Yks, kaks, kolme... valmista?

Nämä viime päivät ovat menneet jokseenkin vaihtelevissa tunnelmissa. Tällä tarkoitan sitä, että Suomi-lomamme lähestyessä huomaan valuvani tunnetilasta toiseen pitkin päivää. Ensin leijun siinä ajatelmassa, että ei minun nyt vielä tarvitse alkaa valmistautua saatikka ryhtyä pakkaamaan, kuvitellen onnellisena ehtiväni kaiken kyllä ajoissa. Ja sitten huomaan yhtäkkiä olevani keskellä sitä tunnelmaa, että kyllähän minä jo vähän aloitin, mutta eihän se aika yhtäkkiä riitäkään ollenkaan kaikkeen, mitä olin aikonut.

Missähän ne loput uimavaatteet nyt olivatkaan? Aivan varmasti olen nähnyt ne jokin aika sitten, mutta missä. Etsivä löytää kyllä, mutta samalla löytää paljon muutakin, esimerkiksi pari vuotta kadoksissa olleet kurahousut. Joita ei nyt tarvita, mutta löytyivät sentään. Jotain kummallisia laukkujakin löysin tänään, joiden olemassaolosta minulla ei ollut enää hajuakaan. Me olemme asuneet tässä talossa vasta pari vuotta, ja nyt jo joku on piilottanut, (suorastaan kuljettanut Suomesta saakka?), tänne tavaroita, joiden olemassaolosta minä en tiennyt - tietääkseni. No, kuitenkin, tiedättekö mitä tällaisesta etsimisestä ja löytämisestä seuraa? Siitä seuraa ketjureaktio, johon ei ole aikaa, koska sitä aikaa piti nyt käyttää johonkin muuhun.

Tuliaiset on pakattava ensi tilassa mukaan. Niitä tuli hankittua jo jokin aika sitten, joten ne on ehditty piilottaa hyvään paikkaan. Voivoi, minulla on tässä talossa liian monta hyvää paikkaa. No, löysin sen, mutta en ole varma, onko siellä kaikki. Ajatustyö siis pyörimään, kyllä sinne päässäni ympyrää pyörivään hullunmyllyyn vielä mahtuu.

Jääkaappi tyhjäksi tuoretavarasta. Siinä olemme onnistuneet käsittämättömän hyvin. Meidän jääkaappimme ei ole ikinä ollut niin selkeä ja tyhjä kuin tällä hetkellä. Sieltä jopa löytää etsimänsä heti ensimmäisellä vilkaisulla. Olemme osanneet hankkia tuoretavaraa ihmeellisen tarkasti oikean määrän, jonka saamme kutakuinkin syötyä ennen lähtöä. Jippii, tästä tulee hyvä fiilis. On niin ikävää heittää ruokaa roskiin. Jopa kuiva-ainekaapin sisältöä olen käynyt viime päivinä läpi. En ymmärrä, miten olen onnistunut tässä näinkin hyvin!

Ennen kuin alat pakata lastenvaatteita valtavaan suureen jääkiekkokassiin, muista miettiä etukäteen, mitä haluat pukea lastesi päälle lähtöpäivänä. Tässä meni kyllä metsään ja huolella. Pakkasin ja pakkasin ja survoin siihen loputtomaan kokoiseen kassiin lisää ja lisää pieniä vaatteita - vain huomatakseni, että ne paidat, jotka aioin lapsilleni pukea, on pakattu alimmaisiksi.

Vielä on tilaa! Mutta kyllä se siitä vielä silmänlumeeksi muuttuu.

Koti on kiva jättää siistiin kuntoon, kun lähtee lomalle. Tämä on jokaikinen kerta suuri suunnitelmani. Suuri unelmani. Kunnes sitten huomaan, että en ehtinyt puoliakaan. Että kyllä mä just ja just ehdin imuroida ja siistiä pahimmat paikat, mutta en ollenkaan sitä kaikkea, mitä suunnittelin. Onneksi olen luonteeltani perussiisti, joten aivan surkeista lähtökohdista ei lähdetä. Ainakin uskottelen itselleni niin. (P.S. Ne ikkunat, ne eivät ole lainkaan niin puhtaat kuin halusin.) 

Älä turhaan kanna lukemista käsimatkatavarassa. Pidän lukemisesta valtavasti, mutta koska matkustamme kolmen pienen lapsen kanssa, on aivan turha kuvitella ehtivänsä lukemaan yhtään mitään edes valtameren ylittävällä lennolla. Poikkeuksen tekee lasten lukeminen. Monta pientä Pupu Tupunaa on pakattu jo, niillä voidaan päästä muutaman kinkkisen hetken ylitse. Paino sanalla: voidaan. Ei tarvitse kai erikseen mainita sitäkään, että me vanhemmat lähdemme aina siitä oletuksesta, että valtameren ylittävällä lennolla ei syödä mitään. Lapset ehkä syövät, mutta aikuiset eivät. Kuvitelkaa vain se tilanne, kun me aikuiset otamme sen tarjottimen eteemme ja kolme lastamme... niin, eivät istu rauhassa paikoillaan. Eli me syömme ehkä jotain niistä annoksista, joita lapsilta jää. Silläkin pärjää. Syödään sitten Suomessa.

