Silmät sateessa

Vettä satoi kaatamalla, mutta ei kai me sokerista olla. Vähän alkoi tulla kylmä siinä pihalla värjötellessäni, kun seurailin 6-vuotiasta tytärtäni, joka kulki ympäriinsä, tutki paikkoja ja näytti miettivän ankarasti.

"Pitäisikö sinun nyt päättää joku hyvä paikka?" yritin ehdotella. Tyttöä ei vesisade häirinnyt, ei liioin veljeään, joka oli silkasta uteliaisuudesta lähtenyt mukaan tälle pienelle kävelyretkelle omalle pihamaallemme. Koulussa ovat juuri alkaneet tiistai-iltapäivien lyhytkurssit ja tyttäreni oli valinnut kurssin nimeltä Street Art. Kurssin ensimmäinen tehtävä olikin (ainakin omaksi yllätyksekseni) kotitehtävä, jota varten tyttö oli tullut viime viikon tiistaina koulusta kotiin kantaen tärkeän näköisenä ruskeaa kirjekuorta, jonka sisältä löytyi irtosilmiä. Kyllä, irtosilmiä. Siis niitä askarteluun käytettäviä, joissa muovisen kuvun alla killuu musta irtopupilli.

Niille me siellä kaatosateessa etsimme paikkaa. Tyttö oli selittänyt tarkasti, kuinka niille pitäisi keksiä kivoja paikkoja ulkosalta ja sitten kuvata ne ideat. Ja tulostaa ne seuraavaksi kerraksi mukaan. Ja kas kummaa, meille tapahtui se klassinen viimetinka. Joten sen vuoksi seisoskelimme maanantai-iltapäivänä siellä pihalla, kaatosateessa. Sateen piti vielä kestääkin koko illan ajan, joten yhtään myöhemmäksi ei tehtävän suorittamista kannattanut siksikään siirtää. 

Aika veikeitä niistä minusta tuli.

Tässä koulussa ei varsinaisesti anneta säännöllisiä kotiläksyjä. Lukemaan opettelevat saavat lukuläksyjä, mutta muuten tehtävät suoritetaan pääsääntöisesti koulussa. Suomalainen, läksyjen keskellä koulunsa käynyt, toisinaan hieman jopa haikailee niiden perään, ihan vain siksi, että ajattelee olevan hyvä asia sekin, että lapsi oppinee niitä tekemällä vastuuasiota. Toisaalta, ei kaipaa ollenkaan sitä ahdistusta, että kuitenkin itsekin huolehtisi joka päivä, että ovatko tehneet läksynsä. Ovat vielä sen verran pieniä, että viikonpäivätkin saattavat mennä vielä sekaisin. 

Meillä lukuläksyjä on nyt ollutkin varsin paljon, sillä kuusivuotiaillamme on selvä lukemaan oppimisen kausi (molemmat heistä oppivat lukemisen alkeet vajaa vuosi sitten). He saavat pienet kirjaset kotiin luettavaksi noin kaksi kertaa viikossa. Kirjoissa on yleensä 16 sivua, jokaisella sivulla on muutama lause. Kirjan lukemiseen menee (lapsen innokkuudesta, tilanteen rauhallisuudesta/rauhattomuudesta tai kenties tähtien asennosta riippuen) noin viisi - seitsemän minuuttia. Aivan kohtuullista mielestäni.

Pidän siitä joustavuudesta, että lukuläksyillä ei ole varsinaisia määräpäiviä, vaan kirjan tullessa kotiin sille on tarkoitus löytää aikaa lähipäivinä. Pyrimme siihen, että kirja luetaan parin päivän sisällä sen saapumisesta. Ne kerätään meillä keittiön saarekkeen kulmalle näkyvälle paikalle odottamaan, jotta itse vastuullinenkin huomaisi ne - ja ehdottaisi kenties jopa itse, että luetaan läpi, jotta voidaan palauttaa. Joskus näin käykin, vaikka useimmiten päädynkin itse ehdottelemaan lukuhetkeä. Suurin motivaatio löytyy lapsillamme useimmiten siitä, että lukemisen jälkeen he voivat sujauttaa kirjat reppuihin ja kiikuttaa ne aamulla ensimmäiseksi opettajalle. Silloin saa nimittäin kehut: "Luitko tämän jo? Wow!"

