuvainen suomalainen olen tällä hetkellä hämmästyttävän vapaaehtoinen. Erityisesti omasta mielestäni. Kätevintä on ehkä se, että tapahtumia ja tekemistä on niin paljon, että voi hyvin valita niistä itselle sopivimmat ja unohtaa huonon omatunnon siitä, ettei kaikkeen voi ehtiä osallistua. Tähän ovat nämä viisi vuotta minut näköjään tuoneet, vaikken sitä ulkosuomalaisen alkutaipaleella vielä aavistanutkaan. Hyvä näin, tällä erää.

Sattuipa kerran

Hyvät ihmiset. Sattuipa kerran. Joku ihminen menee perjantaiaamuna ruokakauppaan. Koko viikon on säntäillyt sinne ja tänne, yrittänyt opiskella aina jossain välissä, kuljettanut lapsia kouluun ja takaisin, rynnännyt hätiin kun naapuri tarvitsi auttavaa kättä, siivonnut vielä loppuviikolla koko talon jollakin tavalla. Menee siis perjantaina ruokakauppaan, siihen yhteen tiettyyn, tietystä syystä. Sieltä saa pullia, jotka ovat melkein kuin kotoisia kierrekorvapuusteja. Ei ällömakeita, vaan oikeasti hyviä. Ostaa yhden pullan, sujauttaa sen paperipussiin ja kiikuttaa muiden ostosten kera kassalle. Rupattelee siinä samalla kassaneidin kanssa ja huristelee autolla kotiin. Tekee vielä aamupäivän yhtä sun toista, syö lounasta ja alkaa iltapäivän alkajaisiksi suunnitella kahvikupillisen keittämistä, sen kera nauttisi vihdoin ja viimein sitä erinomaisen hyvää kierrepullaa.

Ja pullaa ei ole missään. Ei missään. Ei pöydällä, ei ruokakaapissa, ei autossa. Ei missään. Joten se on - siellä kaupassa.

Pikkuisen muuten kaihertaa. Eikä ihan pikkuisen.

#firstworldproblems, tiedetään. (Mutta eihän näin voi käydä!)

Se oli perjantai, ei edes 13., vaan 17. (Sellainen tavallinen arkipäivä, joka sai murskaavan käänteen, mutta josta siitäkin kuitenkin selvittiin. Eiku.) Kestin tuon takapakin niin hyvin kuin keski-ikäinen naisihminen nyt vain voi kestää. Kaivoin kaapista lohdutukseksi neljä suklaapalaa. Mutta oi pulla! Rakastan pullaa. Voin olla hyvin ilmankin sitä, mutta kaikkein parasta se on, kun sen voi nauttia kiireettömästi iltapäivällä, kahvikupillisen kera. Tuon tekstinpätkän lainasin omasta Facebookistani ja muistin samalla, mistä tämä kaikki aikoinaan alkoi, tämä blogi siis. Se alkoi niistä pienistä jutuista, joita kirjoitin Facebookiin ja joiden perusteella muutamat ihmiset kysyivät, olinko ajatellut aloittaa blogin kirjoittamisen. Jaa blogin? Olin, useastikin. Mutta en ollut tullut aloittaneeksi. Mutta nyt melkein 400 kirjoitusta ja reilut 93 000 käyntiä (kiitos!) myöhemmin uskallan jo sanoa, että kyllä se taisi kannattaa. Tänään sain jopa pienen kirjoitusprojektin valmiiksi, jota ei olisi koskaan syntynyt ilman tätä blogia. Tässä hetkisessä ja jatkuvasti keskeneräiseltä tuntuvassa arjessa on uskomaton hetki painaa Save-nappia ja sanoa itselleen, että valmista tuli. Olkoonkin, että projekti oli pieni.

Mutta on tätä edeltävään viikkoon muutakin mahtunut. Esimerkiksi enemmän lunta kuin Vermontissa on nähty pariin viime vuoteen ja hetken aikaa maisema näyttikin kuin jouluiselta ihmemaalta. Lunta tuli jopa sen verran (ehkä 25 cm?), että koulu peruttiin seuraavaa päivää silmällä pitäen jo 15 tuntia aiemmin kuin koulupäivän olisi pitänyt alkaa. Kun on itse käynyt koulunsa maassa, jossa kouluja ei suljeta koskaan eikä ikinä säätilan vuoksi, jaksaa tämä käytäntö välillä hämmästyttää, mutta toisaalta olen oppinut (opetellut) katsomaan asiaa amerikkalaisen silmin. Oikeasti vain on niin, että jos koulut olisivat tuollaisina päivinä auki, vähintäänkin puolet oppilaista valuisi kouluun myöhässä, sillä liikenne tökkii täällä jo paljon vähemmästäkin lumimäärästä kuin 25cm. Se kuitenkin on jäänyt minulle arvoitukseksi, että mihin ihmeeseen ne kaikki työssäkäyvät vanhemmat laittavat lapsensa lumipäivinä, jos (kun) työpaikat kuitenkaan eivät sulje oviaan (joitakin julkisia laitoksia ja vastaavia ehkä lukuunottamatta). Jatkan ihmettelyä.