Evästä mukaan, niin paljon kuin käsimatkatavara sietää. Sillä on aivan mahdollista, että lapset kieltäytyvät kaikesta lentokoneessa tarjotusta syötävästä. Ja uutta viihdykettäkin on varattuna. Sillä voidaan taas päästä pikkuisen eteenpäin. Ja kun lähdet siitä oletuksesta, että eivät he kovin paljon kuitenkaan nuku, niin ehkä he nukkuvatkin tällä kertaa? Ja nukunko minä? Tuskin. Sillä jos he nukkuvat, minä todennäköisesti valvon miettien sitä, nukkuvatko he.

Niin että terve vaan, Suomi, tulossa ollaan. Silmät ristissä ja rähjäisinä, sen lupaan. Mielenkiinnolla odotamme, onko viimeisen yhdentoista kuukauden aikana mikään muuttunut. Olemmekohan me muuttuneet? Siihen vastatkoon muut.

Selviytymisen pieni ihme

’Onko tämä teidän esikoisenne? Ajatella, saitte heti erityislapsen.’ Hoitaja hymyilee minulle ystävällisesti, hänen sanansa jäävät hetkeksi kaikumaan korviini. Tunnelma vastasyntyneiden teho-osastolla on jo tutuksi käyneen oloinen, hektinen, ja silti hoitajilta tuntuu löytyvän aina jossain välissä aikaa jutella meille vanhemmille. Meille, jotka olemme joutuneet keskelle aivan uutta elämää. Riittävän mullistavaa olisi jo lapsen syntyminen, mutta kun sen lisäksi vielä heitetään keskelle teho-osastoa, on pää niin täynnä ajatuksia, ettei niitä ihan nopeasti kasaan jäsennelläkään.

Mikä ihmeen erityislapsi. Meidän juuri syntynyt lapsemme, onhan hän erityinen, aivan erityinen, meidän ensimmäisemmekin vielä. Älkää nyt sekoittako päätäni yhtään enempää, en minä tiedä erityislapsista mitään, minä en tiedä edes vauvanhoidosta niin kovin paljoa, ja nyt minun pitäisi oppia hoitamaan tuota pikkuriikkistä tytärtäni, joka nukkuu keskoskaapissaan, letkujen keskellä ja saa hengitystukea.

Kyllä minä matkan varrella opin, että jokainen keskoslapsi on omalla tavallaan erityislapsi. Etenkin pieni keskoslapsi joutuu aloittamaan elämänsä niin erilaisella tavalla, että on peräti harvinaista, jollei se kokemus jätä jonkin verran jälkiä, tavalla tai toisella. Minä opin matkan varrella keskosuudesta paljon muutakin, minä kyselin hoitohenkilökunnalta joka päivä asioita, jotka minua askarruttivat. Minä luin keskosuudesta netistä ja kirjoista, heti kun tuntui, että siihen kykenin. Tiedonjano kasvoi kovasti, ja sen täyttäminen auttoi minua eteenpäin, jaksamaan tuolla tiellä, jota en ollut valinnut, mutta jonka olin jostain syystä osakseni saanut. Olen taipuvainen uskomaan, että asioilla ja tapahtumilla on merkityksensä, vaikkemme sitä aina ymmärräkään.

Me päätimme yrittää selvitä pala palalta. Me yritimme päättää, että jos vain kykenemme, otamme kaiken pala palalta vastaan. Kun saamme hyvän uutisen, me iloitsemme siitä, vaikka olisimme saaneet huonojakin uutisia. Me yritämme ottaa ne huonommat uutiset vastaan siten, että ne on vain kestettävä osana tätä tapahtumaketjua. Vaikka kyyneleet valuvat pitkin poskiani, minä keskityn siihen, että minulla on lapseni. Olemme suunnattoman onnekkaita, että meillä on lapsemme. Ja jos päivä onkin huono, minä laskin kaiken toivoni siihen, että huominen voi olla taas parempi, edes hitusen.

Esikoisemme joutui viettämään sairaalassa yli 3kk, joka tuntui silloin aivan loputtomalta ajalta. Kaihoisin silmin minä katselin niitä vaihtuvia naapureita teho-osastolla. Minä toivotin monelle vanhemmalle hyvää jatkoa kotiin, minä näin monta otosta elämästä, monta iloa, liian monta surua. Minä tunsin oloni hetken aikaa tyhjemmäksi, kun tutuksi käynyt naapurisängyn asukas ja vanhempansa eivät seuraavana päivänä enää tulleetkaan, koska he saivat aloittaa elämänsä lapsensa kanssa omassa kodissaan. Ja olinhan kuitenkin niin kovin onnellinen jokaisen puolesta, joka sai lapsensa kotiin. Ja tiesinhän minä, että se päivä koittaa vielä meillekin.