Sateessa seisoskelu taisi mennä luihin ja ytimiin, sillä illalla on hytisyttänyt. Vilkaisu sähköpostiin paljastaa, että syksyn suurin kotiprojekti on lähestymässä - esitelmäaiheet ovat jaossa huomenna ja niistä päätetään keskiviikkona. Mikä tarkoittaa sitä, että viikonloppuna piipahdetaan kirjastoon etsimään lapsille sopivia materiaaleja esitelmiä varten. Marraskuussa tulee kotona rakentaa aiheesta 3D-malli, ja koko komeus esitellään koulun yleisenä esitelmäpäivänä marraskuun lopussa. 

Että kotiläksytön vai läksyllinen? Riippuu vähän, miltä kantilta asiaa katselee. Tyytyväinen olen siihen, että tämä malli tuntuu sopivan lapsillemme varsin hyvin. Enköhän siten pärjää itsekin, vaikka joskus kaatosateeseen joutuisinkin.

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 3

Jatkokertomuksilla on tapana jatkua. Niin jatkuu tämäkin. Aiempiin osiin voit tutustua täällä ja täällä.

Keskiviikko, 4. lokakuuta 2017

Muutamien viikkojen ajan on odoteltu hälytinkorjaajaa. Yhdestä ovesta rikkoontui remontin yhteydessä sensori ja paikan päälle tarvitaan näppärä korjaaja hälytinfirmasta. Sellaista ei ole helppo saada paikalle, etenkään kun unohtelee itsekin kysellä asian perään. Tulisiko sieltä joku heti ensi kerrasta, kun pyytäisi? Ehei. Sehän olisi vähän liiankin yksinkertaista.

Onhan niitä nettilomakkeita, sellaisia toimiviakin varmasti, mutta myös niitä näennäisesti toimivia. Sellaisia, joille voit naputella ongelmasi ja pyytää ratkaisua, tässä tapauksessa käyntiä paikan päällä. Nettilomake näyttää toimivan, mutta ei viestiin koskaan kukaan vastaa. Meneekö viesti sitten perille vai suoraan Ö-mappiin, sen kun tietäisi.

Joku saadaan kuitenkin viimein kiinni. Alkaa selvittely siitä, milloin tänne voisi tulla korjauskäynnille. Joku melkein jo tuleekin viime viikolla, mutta peruu viime tingassa. Ehdottaa uutta aikaa, joka sopii. Mutta kas - muutamaa päivää myöhemmin ehdottaa taas uutta aikaa, joka taas ei sovi. Tai siis mies luulee, että sopii, mutta vaimo toteaakin, että eipäs sittenkään. Koska hammaslääkäri. Vaimo ehdottaa, että jos siirretään puolella tunnilla, niin sitten sopii.

Käyn sitten hammaslääkärissä. Juuri kun olen päässyt kotiin, koputtaa korjaaja ovella. Avatessani oven totean, että ai, ovikello ei taaskaan toiminut ja pahoittelen, että tulen ovelle vähän myöhässä. ”Kävin tässä jo aiemmin, mutta ei ollut ketään kotona.” (No ei, koska hammaslääkäri.) ”Mutta selvisi, että sinulla oli jokin lääkäriaika.” (Ja mitenkäs sinäkin siitä jo tiedät??)

Ne vanhat osat.

