Usko huvikses

Mentiin käymään lelukaupassa. Jos kuunneltaisiin tässä asiassa jälkikasvua, käytäisiin varmaan useamminkin (joka päivä?), mutta kun ei kuunnella. Mutta nyt ajateltiin sitten käydä. Kun on joulukin tulossa. Yhdellä vielä syntymäpäivätkin tässä kuussa.

- Mennään vaan vähän katselemaan, ei me kyllä mitään osteta. Kiirehdin sanomaan. - Jaa miksikö katselemaan? No, että voitaisiin vinkata vaikka joulupukille, mistä te tykkäisitte. Mennään sinne Lego-hyllylle, niistähän on ollut puhetta. Jos vaikka näyttäisitte, mitkä niistä olisi nyt erityisen kivoja. Mitenkö me kerrotaan sitten joulupukille? No, aikuisilla on keinoja.

Täytyy kyllä nyt julkisesti tunnustaa, että olen vähän kyllästynyt koko gubbeen. Vuosikausia taloudessa jatkunut salailu aiheen suhteen on alkanut tympiä, sillä usko joulupukin olemassaoloon on selvästi jo vähän hataralla pohjalla. Suoraan sanottuna tekisi mieli lopettaa jo koko höpöttely, mutta jostain syystä ei ole keksinyt tai jaksanut keksiä keinoa selittää asianlaitaa muulla tavoin kuin räväyttämällä se päin näköä. Joten en ole sitten raskinut. Kierre on jo vuosien mittainen. Tunnistan (tunnustan) tässä kyllä aika selvän ensimmäisenmaailmanongelman.

Jos se nyt kenellekään yllätyksenä tulee, niin lelukauppa on joulukuussa tupaten täynnä. Kaikkea rauhallista rakastava keski-ikäinen haluaa hoitaa homman nopeasti, jotta päästään täältä hyllyjen välistä mahdollisimman pikaisesti pois. Lapset halailevat valtavia Lego-paketteja. Tämä! Tämä! Tämä! - Ei osteta nyt mitään. Kerrotaan vaan sille joulupukille. Kertokaa vaikka kaksi, joista tykkäisitte eniten, niin ehkä me saadaan viesti perille. Hyllynreunassa on vieläpä houkutin. Osta 2, saat toisen puoleen hintaan. Voimassa vielä pari päivää.

Suuntaamme oville päin. - Mennään ulos vaan, täällä on aikamoinen ruuhka. Mennään me jo autolle, isi tulee kohta perässä. - Miksi isi tulee kohta perässä? - Isin piti kai hoitaa vielä jotain asioita. - Mitä asioita? - Mennään vaan sinne autolle nyt. - Mutta miksi isi ei tullut vielä? Sanonko mikä. Voihan joulupukki.

Yhtäkkiä takakontilla rapisee. - Isi! Missä sinä olit? Mitä sinä laitoit sinne? Isi, ne näyttivät ihan legopaketeilta. - No, joskus joulupukkia täytyy vähän auttaa. Sillä on niitä kiireitä niin paljon... - Mutta miten ne paketit sitten menee joulupukille? - Ne voi lähettää, toteaa mieheni. (Nyt saat muuten itse jatkaa tätä tarinaa, mä en sano enää mitään.) Vien ne postiin ja lähetän ne joulupukille. (Ok, nyt mä pesen käteni tyystin tästä tarinasta...)

Joten mies meni sitten käymään 'postissa'. Ja niin edelleen. Mä en tiedä, meinaako se jouluinen gubbe tulla meidän ovelle tänä jouluna, mutta jos tulee, sen on syytä katsella kenkiinsä vähän tarkemmin. Viime jouluna sillä oli nimittäin samanlaiset kengät kuin papalla (ajatella, että viime jouluna meillä oli mummu ja pappa vieraana ja just silloin kävi näin!), raportoi silloin nelivuotias poikamme. Ja tuo poika on vähintäänkin yhtä tarkkasilmäinen tänä vuonna...

Tahmeus

Tiistaiaamu on tahmea. Ei sinänsä niin erilainen kuin arkiaamut useimmiten, mutta jälkikasvukolmikkoa saa kyllä hoputtaa sietokyvyn rajoille saakka. Yksi nykäisisi peiton korvilleen, sillä miksi nyt olisi jo aamu, kun ulkona on pilkkopimeää (hei, mä ymmärrän), toisella kestää ainakin puoli tuntia, että saa puettua muutaman vaatekappaleen ylleen. Liikkeelle kuitenkin päästään, aivan tavalliseen aikaan vieläpä.