Mutta yhtä asiaa minä en tiedä. Sitä, olisinko minä kestänyt tämän kaiken niin ehjänä, jos minulla ei olisi ollut miestäni tukemassa. Sillä meillä yhdessä oli voimaa jaksaa tämän kokemuksen yli. Vaikka me olimmekin välillä varmasti huolesta sekaisin, me jaksoimme paremmin, kun puhuimme keskenämme. Minä olen onnellinen ja onnekas siitä, ettei minun tarvinnut huojua, epäröidä, tuskastua, huolestua, hätäillä  - ei mitään niistä yksin. Enkä minä myöskään iloinnut, huojentunut, rauhoittunut, pakahtunut onnesta yksin.

Tämä kokemus on kaiketi kasvattanut meitä elämässä kaikkein eniten. Tänään esikoisemme on 5-vuotias, enkä minä unohda ikinä, miten hennolta tuntuu 835 grammaa painava keskoslapsi. Ja uskon siihenkin, ettei minun ole tarkoituskaan unohtaa – silläkin lienee tarkoituksensa. Esikoisemme jälkeen saimme kaksoset, ja hekin viettivät sairaalassa yhteensä 12 pv (he syntyivät n. 6 viikkoa etuajassa, kun esikoisemme syntyi jo 29. raskausviikolla) – mikä tuntui kuitenkin melko lyhyeltä ajanjaksolta sen jälkeen, mitä olimme kokeneet esikoisemme kanssa. Ja uskallan sanoa, että minulla oli tuolla toisella kerralla aiempaa varmempi olo teho-osastolla – eli kyllä, ihminen tottuu.

Toisaalla, Englannissa, asuu pienen 1-vuotiaan keskoslapsen äiti. Tänään julkaisemme yhteistyössä omat kirjoituksemme tästä aiheesta – kuinka me olemme selvinneet kokemastamme ja mitä meidän kohdallamme jaksamiseen erityisesti tarvittiin, tai olisi tarvittu. Tämä päivä on heidän perheelleen erityisen merkityksellinen, sillä tänään siitä suuresta hetkestä on tasan vuosi - siitä hetkestä, kun he saivat tyttärensä kotiin. Hänen tarinansa ja selviytymisvinkkinsä voit lukea täällä.

Kuten amerikkalainen sanoisi: Together we are strong.

Se sosiaalisempi minäni

Päivää vaan, täällä se taas istuu sohvalla, se vähemmän sosiaalisempi minäni. Istuu täällä hämärässä ja hiljaisessa aurinkohuoneessa ja kirjoittaa. Ei niin monta sanaakaan ole hetkeen sanonut, lapset jo nukkuvat ja mies on työreissulla, kuten suurinpiirtein joka viikko. 

No, vilkaisee välillä Facebookiin, vaikka aika vähän siellä tähän aikaan Suomen näkökulmasta ainakaan tapahtuu, unten mailla vielä lähes koko Suomi kai. Hassulta tuntuu joskus se, että kun tässä sohvalla tarpeeksi pitkään kukkuu ja roikkuu, alkaa Suomikin heräillä. Sitten vaan täällä kiireesti nukkumaan, ennen kuin alkaa seurata sitä, mitä Suomi alkaa Facebookiin postailla.

Se vähemmän sosiaalinen minäni, se on aika tyytyväinenkin tähän olotilaansa tässä sohvalla. Mieluusti ottaisi miehensä viereensä, mutta reissutyö on reissutyö, onhan siihen totuttu. Mutta vaikka tässä tyytyväinenkin osaa olla, niin kiva on silti suunnitella niitä sosiaalisempiakin elämänmuotoja. Niistä kai piti tänään kirjoittaa.

Minulle on viimeisen kahden vuoden aikana muodostunut käsitys, että Facebook on sosiaalistanut minua, vaikka moni väittää sen olevan syypää juuri toisenlaiseen kehitykseen. Johtuukohan se minun kohdallani tapahtunut kehitys kuitenkin siitä, että uskallan aivan avoimesti väittää, että minä jään harvoin roikkumaan Facebookiin, eli ei se kovin suurta palaa käytettävissä olevasta vapaa-ajastani haukkaa. Luulen vakaasti, että on hyvä näin.

Mutta kun ulos talosta mennään, niin tuleehan niitä muitakin kontakteja kuin sosiaalisen median kautta ylläpidettyjä. Lasten harrastuksissa tapaa muita vanhempia ja lapsia, juttelee joka kerta jonkun tai useamman kanssa, tuntee joitakin nimeltä ja tervehtii tavatessa. Leikkipuistoissa päätyy juttelemaan ventovieraan kanssa, kun yhdessä tarkkailee lastensa tekemisiä kiipelytelineissä. Ja ihan oikeasti nauttii näistä kontakteista, kaiketi kokee olevansa osa porukkaa. Ja vaikka aina väitän, etten kovin sosiaalinen osaa olla, niin osaan minäkin keskustelun aloittaa. Ainakin huomaan tekeväni niin aika usein.