Ohjaan takaovelle ja selitän, mikä on ongelma. Sanoo, että vedetään nuo piuhat vaan poikki, nykyään laitetaan langattomia. Kaikki käy, kunhan kuntoon tulee. Nopeasti tuleekin. Pyytää vielä imuria tai jotain, niin saa siivottua jälkensäkin. Ojennan varrellista rikkaimuria. Alkaa imuroida niin touhukkaasti eteistä, että tekee mieli kysyä, voisiko jatkaa keittiön puolellekin, on tässä siivouspäiväkin tulossa.

Hyvät päivänjatkot sitten vaan. Eihän siinä kovin montaa viikkoa mennytkään, että saatiin viiden minuutin homma hoidettua. Tekisi mieli vinkata, että tehkää nyt ihmeessä siitä nettilomakkeesta toimivampi. Katsos kun ihmiset tykkää, kun niihin viesteihin vastataan. Eletään sentään 2010-lukua.

Tähänkö nämä remonttitarinat päättyvät? Enpä usko. Seuraavaksi odotellaan uusia portteja takapihan aitaan. Aidasta tulisikin monta tarinaa, mutta jätetään se seuraavaan kertaan...

Aika tavallinen perjantai

Tavallisen oloinen perjantai, neljäs kouluviikkokin jo. Aamun rutiinit sujuvat omalla painollaan, jollain tasolla ainakin. Eteisessä hoputan, autoon noustessa hoputan, autosta noustessa hoputan, koulun naulakoillakin vielä vähän, tottumuksesta kaiketi. Esikoisen pitäisi ehtiä lukemisen tukiopetukseen, jota pidetään kahdesti viikossa. Ehditään kyllä, odotellaankin hetki. Pyydän lapsiani pysymään lähettyvillä kunnes opettaja saapuisi ja saan luovutettua esikoiseni hänen huomaansa. Juttelen odotellessamme esikoiseni oman opettajan kanssa ja huomaan sivusilmällä, kuinka kaksoseni juoksevat oman opettajansa perään heti kun näkevät tämän. Singahtavat ulko-oven suuntaan, mutta nyökkään, kun näen opettajan elehtivän siten, että aikoo ottaa lapseni mukaansa ulos. Ovat matkalla kastelemaan koulun kukkaistutuksia.

Tukiopetusmateriaalia

Tukiopettaja tulee, tyttäreni silmät hymyilevät. Heillä on selvästi yhteinen sävel, mikä on johtanut hyviin tuloksiin tänä syksynä. Vaihdamme muutaman sanan, toivottelen lapselleni hyvää koulupäivää ja alan odotella kukkien kastelijoita takaisin sisälle. Viipyvät kuitenkin hyvän tovin. Lopulta juoksevat sisään innosta puhkuen: "Äiti, siellä oli Frankie Peanut! Ja me saatiin antaa sille herkkuja! Ja se juoksi ja juoksi pihassa!" Tiedän kyllä kuka on Frankie Peanut, ja muistan nähneenikin sen koulun pihan laitamilla hetki sitten, kun saavuimme. Koulun johtajan pieni koira, jota hän oli juuri juoksuttamassa pihamaalla. Ottivat pikkuisen koiranpennun viime vuonna, silloin sitä ei olisi voinut vielä jättääkään yksin kotiin, joten se seurasi omistajaansa kouluun. Ja siitäkös oppilaat riemastuivat ja odottavat vähän väliä sen vierailuja. Tunnen koiria huonosti, enkä muista minkä rotuinen se on, mutta niin pieni ja suloinen ja pörröinen, ettei sen ohitse voi kävellä rapsuttamatta. Ajattelen, että voisi varmasti olla huonompiakin tapoja aloittaa koulupäivä kuin päästä opettajan kanssa kukkakierrokselle pihamaalle ja saada samalla leikkiä pikkuisen koiran kanssa. Kuusivuotiailta ei tarvitse tiedustella, oliko kivaa.