Lauantaina päätimme ylittää järven, tuo Lake Champlainin, jonka toisella puolella häämöttää New Yorkin osavaltio ja Adirondackin vuoristo. Olimme saaneet kutsun tuttavien järjestämään talvipäivään Lake Placidissä ja vaikka yllätyskevät tekikin tepposet talvisille aktiviteeteille, oli sittenkin aika mukavaa käväistä naapurissa ja katsastaa, miltä entinen olympialaisten (1932 ja 1980) näyttämö tänä päivänä näyttää. Se näytti viehättävältä vuoristokylältä, joka selvästi elää talviurheilun ja turistien varassa. Aikomuksena oli päästä kokeilemaan luistelua keskustan luisteluradalla, mutta kevätaurinko oli muuttanut radan yhdeksi suureksi lammikoksi, joten sinne ei ollut asiaa. Vinkin perusteella päädyimme pulkkamäkeen eräälle golfkentälle, jossa pulkka ei pehmeässä lumessa minnekään luistanut, mutta lapset saivat kuitenkin rakenneltua lumiukkoja (ja kasteltua vaatteensa sen verran hyvin, että minä jäin taas ilman pullaa - sitä olisi ollut tarjolla myöhemmin samana päivänä tuttavaperheen luona). Lake Placid jätti mieliin kuitenkin kutkuttavan tunteen siitä, että sinne täytyy palata jonain päivänä takaisin. 

Päivä oli mitä kaunein!
 Tässä olemme lähellä Lake Placidiä
 (korkeutta auton mukaan n. 2050ft).

Luistelu hoidettiin sitten kotona lähiaarenalla sunnuntain puolella, ja viikonlopun kohokohdaksi muotoutui, kun viisivuotias tyttäremme uskaltautui luistelemaan ilman tukea. Voi sitä tyytyväistä ilmettä!

Ja minä sain viimein sunnuntaina iltapäivällä kahvin kera donitsin. Aika hyvin plussalla siis ollaan, ja tästä on hyvä jatkaa uutta viikkoa eteenpäin. 

Maailmantuska

Niin vähän

Rakas päiväkirja,

olen oivaltanut jotain.

Olen ajatellut joskus sillä tavalla vähän ylimalkaisesti, että oikeastaan osaan kirjoittaa aika hyvin. Olen ollut usein jopa melko tyytyväinenkin kirjallisiin tuotoksiini, joskin yhtä lailla kriittinen ja tyytymätönkin. Kyllästynyt en ole oikeastaan koskaan, mutta valkoisen paperin kammonkin olen joskus kohdannut silmästä silmään.

Nyt olen kuitenkin alkanut saada uudenlaisia ajatuksia, ihan kuin ne olisivat vain odottaneet sysäystä muodostuakseen järkeviksi kokonaisuuksiksi. Olen alkanut pohtia sitä, mikä tekee kirjoituksistani hyviä, mikä huonoja. Miten oikein ilmaisen asioita kirjoittamalla ja mitä se oikein minusta kertoo.

Sillä kun kirjoittaa, pitää olla monta asiaa hallussa. Vanha totuus kuuluu, että pitää olla sanottavaa ja pitää olla taito sanoa se. Tunnistan kipuilleeni monta kertaa. Pitää olla voima haluta kertoa asia sanoin ja samalla rohkeus seisoa kirjoittamansa tekstin takana. Ja samalla kun ajatukseni ovat virranneet eteenpäin, olen havainnut, kuinka vähän tästä kaikesta oikeastaan tiedän. Miten mahdottoman paljon minä voisin vielä tästä oppia - vain taivas on kaiketi rajana. Avartavaa, sanoisin. Ja tästä kaikesta luultavasti kiitän sitä, että tulin hakeutuneeksi opiskelemaan kirjoittamista. 

Jotta kirjoittaisin hyvin, minun pitäisi myös ehtiä lukemaan paljon. Luen kyllä uutisia, artikkeleita ja toisten blogikirjoituksia päivittäin, mutta haluaisin lukea niin paljon enemmän. Haluaisin lukea viihdyttäviä ja koskettavia romaaneja, seikkaperäisiä tietokirjoja ja mieleenpainuvia elämäkertoja. Ja vaikka mitä muuta. Kirjakaupan tai kirjaston täpötäydet hyllyt ovat minulle kuin taivas edessäni. Suunnittelen lukevani paljon enemmän kuin tosiasiassa arjen läpi purjehtiessani koskaan ennätän. Jos vain ikinä olisi määrättömästi aikaa, ottaisin kaiketi loputtomasti selvää siitä, mitä maailmassamme tapahtuu.

Tänään nautin. Pitelin kirjaa kädessäni ja luin sitä keskeytyksettä pitkän aikaa. Talo oli hiljainen, sillä lapset olivat koulussa ja olin tehnyt päätöksen siitä, että keskityn jonkin aikaa vain pelkkään lukemiseen. Olen pelännyt, että olen menettänyt keskittymisen kyvyn hektisessä lapsiperhearjessa, mutta huomasin, että voin ehkä saada sen sittenkin vielä takaisin.

Mitä uutta tästä vielä alkaakaan. Mutta kun on vasta alussa, huomaa kai selvemmin sen, kuinka kehittyy. Ja se, että kehittyisin kirjoittajana, siinä lienee tämän opiskelun tärkein merkitys. Ihanan avartavaa.