On kiva myös odottaa tapahtumia, joissa tietää tapaavansa muita ihmisiä. Naapurusto järjestänee taas kesän päätteeksi pihajuhlat, niissä oli viime vuonna varsin letkeää meininkiä ja monen monta kiinnostavaa keskustelua naapureiden kesken. Esikoisemme koulusta ilmoitettiin juuri, että elokuun lopussa koulu viettää aloittajaisiaan piknikin merkeissä läheisellä maatilalla. Epäilenpä, että koulumaailma tuo taas lisää kontakteja, tälle sosiaalisemmalle minälleni.

Mikä tämä on? Se on kuulkaa perisuomalainen kääretorttu mansikkahillolla, ainakin sen piti olla. Siitä rullasta vaan tuli (laiskan leipurin?) käsissä liian paksu ja se onneton rulla, se paukahti ihan rikki. Ja sitten piti keksiä kiireesti jotain. Paikallinen ystäväni oli tulossa käymään ja minä olin luvannut jotain suomalaistyyppistä leipomusta. Mitä siis tehdään rikkinäiselle kääretortulle? Leikataan se keskeltä kahtia, leikellään sen reunat siisteiksi, piilotetaan koko komeus pieneen vuokaan, kaivellaan kaapista pursotettava Cake Icing-purnukka, pursutetaan sen sisältö leipomuksen päälle ja pilkotaan mansikoita koristeeksi, kesän merkiksi. Ja oli se kuulemma hyvää, ja olin minä itsekin sitä mieltä. Että kyllä sen ääressä oli ihan mukavaa olla sosiaalinen.

P.S. Ja vielä sellainenkin tunnustus, että sosiaalinen minäni meni muutama päivä sitten Twitteriin. On vielä tarkkailuasemissa siellä, mutta eiköhän tämä blogikin siellä vielä putkahda esiin. Vielä en ole tviitannut mitään. Pitää kai opetella ensin tiivistämään sanomansa (hmm, kuka luki tänne saakka?). Mutta ehkä tavataan siis sielläkin. 

@mkheinonen kuittaa.

Tuttuja juttuja

Useampaan kertaan on toivottu blogipostausta siitä, miten elämä täällä Yhdysvalloissa poikkeaa Suomessa elämisestä. Mutta olenpa vähän itsekäs ja käännänkin aiheen nyt vähän toisin päin - mikä meillä täällä onkaan samanlaista kuin koti-Suomessa?

Ihan aluksi on otettava huomioon, että asumme USAn koillisnurkilla, pienessä Vermontin osavaltiossa. Täällä New Englandin alueella eläminen muistuttaa varmastikin eurooppalaista elämäntapaa enemmän kuin monessa muussa osavaltiossa. Mutta miten?

Vuodenajat. Meillä on kevät, kesä, syksy ja talvi, jokainen niistä hyvin erotettavissa säätilan mukaan. Yleensä. Keväällä on vielä koleaa, mutta kaunista, ja jos saammekin Floridan suunnasta tuulahduksen, se tulee valtaisalla kevättuulella. Lämpimät kesäsäät saapuvat kyllä viimeistään toukokuussa, vaikkakin näinä viimeisenä kahtena vuonna ensinnäkin kevät on ollut myöhässä ja niitä kesäsäitäkin on saanut jo vähän malttamattomana odotella. Lämmintä säätä on kuitenkin pääsääntöisesti toukokuulta lokakuulle, mikä on - no, aika mukavaa. Syksy on täällä hurjan kaunis, olemmehan vihreiden vuorten maisemissa, joiden lehtipuut vaihtavat värityksensä syksyllä henkeäsalpaavan kauniiksi väriloistoksi. Ja sitten saamme talven, jonka pitäisi kai kestää pari-kolme kuukautta. Viime talvi kestikin sitten melkein puoli vuotta. Vieläkin palelee, kun muistelen niitä hyytävän kylmiä viimoja ja lumituiskuja, joita Kanadan päälle jämähtänyt kylmän ilmamassan keskus meillekin saakka heitteli. Lunta saatiin monta kertaa, ja juuri kun luulimme, että nyt tämä riittää, tuli vielä yksi myrsky, joka piiskasi Vermontia yli puolen metrin lumikerroksilla. Onneksi on nyt muisto vain. 

Tässä kuvassa ei olla kyllä vuorilla päinkään.
Tämä on syyskuva pikkukaupunkimme keskustasta.