Iltapäivällä palaan koululle hakemaan lapsiani. Iltapäiväpiiri on loppumaisillaan ja keräilen jälkikasvuni ympärilleni ja kehotan hakemaan tavaransa. Naulakoilla on tähän aikaan aina ruuhkaa, joka kohdassa törmää reppuihin, kenkiin, takkeihin ja 5-10-vuotiaisiin lapsiin. Esikoinen on vielä keräilemässä omia tavaroitaan, kun huomaan, että kaksoseni ovat taas jututtamassa opettajaansa. Muistan, että poikani mainitsi saaneensa tänään akvaariokalojen ruokintavuoron, mutta että tehtävä oli jäänyt kiireessä suorittamatta. Opettaja näkyy nyökkäilevän heille ja yhtäkkiä heitä ei näykään missään. Otan esikoisen mukaani ja lähdemme etsimään kaksostemme luokkahuoneen suunnasta. Ovelle päästyäni jo näen: akvaarion ääressä he kaikki kolme tutkivat yhdessä, missä kalat tänään piileskelevät. Poikani on tyytyväinen: päivän tärkeä tehtävä on nyt suoritettu. Huikkaan, että nyt mennään.

Opettajalle on kiva toivottaa hyvää viikonloppua ja että nähdään taas. Koskaan en vielä ole joutunut viemään lapsiani vastahankaisina kouluun. Kukapa sinne ei haluaisi, kun pääsee hoitamaan lemmikkejäkin siinä samalla. Aika kivaa, eikö.

Lounas in Spanish

Eräänä päivänä jouduin hakemaan kaksoseni koulusta kesken päivän, sillä heille oli varattu aika rutiinitarkastukseen lastenlääkärille. Harmillisesti jouduin keskeyttämään heidän lounastuntinsa, sillä aika oli sovittu alkuiltapäivään. Päästyäni sisälle koulurakennukseen kävelin sen läpi aina toiseen päähän saakka, jossa sijaitseva jumppasali muuntuu kerran päivässä ruokasaliksi. Matkalla tulin vilkaisseeksi yhteen luokkahuoneista, jonka pienryhmäpöydän ympärillä istui ehkä viisi tai kuusi oppilasta, yksi luokanopettaja sekä koululla käyvä espanjanopettaja. Yksi noista oppilaista oli esikoiseni.

Luokassa oli käynnissä ns. lunch club. Sillä tavalla oli neljäs- ja viidesluokkalaisten opettaja nimennyt "erikoislounaansa", joita hän emännöi neljä kertaa viikossa. Jokaiselle päivälle on oma aiheensa. Maanantaisin on espanjalainen lounas, jolloin sille osallistuvat pyrkivät juttelemaan syödessään vain espanjaksi. Toisena päivänä ratkotaan matemaattisia pulmia, toisena kuunnellaan kirjaa ja keskustellaan siitä. Jokainen oppilas voi ilmoittautua yhdelle erikoislounaalle viikossa. Maanantaina ilmoittautumislistat aina tyhjennetään ja silloin voi tehdä varauksensa haluamalleen lounaalle. En ollut tietoinen siitä, että esikoiseni oli valinnut ensimmäiseksi espanjankielisen lounaan, mutta kieli-ihmisenä myönnän olleeni siitä aika iloinen.

Ekaluokkalaisen espanjaa

Mieleen nousi muistikuva omilta kouluajoilta. Muistan vieläkin, miltä ala-asteen luokkahuoneet näyttivät. Muistan, kuinka pienessä maaseutukoulussa ei ollut ruokasalia, mutta me emme syöneet jumppasalissa vaan omissa luokissamme. Järjestäjien vastuulla oli vetää ruokakärry koulun keittiöstä luokkaan. Lounaalla piti istua hipihiljaa ja keskittyä vain syömiseen. Jutteleminenkin oli joskus kielletty - tosin en pysty muistamaan sitä, kuinka pysyvä kyseinen käytäntö oli. Muistan, kuinka lusikoin hitaasti suuhuni kaalikeittoa, josta en pitänyt. Lautaselle jäi pyörimään suuri kaalinpala enkä uskonut pystyväni syömään sitä. Se oli niin suuri, ettei mahtunut kunnolla edes lusikkaan. Vilkuilin opettajaa, joka istui pöytänsä takana syömässä omaa annostaan. Odotin ja odotin, että opettaja olisi valmis ja lähtisi luokasta opettajienhuoneeseen. Poimin kaalinpalan yhä uudelleen lusikkaan ja pudotin sen vaivihkaa takaisin lautaselle. Ei sitä syömättä voisi jättää, siitä tulisi sanomista. Mutta jos opettaja lähtisi ennen minua, voisin päästä siitä... hmm... eroon.