Kipitellessäni koulun pihan poikki takaisin autolleni, lasteni luokkakaverin äiti kävelee samaa tahtia kanssani. Juttelen hänen kanssaan aina mielelläni, mutta tänä aamuna en oikein saa sanottua mitään järkevää. Hän kertoo, kuinka pieni poikansa ei ollut kovin innostunut jäämään koululle, koska ei ollut tänään erityisen innostunut lähtemään tiistaiaamun metsäretkelle. Pitäisi sanoa, että onpa harmi, mutta kieli on ihan solmussa. Kyselee vielä, tykkäävätkö omat viisivuotiaani metsäretkistä. Joo, kyllä joo, saan sanottua. Miksei tule mieleen mitään muuta, jolla vaikka jotenkin sujuvoittaisi keskustelua. Äh.

Koululta kauppaan. Vaihtelun vuoksi poikkean sellaiseen, jossa tulee harvemmin käytyä. Delitiskillä kysäisen, löytyykö suosikkikinkkuani. Kyllä vaan, paljonko laitetaan, kyselee tiskin työntekijä, ystävällisen näköinen mies. Kysyy jotain muutakin. Mitä. Tuijotan hölmistyneenä, kun en muuta näköjään tänään osaa. Kysyy uudelleen. Niin, että morning, how has it been so far. Millainen aamu on ollut. Ihan pelkkää yksinkertaista small talkia, ja minä tuijotan häntä kuin puhuisi astrofysiikkaa. Voi elämä ja häpeä. Purskahdan nauruun. En vain kuullut, anteeksi.  - No, tässä kyllä humisee aina nuo koneet, hän yrittää pehmentää. Joo. Naurattaa vieläkin. How about yours?? Ymmärrän sentään kysyä, etten aivan toivottomalta vaikuta. 

Guest services -tiskiltä keksin kysäistä, myyvätkö joulupostimerkkejä, kun tarvitsisin muutaman. Kyllä, kyllä. But we only sell by a book. Niin minkä kirjan mukaan, mitä siis. Ei voi olla totta, että olen taas aivan lukossa. You take one of those? - Yes, please. Siis arkin, tietenkin. Ymmärsin joo, oikeasti. En vain ihan heti. Vaikka siis osaan kyllä (kai) englantia ja kommunikoin melko sujuvasti, tekee mieli sanoa. Siis niin kuin yleensä osaan. 

Tekee mieli syyttää ainakin joulunaluskiireitä, muutoinkin ylipursuavaa to do -listaa, ruuhkavuosia ja keski-ikäistyvän ihmisen ylitäyttä muistikapasiteettia, josta etsiminen nyt vain joskus vähän kestää. Liian lyhyitä yöunia ja hidasta käynnistymistä tänä aamuna. Tai vaikka nursing brainia. Viis vuotta sitten lopetin, ehkä sitä voi vielä käyttää. Mutta ymmärtäkää nyt, please, aina ei suju. Mutta täytyyhän sitä selitellä itselleen. (Tai vaikka lihatiskin myyjälle.)

Kuva ei ole tältä aamulta vaan viime viikolta.
Mutta sama sumu näyttää vallitsevan (päässäni) edelleen.

Voisko joku muukin myöntää, että joskus tulee tällaisia aamuja? Lohduttais vähän.

Painun peiton alle. Onneksi on huominen.

Rakas oma minä! Joulu tulee, huomasitko?

Kiitospäivän jälkeen se alkaa, viimeistään. Monissa pihoissa viritellään jouluvaloja näkyville taistelussa marraskuun lopun pimeyttä vastaan. Luntakin ehti näillä leveyksillä olla maassa vajaan viikon verran, mutta monta päivää jatkunut vesisade on vienyt nyt viimeisetkin rippeet. Säätyyppi täällä on kuitenkin sen verran vaihteleva, että valkeaa valoisuutta saadaan varmasti vielä lisää lähiviikkojen aikana.