Pyörätiet ja jalkakäytävät. Niitä on, ja niillä kulkee ihmisiä, oikeasti kuntoilumielessä. Täällä näkee joka kerta ulkoilessaan muitakin liikkujia, kunhan vain keli on edes vähintään kohtuullinen. Myönnettäköön, että keskellä talvea sai kyllä käydä hytisemässä ulkosalla ihan yksinään ja tunsi itsensä kyllä jotenkin aika - suomalaiseksi. Mutta tällä seudulla siis on aivan kelvollisia reittejä sekä juoksemiseen että pyöräilyyn, vaikkakin reitti saattaa yhtäkkiä loppua vähän kuin kesken. Joskus on pitänyt kääntyä lenkillä takaisin, kun yhtäkkiä huomaa, ettei kevyen liikenteen väylä enää jatkukaan. 

Ruoka. Uskallan väittää jopa näin. Sillä täältä on mahdollista ostaa vaikka minkälaista ruokaa ja ainesta, eli ruoanlaitto suomalaiseen tyyliin kyllä onnistuu, niin halutessa siis. Vaikka suurinpiirtein kaiken voi ostaa valmiina tai puolivalmiina, voi kaiken myös tehdä alusta alkaen itse. 

Kahvi. Hämmästyttävän usein kysytään, onko normaali kahvi täällä kelvollista juotavaksi! Makuasiat ovat tietysti makuasioita, mutta mielestäni täältä saa kaupasta myös vallan hyvää kahvia, kun valitsee tarpeeksi tummapaahtoista. Toki kahvilaketjuista saa tänä päivänä mitä vain. Olen alkanut pohtia, maistuuko Suomessa tyypillisesti keitettävä vaaleapaahtoisempi kahvi minulle enää. Se selviää kyllä pian, kun käväisemme Suomessa lomailemassa.

Vesijohtovesi. Hanasta tulevaa vettä voi varsin hyvin juoda. Ei ehkä suoraan hanasta niin täydellisen makuista, mutta kun sen kierrättää suodattimen läpi, se on hyvää. Ei mitään valittamista.

Kotipiha. Pihassa kasvaa koivuja, ja nurmikko täyttyy alkukesällä voikukista. Linnut sirkuttavat ja vastaleikatun nurmikon tuoksu on aivan samanlainen kuin lapsuusmuistoissa. Ja se, että lapset voivat vapaasti juoksennella omassa pihassa leikkimässä, se on ehkäpä kaikkein samanlaisinta, ja sitä osaan arvostaa joka päivä. Ja vaikka päivä olisi kuinka kiireinen ja lapset kärttyisiä, minulle riittää, kun katselen hetken aikaa ulos. Luonnon läheisyys tuo kummaa voimaa.

Tuttuja nämäkin. Lenkkipolun varrelta.

Ja niin, meilläkin sataa. Tänään on ollut yksi sellainen päivä, joskin aivan virkistävä poikkeus lämpimiin, jopa kuumiin päiviin. Eikä tänäänkään kylmä ollut, vaan lämpötila kävi parinkymmenen celsiusasteen tietämissä, ja sade tuntui vain lämpöiseltä sellaiselta. Ja kyllä, meillä on kokonaisuuden huomioonottaen ollut aivan mukava kesäsää koko touko-kesäkuun ajan. Joten en minä kyllä valita, jos välillä sataakin.

Jos sydämensä johonkin paikkaan jää, niin tänne se nyt yrittää tarrautua. Vaikka väliaikaista kaikki on vaan, niin jos maailmasta jokin paikka pitäisi valita, jonne elämänsä asettaisi, niin ei tämä ollenkaan hullumpi valinta olisi. Mutta aika aikaansa kutakin, sanoo komennuslaisen vaimo - ja tarrautuu, ehkä juuri siksi, juuri tähän hetkeen. (Ja tarpeeksi kliseitä, tuli jo, tiedetään.)

Mietteissä näissä

Tällä viikolla ajatukseni vaeltavat. Ne pysähtelevät kyllä tiheästi, napaten muistettavan asian sieltä ja täältä, mutta ne pyörivät kuitenkin aika paljon yhden asian ympärillä. Olemme pian lähdössä lomalle - Suomeen. Hupsista, miten tämä aika näin nopeasti taas kului?

Tällä viikolla olen pohtinut erityisen paljon sitä, että mikäli olisimme menneet alkuperäisen suunnitelman mukaan, ei tänä kesänä tehtäisi Suomi-lomamatkaa ollenkaan. Siinä tapauksessa pakkaisimme tällä hetkellä paluumuuttokonttia. Sitä on vaikea uskoa, vaikka tänne lähtiessämme ajattelimmekin, että kaksi vuotta menee kyllä nopeasti. Mutta että näin nopeasti! Juurihan minä sain tavarat suurinpiirtein paikoilleen.

Olemme siis piakkoin matkalla Suomeen kuitenkin vain lomalle, joten suunnitelma on muuttunut matkan varrella. Olen levollisella mielellä siitä asiasta, ettei minun tarvitse vielä uhrata kovin montakaan ajatusta paluukontin pakkaamiselle. Olen levollisella mielellä siitä, että hyväksi tuntemamme elämä täällä jatkuu suurella todennäköisyydellä hyvänä kesän jälkeenkin.