En muista tänäkään päivänä, mitä tuolle kiusalliselle kaalinpalalle tapahtui. Nyt jo hymyilyttää ja on helppo todeta, että lasteni koulumaailma on hyvin erilainen kuin omani tuolloin 80-luvun Suomessa. Olen todella iloinen siitä, että esikoiseni voi halutessaan osallistua espanjankieliselle lounaalle ja että kaksoseni ovat innostuneet kirjalounaista. Omaa espanjan kielen taitoani on tosin syytä kohentaa pikapuoliin, mikäli haluan pysyä lasteni kielitaidon kanssa edes jokseenkin tasoissa. Opintoja löytyy minultakin, mutta ne ovat noin 25 vuoden takaa. Kaikki kolme lastani ovat opiskelleet espanjaa esikouluiästä saakka. Toisinaan melkein unohdan, että se on heille jo kolmas kieli. Hyrisen tyytyväisyydestä joka kerta, kun muistan sen.

Ja kaalikeittoa ja kaalikääryleitä syön ihan mielelläni, jos joku niitä minulle tarjoaa. Vuodet lienee tehneet tehtävänsä.

Laskeudu rutiiniin, ihminen

Ensimmäinen kouluviikko, se on aina jännittävä juttu. Tänä vuonna syksy päätti saapua yhtä matkaa koulun alkamisen kanssa, ja ensimmäiset päivät on tarvottu kumisaappaissa ja sadetakeissa. Ihan toivoton ei tilanne ole kuitenkaan, sillä lämmön on lupailtu palailevan ensi viikolla - mikä tarkoittaa (ainakin minulle) säätilan normalisoitumista. Syyskuu kun on ainakin kaikki nämä viimeiset vuodet ollut vielä miellyttävän lämmin, suomalaisesta näkövinkkelistä suorastaan kesäinen.

Tiistaiaamuna meitä oli matkalla kouluun kaikkiaan viisi, mikä oli kyllä poikkeuksellista. Sikäli, että mieheni on säännöllisesti työmatkaillut juuri koulun alkamisen aikoihin ja lasten sujauttaminen takaisin koulumaailmaan on maannut yksin minun hartioillani. Tämä oli tosiaan jo neljäs kerta, kun koulunalku on meidän perheessämme ollut merkityksellinen - ja jokainen niistä on ollut erilainen. Ensimmäinen kerta oli luultavasti haastavin, sillä silloin veimme kouluun ensi kertaa pientä esikoistamme, joka ei tiennyt koulumaailmasta tuolloin vielä yhtään mitään. Seuraavana vuonna hän palasi kouluun jo hieman rutinoituneempana, mutta silloin kaksosemme aloittivat preschoolin puolella, mikä olikin heille uutta ja ihmeellistä - hankalaakin ensimmäisten viikkojen aikana. Sitä seuraavana vuonna olin luultavasti itse hermostuneempi kuin lapseni, sillä esikoisemme siirtyi isompien luokkaan uuden opettajan pariin ja kaksosemme taas seurasivat hänen jalanjälkiään ja aloittivat kindergartenin (esikoulun) siinä luokkahuoneessa ja sen saman opettajan huomassa, joka oli opettanut esikoistamme kaksi ensimmäistä vuotta. Tänä vuonna kouluun marssi jo kolme hyvin kokeneen oloista konkaria, joilla ei ollut mitään vaikeuksia sujahtaa joukkoon mukaan.