Yritän myös herätellä itseäni. Joulu on taas tulossa, ja marraskuu on loppumassa juuri nyt. Joka syksy ajattelen, että jouluun on vielä kuukausia, mutta sitten aikaa onkin yhtäkkiä jäljellä enää muutamia viikkoja. Olen toivottoman systemaattinen tässä asiassa - jouluun liittyvät järjestelyt jäävät jokaisena, siis joka ikisenä, vuonna viime tinkaan. Mutta on minulla keinoni. Ne eivät vie maata merille tai tuo kuuta taivaalta, mutta niiden avulla selviydyn. Taas kerran.

Tee suunnitelmia. Tee niitä aivan vapaasti, ja toteuta niistä sopiva osa. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi. Käytä tehtävälistoja, muistuta itseäsi viimeistään silloin -päivämääristä. Etsi lapsista kiva kuva ja teetä siitä joulukortteja. Aloita vuoden valokuvakirjan tekeminen joulukuun alussa. Se pitäisi oikeastaan aloittaa jo marraskuussa, mutta tiedäthän sinä itsesi. Muistele edes, millä koneella tämän vuoden kuvia saattaisi olla eniten (olen käyttänyt muistaakseni kolmea konetta ja yhtä ulkoista kovalevyä), silläkin voi jo päästä alkuun. En kuitenkaan koskaan jätä kirjaa tekemättä, sillä nautin prosessista, kovalevyjen kaaoksesta huolimatta. 

Vietä tehopäiviä. Vie lapset kouluun ja säntäile sen jälkeen ympäriinsä. Toimita asioita monta peräjälkeen, siirry tehokkaasti tehtävästä toiseen. Huomaan ottavani juoksuaskelia kaupassakin. Vietä koko aamupäivä kodin asioita hoitaen, syö nopea lounas ja kokkaa perusteellisemmin joskus toiste. Opiskele sen verran, että voit edes kuvitella olevasi melkein aikataulussa. Iltapäivällä ehtii vielä saada aikaan monta pienempää asiaa, siinä kahvikupillisen ja lasten hakemisen välimaastossa. 

Siivoa riittävästi. Viikkosiivoukseen tottuneelle irrottautuminen rytmistä tuottaa joskus tuskaa, mutta se on vikkelästi ohimenevää. Lintsaa siivouksesta vähän, sillä siivoat kuitenkin pyhiä varten paremmin (ihanko totta). Suorita pikasiivouksia pahimmissa paikoissa. Järjestele tavaroita oikeille paikoilleen, jotta yleisilme kohenee. Piilota keskeneräisyyksiä, pois silmistä, pois mielestä.

Älä kinaa. Turhanpäiväinen kiukuttelu vie energiaa, henkisiä voimia ja aikaa. Yritä saada kiukuttelevat lapset rauhoittumaan olemalla itse rauhallinen (niin niin, helppo homma). Kehittele lapsille järkevää tekemistä erikseen, jos yhteisleikki ei suju. Pyydä lapsia toimittamaan pieniä asioita kotona. Auttavat sittenkin melko mielellään (pl. omien lelujen siivous).

Nauti siitä mitä teet. Ehkä et nauti siivoamisesta, mutta siististä ilmeestä sen jälkeen kyllä. Keitä kuppi kahvia ja syö suklaata, jos mikään ei tunnu sujuvan. Joulukortteja ja valokuvakirjaa suunnitellessa voi samalla palata niihin hetkiin, joista kuvat kertovat. Osta joululahjoja torkkupeiton alta kotisohvalta, kiitos nettikaupalle. Pysähdy juttelemaan tutun kanssa joulun suunnitelmista. Sillä miksi olisi niin kiire, ettei muka ehtisi.

Lapset ovat kyllä aloittaneet
joulun koristelujen valmistelun jo marraskuussa.

Siirrä tammikuulle. Surutta ja murehtimatta tai märehtimättä. Joulukuussa on tavallisesti ehdittävä yhtä sun toista, mutta monenlaista voi siirtää vielä eteenpäinkin. (Omasta to do -sovelluksestani löytyy alakansio nimeltä 'Ikuisuusprojektit', miksiköhän...)

Rentoudu! Nauti! Unohda! Ja kirjoita blogia. Kyllä siitä hyvä tulee. Joulu tulee, joka tapauksessa!