Pikku hiljaa alan valmistautua lomamatkaan. Puhtaan pyykin seasta löytyy vaatteita, jotka menevät eri pinoon, sellaiseen, joka tullaan pakkaamaan mukaan matkalle. Kurkistus lompakkoon osoittaa yllätyksellisesti, että ne eurosetelit, jotka viime vuoden reissulta käteen jäivät, ovat talvehtineetkin lompakossa. Heh, en olisikaan osannut etsiä niitä niin ilmeisestä paikasta. Passit ovat siellä, missä aina ennenkin, niitä tarvitaan taas. Ja minä olen muka järjestyksen ihmisiä, ja sitten minä löydän merkillisellä tavalla kassillisia tavaraa, jotka ovat tulleet viime vuonna Suomesta mukaan ja jotka ovat jääneet sille tielleen. No, ei kaikkea voi muistaa, on niin paljon ihmisellä muistettavaa nykyään.

Ajatukseni vaeltavat myös jo loman jälkeiseen aikaan, jolloin meille jää muutama viikko aikaa totutella siihen, että syksyllä on alkamassa uudenlainen arki. Esikoisemme aloittaa syksyllä lähistöllä sijaitsevassa yksityiskoulussa, ja on kai luonnollista, että me vanhemmat pohdimme paljon sitä, miten hän tulee siellä pärjäämään. Hän on kuitenkin erityisesti viimeisen vuoden aikana oppinut hämmästyttävän paljon englantia, ja käy oma-aloitteisesti meidän kanssamme välillä pieniä keskusteluja englanniksi. Olen sen verran paljon kieli-ihmisiä itse, että tunnen suunnatonta ylpeyttä, kun huomaan tyttäreni käyttävän jopa kieliopillisia rakenteita useimmiten täysin oikein. Lapset ovat hämmästyttävän taitavia omaksumaan vierasta kieltä. Sen täytyy johtua siitä, että he eivät yleensä pohdi turhaan sitä, osaavatko he kieltä vai eivät. Se taitaa olla meidän aikuisten ongelma se.

Viime vuonna meillä oli matkassamme hieman hassu tunne siitä, että olimme matkalla ensi kertaa elämässämme lomalle Suomeen. Tänä vuonna mennään jo rutiinilla, mutta kyllä tämä se kesän suuri ponnistus on. Kolmen pienen lapsen kanssa valtameren ylittäminen on vähän konstikasta, ainakin meidän mielestämme. Mutta kyllä siitä tänäkin vuonna selvitään. Lapset ovat innoissaan lähdössä matkaan, ja se toivottavasti helpottaa myös matkantekoa. Se toivottavasti helpottaa myös niitä ensimmäisiä päiviä ja öitä, kun kipuilemme aikaerorasituksen kanssa. Mutta kyllä me ne kommervenkit ja muut selvitämme, kun tiedämme, että ehdimme taas nähdä lomamme aikana monta meille tärkeää ihmistä. 

It's getting close. Hello, Finland - here we come!

P.S. Lapset ovat ilmoittaneet, että he haluavat uida Suomessa. Ja äidin ja isän ja mummujen ja pappojen tulee istua vieressä ottamassa aurinkoa. Joten tilatkaa nyt sitä lämpöä vähän, please. Me emme ota pipoja mukaan!

Nelkytseitsemän ikkunaa

Kello on kahdeksan aamulla, on eräs tavallisen oloinen torstai. Suunnilleen kuukautta aiemmin olin kuitenkin sopinut tähän ajankohtaan jotain, mitä olin suunnitellut jo pitkään. Lapset on herätetty ajoissa, pesty, puettu ja tuotu aamupalalle. Kaikki kolme istuvat nätisti aamiaispöydässä. Ehdin jo kummastuneena ajatella, että näinköhän hyvin minun pitäisi tämä joka aamu järjestää, selvittäisiinkö silloin ilman sitä ainaista kitinää ja kinastelua, joka tuntuu joka aamu edeltävän aamupalapöytään asettumista. Sitten, noin kymmentä yli kahdeksan, puhelimeni soi.

'Olen todellani pahoillani, mutta autoni on rikki, enkä mitenkään pääse teille ajoissa.' Mitä. Siis mitämitämitä. Kuukausi sitten tilasin tämän neljänkymmenenseitsemän ikkunan pesupalvelun, sisältä ja ulkoa, sisältäen melkein kauttaaltaan lasitetun aurinkohuoneen sekä sen kattoikkunat. Olin niin tyytyväinen, että sain kuin sainkin tämän vielä tilattua sen verran ajoissa, että ehdimme saada palvelun ennen Suomi-lomalle lähtemistä. Kun jotenkin tuntui, että ennen valtameren ylitystä ja useamman viikon poissaoloa kotoa, saattaisi olla itsellä ihan muutenkin tarpeeksi tekemistä. Siis ilman sitä ikkunanpesuakin. Ja nyt sillä pesijällä on auto rikki. 