Mieheni seuraili menoa hetken ja palasi takaisin töihin. Minä kurkistelin luokkahuoneisiin, kävin halaamassa lapseni ja toivottamassa heille hyvää koulupäivää ja piipahdin sen jälkeen koulun keittiöön vanhempien aamukahveille. Siemailin mukillisen amerikkalaisen laihaa kahvia ja söin kanelimunkin, juttelin tuttujen kanssa. Huomasin, etten ollut edes ehtinyt jututtaa ollenkaan kaikkia, joita olisin halunnut, sillä tuttuja on jo niin paljon. Tuttuja vanhempia ja henkilökuntaan kuuluvia, monet jo vuosien takaa. Hetkeksi nousi mieleen kumma tunne: miten tunnen jo nämä kaikki.

Lapset ovat kantaneet kotiin tervetuliaiskirjeitä, uusia vihkoja ja kansioita, lukujärjestyksiä ja monenlaista täytettävää paperia. Olen parhaani mukaan yrittänyt suoriutua kaikesta ajoissa, täyttänyt kyselyitä, allekirjoittanut sopimuspapereita ja kiikuttanut toimistoon shekkejä. Sähköpostia, nettilomakkeita, mitä kaikkea.

Olen pitänyt myös kiinni perinteistä. Kun koulu alkaa, en täytä ensimmäistä enkä vielä toistakaan päivää kaikella mahdollisella, vaan keskityn saamaan homman käyntiin ja lapset uudelleen rytmiin mukaan. Ensimmäisenä päivänä hain helppoa lounasta ja kaupan pullahyllystä iltapäiväksi suosikkileivonnaisen. Suunnittelin kyllä kirjoittavani myös opiskeluesseen, mutta nukahdin sohvalle.

Että kyllä. Kyllä voi olla. Ensimmäinen kouluviikko voi olla väsyttävä.

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 2

Jatkokertomuksissa on tapana viitata siihen, mitä on tapahtunut aiemmin. Voit tutustua elämäni remonttimiehiin täällä, ja siirtyä sitten allaolevaan tekstiin.

keskiviikko, 2. elokuuta 2017

Sanoisin, että osumatarkkuus on ehkä 30%. Nimittäin siinä, että milloin remonttimiehet saapuvat, jos saapuvat silloinkaan. Eilen iltapäivällä mahdollisesti saapuvaksi ilmoittautunut saapui tänä aamupäivällä, ja tänä aamuna kahdeksalta saapuvaksi odotettu saapui kymmeneltä.

Ensin mieheni istui täällä pitämässä kotitoimistoa siihen saakka, kunnes minä olin palannut kotiin vietyäni lapset kesäleirille. Sitten minä istuin ja odotin, josko joku saapuisi. Hieman ennen kymmentä soi ovikello, ja oven takana on se sama kaveri, joka pyöri näillä nurkilla useana päivänä vajaa pari viikkoa sitten. Se sama, joka naureskeli minulle koko ajan.

"Ei olekaan nähty vähään aikaan!" (Enkestätuotavirnistelyä) "Sorry kun siitä ovesta jäi se rauta kiinnittämättä, siihen tarvittiin erilainen osa kuin vanhassa ja taisin vain unohtaa sen. Mutta tässä on uusi, laitan sen kyllä äkkiä." (Menenytsittenvainlaittamaan)

Taas soi ovikello, seuraava sisään. Johdatan kellarikerroksen suihkulle, jossa hän toteaa, ettei tätä voi korjata niin kuin suunniteltiin. Niin kuin pomonsa suunnitteli. Ei tule kestämään. "Soitan pomolle, mitä tehdään. Oon tehnyt näitä paljon, mutta tähän tämä keino ei sovellu. Tarvitaan isompi remontti." Selvä, sen kun soittelet, palataan tähän sitten myöhemmin. Tajusin juuri, että kun vielä viimeksi ratkaisuja oli kaksi, nyt on jäljellä vain yksi. Kalliimpi tietenkin.