Villikot ja viilipytty

Tiedätte, millaisia viisivuotiaat joskus ovat. Pieniä uteliaita ihmisiä, joilla on usein suuria tarpeita. Osaavat ja haluavat paljon ihan itse, mutta kaipaavat sittenkin niin paljon. Ovat vakuuttuneita omasta asiastaan ja kuitenkin toistuvasti tukea vailla. Ikiliikkujia, niin fyysisesti kuin mieleltään.

Meillä on kaksi viisivuotiasta. He käyvät jo ns. esikoulua ja viettävät siellä kuusi tuntia viitenä päivänä viikossa. Tuovat joka päivä mukanaan kotiin oppimisen ilon, mutta myös väsymyksen ja monenlaiset vaikutteet. Opettelevat koko päivän niin vimmatusti toimimaan toisten kanssa yhdessä, että illalla käydään usein kovilla kierroksilla. Iltarutiinien jälkeen uni tulee kuitenkin kutsuvasti ja vikkelästi luo.

Minä taas olen tällainen viilipytty. Sellainen perusluonteeltani rauhallinen, jonka on toisinaan kovin vaikea sietää sitä kaaosmaista tilaa, joka arjessa usein vallitsee. Minä katselen, kun viisivuotiaat koheltavat menemään ja kulutan viimeisetkin äänivarani erotuomarointiin. Ihmettelen, mistä virtaa voi löytyä aina vaan ja miksei minusta itsestäni tunnu iltaisin ollenkaan siltä, että jaksaisin kaahottaa tuolla tavalla ympäriinsä. 

Koulussa viisivuotiaalla on paljon opittavaa. Aamuisin ja iltapäivisin lapset keräätyvät piiriin, jonka äärellä jokaisen on opittava istumaan paikallaan tarvittava aika. Joskus jään kurkistelemaan piirin laitamille ja näen, kuinka viisivuotias poikani, joka ihailee vimmatusti opettajiaan, hakeutuu lähes aina aikuisen viereen istumaan. Menee lähelle, ottaa toisesta kiinni, yrittää tutkia toisen sylissä olevia papereita tai hypistellä käsivarressa roikkuvaa korua. Joskus pystyn kuiskaamaan pojalleni, että istuisi rauhassa, antaisi toistenkin istua. Mutta viisivuotias ei pysy kauaa paikallaan. Viisivuotias istuu kuin housut olisivat täynnä muurahaisia. Viisivuotias kyselee ja kaipaa huomiota, ei muista odottaa vuoroaan, ei muista pysyä hiljaa kun pitäisi.

Viilipytyllä on vaikeaa. Tuntuu kuin se olisi juuri tuo oma lapsi, joka varmasti nyt häiritsee kaikkia muita. Eikä äiti muista eikä huomaa, että kyllä muutkin. Kun ovat pieniä vielä ja oppimista on paljon. Äiti ei muista, kuinka viisivuotiaana täytyy oppia vielä paljon. Äiti ei muista, millaista on olla viisivuotias.

Teidän kaksosenne, he ovat kyllä niin aikuisiin luottavia lapsia! Vaikka itse ajattelin, että he ovat häiriöksi, kun hakevat huomiota niin vimmatusti. Tiedätkö, tänään tarvitsinkin juuri tätä! Toteaa koulun rehtori aamutuimaan, kun saa viisivuotiaalta pojaltani halauksen uuden aamun kunniaksi. Miksi ajattelin hetkeäkään, että lapseni olisi rehtorin mielestä ehkä tungetteleva. Hänellä on valtava tiedonjano! Hän haluaa tietää kaiken numeroista ja kellosta ja yrittää lukea kaikkea ja... Sanoo viisivuotiaan opettaja. Eikä häntä häiritse, että poikani on näprännyt hänen rannekoruaan. Ottaa sen jopa irti käsivarrestaan ja näyttää sitä pojalle, ja kertoo, kuinka on saanut sen sisareltaan lahjaksi. Kertoo koko tarinankin, kuinka tuo koru on muisto paikasta, joka on heille tärkeä. Ja viisivuotiaani kuuntelee.