'Osaatko arvioida, pääsettekö tänään paikalle myöhemmin?' 'En tiedä vielä, mutta kymmeneen mennessä ehkä, ainakin silloin tiedän toivottavasti enemmän.' Ja sitten minä katselin kotiamme ja siirtelin varmuuden vuoksi vielä vähän lisää tavaroita pois ikkunoiden edestä, halusinhan minä uskoa, että hän tulee. Lapset leikkivät lastenhoitajan kanssa ulkona, minä tein 'aikani kuluksi' kotitöitä, sillä riittäähän niitä, oli sitten ikkunanpesua tai ei. Ja vähän yli kymmenen puhelimeni soi taas.

'Valitettavasti minun on ilmoitettava, että en pääse tänään paikalle ollenkaan. Joudun perumaan koko päivän. Mahdollisesti myös huomisen. Ja valitettavasti, meillä ei ole yhtään vapaita aikoja ennen heinäkuun kymmenettä päivää. Ymmärän kyllä, jos haluat perua, mutta toivon, että otat yhteyttä, jos tarvitsette palvelua vielä myöhemmin.' Niin. Ja sitten, niin mitä sitten. Koska ne tavarat oli jo siis siirretty pois ikkunoiden edestä, kotirouva veti syvään henkeä ja etsi käsiinsä ikkunanpesuaineen ja rätin. Tästä se lähtee.

Ja tästä se alkoi.

En minä niitä vieläkään kaikkia ole pessyt, ehei. Pahimmat paikat kyllä, ja ne, joihin jollain tavalla ulottuu. Ja ne, joihin en ulotu, ne jäävät odottamaan jotakuta, jolla ei ole auto rikki. Kun olisi se kai vähän kohtuutonta odottaa, että se pesijä saapuisi meille tikkaita olkapäillä kantaen. Tästäkin selvitään, sanokaa minun sanoneen. Ei ikkunanpesu ole tärkeintä elämässä, ei lähimainkaan. Ei, vaikka tämä koko tapahtumasarja pistikin välillä jo vähän kiukuttamaan.

Jokin muu toimii kuitenkin. Piti kirjoittaa vähän muustakin kuin ikkunanpesusta. Esimerkiksi siitä, että tällä alueella on hyvin tavallista, että puutarhurifirmat hoitavat puutarhat. Niin myös meillä. Meiltä puuttuu viherpeukalot, ja sen kehittämiseen tarvittava aikakin kyllä. On helpompaa niin, että joku osaavampi taho pitää puutarhan siinä kunnossa, että sitä on kiva katsella. Sama firma hoitaa lumityöt autopihasta silloin, kun lunta tulee yli kaksi tuumaa. Tavallista täällä onkin, että kun lunta tulee, sitä voi tulla kerralla vaikkapa 15 tuumaa.

Puutarhanhoitoon kuuluu, että kesäkautena nurmikko käydään leikkaamassa viikon välein. Trimmerillä siistitään reunuksia ja puhaltimilla hoidetaan suurimmat roskat pois istutusten ympäriltä. Lisäpalveluina voi varmaankin ostaa vaikka minkälaista kukkapenkkien nyppimistä, mutta me olemme sopineet lähinnä kevään ja syksyn ylimääräisistä urakoista. Silloin puutarha hoidetaan kuntoon vastaanottamaan uusi vuodenaika. Lapsikatraamme on varsin ihastunut puutarhurifirman työntekijöihin, ja tuijottavatkin ahkerasti ikkunoista, kun he työskentelevät. Minä taas yritän olla tuijottamatta. Ja kuvaamatta - tämä kerta tehköön poikkeuksen.

Tässä maassa on tavallista käyttää monenlaisia kodinhoitoon liittyviä palveluita. Se, mitä meillä ei kuitenkaan ole tullut käytetyksi, on tavallinen siivouspalvelu. Olen kyllä aiemmin Suomessa käyttänyt jonkin aikaa siivouspalveluita, mutta täällä ollessa olen todennut, ettei siivoaminen kuitenkaan vie ajastani kovin suurta osaa, kun olen täysipäiväisenä kotiäitinä. Ja kun siivoan itse, teen sen palasina pitkin viikkoa, ja olen toistaiseksi pärjännyt sillä ratkaisulla aika hyvin, ja suuremmin ahdistumatta. Tilanne ja olotila voi tietysti muuttua, ja silloin voi olla aika tarkistaa tämänkin asian laita uudelleen. Mutta, olin melkein unohtaa sen, että olenhan minä jotain siivouspalvelua käyttänytkin: kokolattiamattojen puhdistukseen nimittäin. Minulla ei ole kiinnostusta hankkia mattojenpesuun tarvittavaa laitetta, joten aika paljon helpompaa on etsiä netistä taho, joka noita pesuja tekee. Ja sitten minä lasten kanssa istuin nätisti sohvalla ja katselin, kun kaksi nuorta miestä tuli ja pesi muutamat portaat, yhden aulan ja pari huonetta perin sukkelasti. Että kyllä minä varmaan toisenkin kerran otan ja tilaan ne nuoret miehet paikalle. Se nimittäin näytti olevan ihan valtavan helppoa, kun sen osaa ja on oikeat välineet.