Johdatan toisen ulos, ja ensimmäinen singahtaa keittiön puolelle. "Nyt on kunnossa, sorry vielä!" (Tuollavirnistelylläsaatehkäanteeksi...ehkä.) "Onko teillä jokin suihkuongelma? Onpa ikävää!" Kuunnellut tietenkin keskusteluani toisen kanssa. "Joo on, mutta onneksi kellarikerroksessa, jossa sitä ei paljon käytetä..." (Mänytsulletästärupeeavautuun!)

Johdatan ovelle. Seuraavaksi kysyy kuitenkin, onko löytynyt lisää kalsareita. Jestas mikä virnistelijä, mene nyt jo.

No huh.

perjantai, 18. elokuuta 2017

On ollut viime aikoina hiljaisempaa remonttimiesten suhteen, mutta nautin kovasti suvantovaiheesta. Projektit ovat suht mallillaan, tosin monta uutta kolkuttelee takaraivossa, jotka kuitenkin siirtänemme myöhäisempään ajankohtaan.

Tänään tuli kuitenkin tarkastaja. Sellainen, joka käy muutaman vuoden välein katsomassa, huolehdimmeko turvallisuusmääräyksistä siten kuin vakuutus edellyttää. Lupasi tulla kymmeneltä, saapui ansiokkaasti jo 9:56. Olin suunnitellut aamun ohjelman siten, että lasten leiripaikasta ehdin karauttaa suoraan kauppaan, ja mikäli liikenne on suosiollista, olen kotona viimeistään 9:55. Olin kotona tarkalleen 9:55.

Esittelee itsensä hyvin kohteliaasti, astuu sisään vasta kun selkeästi kehotan. Näytän, mistä löytyy lämmityslaitteistoja ja pakoteitä, kaasutakkoja, palovaroittimia, häkähälyttimiä, vaahtosammuttimia ja mitä näitä nyt on. Pyytää kainosti lupaa kuviin, joita hänen tarvitsee vakuutusyhtiön vuoksi ottaa, pyytää yhtä kainosti lupaa kysyä jokaista kysymystä, jotka hänen tarvitsee esittää. "Anteeksi, mutta minun täytyy nyt kysyä tätä, kun vakuutusyhtiö vaatii... onko teillä koiria?" (No, ihan kovin tungettelevaksi en tuotakaan kysymystä kokenut.)

"Anteeksi, että täytyy kysyä näitä kysymyksiä..." "Anteeksi, että joudun tiedustelemaan, miten tuo hälytysjärjestelmä toimii, jos tulisi jokin tilanne..." "Anteeksi, tiedätkö, kuinka vanha tämä järjestelmä on...?"

Kymmenessä minuutissa on kierretty talo ja selvitetty tarvittavat seikat. "Anteeksi, että joudun vielä ottamaan kuvia tuolta talon ulkopuolelta!" Siitä vaan.

Annan kaiken anteeksi. Peruuttaa ulos ovesta, vähän vaivaa anteeksipyydellen tietenkin. (Tekee mieli huomauttaa, että varothan, kun astut ulos, meillä on siinä pari rappusta.)

P.S. Anteeksi vaan, kun piti tämäkin raportoida.

Jatkuuko tarina vielä? Kuka tietää. Hälytinkorjaajaa ja aidankorjausarvioijaa ainakin kaivataan vielä, sisäkattomaalarikin olis kiva. Omakotitalossa on puolensa, monenlaiset.

Lounaspöydän äärellä

Toisinaan yllätän itseni ajattelemasta, miten elämä on tuonut minun siihen paikkaan tai tilanteeseen, jossa olen. Minulle se tuntuu joskus ohikiitävältä hetkeltä, jolloin voisin kuvitella näkeväni itseni ikään kuin tilanteen ulkopuolelta. Ajatuksien läpi kulkee syiden ja seurausten jatkumoja, sattumilla höystettynä. Ehkä ne myös tallentuvat johonkin muistijälkeen, ainakin kuvittelen niin. On silti yhtä lailla mahdollista, että olen unohtanut useita niistä.