En minä tosiaankaan muista, millaista on olla viisivuotias. Mutta yritän kaiken sen kaaoksen keskellä muistaa opettaa itselleni sitä, että annan heidän oppia ja kysellä ja ihmetellä. Ja vaikka olisivat joskus häiriöksikin, niin elämää se vain on sekin. Viisivuotiaan elämää. (Ja sitä paitsi, ihan kuin joku muu edes muistaisi jälkikäteen, häiritsikö joku jotakuta.)

Tuo erilainen tiistai-ilta

Niitä tuiki tavallisia tiistaipäiviä on paljon. Tämän viikon tiistai tuntui heti aamulla jännittävältä, ulkosuomalaisellekin. Aamulla kohtaan monta iloista vermontilaista, jotka ylpeänä kantavat takinpielessään tarraa, jossa lukee 'I voted'. Kuulen, kuinka moni on ollut jonossa jo aamulla - jo varhain, jolloin ruuhkat eivät tavallisesti ole vielä alkaneet. Koululta ajan kohti kauppaa, mutta matkalla juutun liikenneruuhkaan. Se ei ehkä ole suuren suuri, mutta vermontilaisittain ajateltuna merkittävä. Autojono kulkee hitaasti kohti erästä koulua, joka toimii äänestyspaikkana. Merkittävä vaalipäivä. Tunne tuntuu huokuvan jokaisesta vermontilaisesta.

Illalla laitan lapset totutusti nukkumaan. Mieheni on New Yorkissa työmatkalla, sattumalta majailee lähellä kummankin presidentinvaalin pääehdokkaan vaalivalvojaispaikkoja. Juttelemme illalla puhelimessa, turvatoimet kuuluvat olevan odotetusti runsaat ja alueelle on pystytetty mellakka-aitoja. Kerään itselleni iltapalaa, istun sohvalle ja avaan television. Jaahas. Historiallinen hetki edessä. Tullaan näkemään, kuinka USA valitsee maalleen naispresidentin. Tällaisena tiistaina. Se on ollut aurinkoinen ja lämmin. Kaunis vaalipäivä.

Ensimmäisten osavaltioiden tulokset ovat pian valmiina. Vermont on ensimmäisten joukossa, tietenkin. Kolme valitsijamiestä Hillarylle, tämä oli hyvin ennakoitavissa. Sosiaalisesta mediasta luen, kuinka paikalliset hurraavat. Ollaan aina ensimmäisiä. Jihuu. Ja ylpeitä osavaltiostamme. Hymyilyttää näiden ihmisten puolesta. 

Mutta sitten tapahtuu jotain. Mitä ihmettä. Mitämitämitä. Florida. Mitämitämitä. Oli tarkoitus hakea lisää iltapalaa, mutta unohdan. Liimaudun television ääreen. Tästä tulee piiiiitkä ilta. Tuijotan tuloskarttaa, miten se on noin punainen. Mitämitämitä. Ja ajatus tulee. Tässä voi käydä juuri niin, miten ei pitänyt käydä. Amerikkalaiset halusivat muutosta... mutta ei näin, please, ei näin. Hiljaiseksi vetää.

Sosiaalinen media täyttyy paikallisten tunteenpurkauksista. Scared. Shocked. Terrified. I'm crying. This is not happening, somebody tell me, please. I'm throwing up. Tuijotan televisiota ja pidätän hengitystä. Paikallisten ylpeys omasta osavaltiosta jää nyt taka-alalle ja pelko valtaa alaa.

Aurinko nousee huomennakin, lupaa istuva presidentti. Puolenyön aikaan suljen television, sillä en jaksa enää jännittää. Olo on suorastaan epätodellinen. Muistelen, kuinka istuin sohvalle muutamaa tuntia aiemmin seuraamaan, kuinka Yhdysvallat valitsee maalleen ensimmäisen naispresidentin. En ole sen enempää naisasianainen, mutta kunpahan nyt istuin sohvalle katsomaan, kuinka Yhdysvallat valitsee maalleen naispresidentin. Ajattelin, että olisi historiallinen hetki nähdä tämä. Mutta ne miljoonat muut ja minä, nähtiinkin jotain muuta. 

Kerron joskus lapsilleni, että joskus maailmassa tapahtuu asioita, jotka muuttavat maailmaa, isosti. Että ne ovat hetkiä, jotka jäävät jotenkin mieleen. Niihin hetkiin pystyy palaamaan, vaikkei aina ollenkaan edes haluaisi. Ne liimautuvat mieleen ja pystyt jälkikäteen kertomaan, missä olit ja mitä ajattelit, kun tämä tapahtui.