Näin arkisesti siis näin juhannusviikonlopun päätteeksi. Juhannusta ei täällä vietetä, mutta olemme kyllä olleet hengessä mukana ja kauhistelleet täällä saakka Suomen kylmää keskikesää. Laittakaahan lämpöä tilaukseen, ollaan kohta tulossa. Jos ei ala lämpenemään, jäädään pian tänne - vaikka pesemään niitä ikkunoita. Sitäkin on vähän mukavampi tehdä, kun kesäinen aurinko lämmittää selkää. Hyvää kesän jatkoa!

Mistä niitä minuutteja oikein tulee?

Olen hämmästyttävän tosiasian edessä. Olen saanut vuorokausiin lisää minuutteja. Missä välissä näin oikein pääsi käymään? Hämmästyttävää ehkä sekin, että olen ehtinyt jopa pohtimaan asiaa.

Muutama päivä sitten, olisiko se ollut lauantai, istuimme autossa koko perhe. Olimme juuri saaneet lapset pakattua takapenkille ja kaikki oli valmista lähtöön. Ja kello olikin vähemmän kuin yleensä lauantaiaamuisin sillä hetkellä, kun olemme lähdössä asioille. Ja niin minä sitten totesin hämmentyneenä miehelleni, että kellopas onkin vielä aika vähän. Hän oli aivan samaa mieltä. Oho. Me olemme nykyään nopeammin lähtövalmiita.

Ja niin minä aloin kelata mielessäni, mitä ihmettä oli oikein tapahtunut. Ja tulin siihen tulokseen, että ne voitetut minuutit, ne tulevat siitä, että leikki-ikäiset lapsemme ovat kasvaneet omatoimisimmiksi. Siihen on siis jo kykyä, tietyssä määrin tietysti. Onko siihen kiinnostusta, se onkin jo aivan toinen asia. Se riippuu mielialasta, joka voi uhmaikäisellä muuttua minuutissa vaikkapa viisi kertaa. Tai kymmenen. Mutta kuitenkin, lapsemme periaatteessa osaavat pukea, riisua, syödä jne. omatoimisesti. Jos minä joskus aiemmin jouduinkin auttamaan vaikkapa syömisen sujumisessa, nykyään käytän sen ajan todennäköisesti siihen, että syön itsekin melko yhtäjaksoisesti lautaseni tyhjäksi. Toki nousen muutaman kerran pöydästä hakemaan sitä ja tätä (äitimaitoalisää), mutta muutaman minuutin olen ehdottomasti tässäkin kisassa jo voittanut itselleni.

Kesken päivän saatan istua sohvalle. Enkä tee mitään. En nyt pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Kun nuorimmaisemme nukkuvat päiväunia, esikoisen voi ottaa kainaloon ja lukea kirjan. Tai sitten olla vaan. Ja ajatella niitä minuutteja, yksi kerrallaan. Kotitöitä en päiväunien aikaan suuremmin tee, se kuuluu periaatteisiini. Ja minä olen aika lailla periaatteen ihmisiä.

Joskus lapset leikkivät jo sopuisasti, kaikki omia leikkejään, joskus jopa suloisesti keskenään. Silloin minä saatan lukea sen artikkelin loppuun, sen viisisivuisen, joka minulla on ollut auki iPadillani suunnilleen kolme päivää. Mutta silläkin saa jo informaationnälkäänsä vähän hoidettua. Luen minä kirjojakin aina jossain välissä pikkuisen, yksi tai kaksi niistä keskeneräisistä makaa yöpöydälläni, pari muuta joskus aloitettua on sujautettu olohuoneen hyllyille.

Joskus he lukevat yhdessä. Pitihän siitä kuva ottaa.

Mutta yksi ihmeellisimmistä asioista lienee se, että iltaisin minä huomaan istuvani sohvalle hieman aiempaa aikaisemmin. Ja kuuntelen hetken yläkerran lastenhuoneista kuuluvaa pulinaa, kunnes se muuttuu rauhalliseksi tuhinaksi. Ja iltaisin, sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan, minä en koskaan, en koskaan käytä niitä minuutteja kotitöihin. Sillä ne ovat minun minuuttejani, pikku hiljaa voitettuja. Käytän niitä säästellen ja venyttäen - ja myönnän, en useinkaan mene ajoissa nukkumaan. Sillä minä kuuntelen sitä hiljaisuutta, ja keskityn siihen. Ja kirjoitan, aika usein.

Jos niitä minuutteja tulee vielä lisää, mitähän minä niillä kaikilla oikein teenkään? 

Live you dream and write a book, she heard herself saying.