Sunnuntaina hieman keskipäivän jälkeen istuin erään aasialaisen perheen keittiössä ja juttelin kiinalaisen rouvan kanssa, sen jälkeen japanilaisen. Olimme tulleet kaksostemme parhaan ystävän syntymäpäiväjuhlille ja olimme ensi kertaa tuossa talossa. Juhlat oli suunniteltu grillijuhliksi pihamaalle, mutta Vermontin loppukesä (kieltäydyn vielä ajattelemasta, että kyseessä olisi alkusyksy) oli yllättänyt kolealla, jatkuvan sateen päivällä. Meidät oli otettu hyvin ystävällisesti vastaan ja tunnelma oli hyvin miellyttävä. Suurin osa vieraista oli aasialaisia ja kiinankielinen puhe ympäröi meitä, mutta toki valtaosa täällä asuvista aasialaisista puhuu myös englantia. Japanilainen vanhempi mies, kahden vieraana olevan pojan isoisä, yritti kovasti keskustella mieheni kanssa, voimakkaalla aasialaisella aksentilla ja hyvin vajavaisella sanavarastolla. Suomalainen aksentti kuulosti hänelle kaiketi perin vieraalta sekin, koska ymmärtäminen oli vähän niin ja näin. Hyvin keskustelu kuitenkin eteni, vaikka välillä sanoja piti toistella moneen kertaan.

Ruoka oli herkullista ja sitä oli valtavan paljon. Lihaa, kanaa, salaatteja, hedelmiä, itse valmistettua leipää. Odotukset olivat korkealla olleetkin, sillä isäntäperhe omistaa kiinalais-korealaisen ravintolan. Juttelin siinä samalla pitkän tovin myös tutun amerikkalaismiehen kanssa, jonka vaimo on kotoisin Taiwanista. Heidän poikansa oli viime vuonna kaksostemme kanssa samalla luokalla. Hän kyseli kaikenlaista Suomesta, esimerkiksi mitä sieltä kaipaan - kysymys, jonka kuulen täällä usein, kun syntyperäni selviää. Kerron, kuinka kaipaan ihmisiä. Samalla ajatuksiin nousee suomalainen ystäväni, jota on yhtäkkiä ikävä - päätän ottaa häneen yhteyttä lähiaikoina. Niin hoidetaan ikävää, kun moni tärkeä ihminen on pitkän matkan päässä. Kerron, kuinka en niinkään kaipaa Suomea maana, sillä täällä on hyvä olla. Kerron, kuinka juuri äskettäin puhuimme mieheni kanssa siitä, miten tämä talo, jossa asumme, on se, jossa olemme perheenä asuneet yhtäjaksoisesti jo pisimpään. Viisi vuotta, ehkä se on pitkä aika. Tämä on teille kuin koti, sanoittaa keskustelukumppanini ajatukset päästäni.

Kun on aika lähteä, lapsia saa maanitella mukaan. Kavereiden kanssa on niin kivaa! Muistutamme lapsia kiittämään päivänsankaria ja vanhempiaan ja ihastelemme vielä ilmapalloja ja yllätyspusseja, jotka perheen äiti kiikuttaa lapsillemme mukaan. Tulevat koko perhe saattelemaan meitä ovelle. Singahdamme sateeseen, joka vain jatkuu ja jatkuu. Mieli on kuitenkin mitä aurinkoisin.

Niin sympaattinen perhe. Se kiva tunne läikähtää - olemme saaneet uusia ihmisiä elämäämme. Se on juuri sitä rikkautta, jota en pois vaihtaisi. 

(Tuosta rikkaudesta voit lukea myös täältä.)