Tämä vaalivuosi on herättänyt monenlaisia tuntoja ihmisissä. 

Mitenkähän minä tästä kerron? Kun ei edes tiedä, mitä odottaa.

Ostetaan keskittymiskyky

Kaksi kuukautta tätä menoa jo takana, enkä ole vieläkään oppinut. Tai olenhan minä näiden opintojen myötä paljon oppinut kirjoittamiseen liittyvistä asioista - omasta kirjoittamisestani, sen vahvuuksista ja heikoista kohdista. Mutta kun istun lukemaan materiaalia tai kirjoittamaan oppimistehtävää, jokin taito on edelleen hukkateillä.

On melko helppo aloittaa, kun päättää niin. Kasa papereita, muistivihko ja tietokone. Avoin mieli ja innostus uuden äärellä. Otsikko ja kappale, pari. Mutta pyykkikone. Nuo tavarat pois pöydältä. Ja tiskit, ne piti laittaa koneeseen.

Seuraava kappale. Paluu ensimmäiseen. Ajatus jäi jonnekin. Laittaisiko kahvia? Kaapista suklaata kaveriksi, ehkä se auttaisi. Kuivausrumpu kuuluu lopettelevan, muista tyhjentää se. Mitähän sähköpostille kuuluu?

Ensimmäinen kappale on ihan hyvä, mutta toista pitää muokata. Kolmas on johdonmukainen, mutta saisi olla pidempi. Pitäisi pedata sänkyihin uudet lakanat, tekisiköhän sen nyt. Virkistäisikö ajatuksia? Saman tien voisi laittaa pyykkikoneen vielä uudelleen pyörimään. 

En kuvitellut, että se olisi tällaista. Vaikka tiesinkin, oikeastaan. Kuvittelin, että otan tietokoneen kainaloon ja istun ja kirjoitan pari tuntia yhteen menoon. Hah. Jos vartin verran kerrallaan, hyvä niin. Koska pyykkikone. Ja niin edelleen.

Keskittymiskyky on hukkateillä, kadoksissa, missä lie. Olikohan minulla sellainen? Nuorena oli, muistelen. Mitä sille tapahtui? Ehkä se pusertui arkisten askareiden väliin ja katosi hiljaa näkyvistä. Niin siinä täytyi käydä.

T

Toisaalta, miksi valitan? Olen saanut tehtyä ensimmäisen kurssin jokaisen tehtävän toistaiseksi ajoissa, joskin toisinaan siinä kuuluisassa viimetingassa. Jos vaikka halusinkin, että osaisin keskittyä ja suorittaa tuottavaa opiskelutyötä hyvissä, riittävän pitkissä, yhtenäisissä aikaikkunoissa, niin pienten palasten muodostamana ne suoritukset kelpaavat myös.  

Jatkan kuitenkin keskittymiskykyni etsimistä, sillä luulen, että siitä olisi minulle vielä hyötyä. (Ja sitä on välillä kauhea ikävä!)

Mutta hei, ois viiniäkin

Se oli sellainen tavanomainen keskiviikko, vähän sellainen sillisalaattinen ja järjestystä kaipaava. Päässä oli jo puoleen päivään mennessä ehtinyt pyöriä monen monta asiaa, muistettavaa ja muutamaan kertaan unohtunuttakin. Olin juuri tullut koululta jo toista kertaa takaisin, sillä olin palannut sinne aamupäivällä erästä oppimispalaveria varten. Huolimatta suhteellisen sujuvasta englannin kielen taidostani olin pyöritellyt kuulemiani asioita päässäni useampaan kertaan - ehkä sitä voisi kutsua sellaiseksi vähän väsyttäväksi kommunikaatioksi, kun on yrittänyt juuri pitkään pinnistellä, että ymmärtää kaiken varmasti niin hyvin kuin haluaisi.

Olin juuri päässyt kotiin, kun puhelin soi. Näin, että joku soittaa paikallisesta numerosta, joten aivoissani pyörivä sekamelska sijoitti tuon puhelun samaan kategoriaan ja ajattelin vastatessani, että palaan siis puhumaan vielä samoista asioista kuin hetkeä aiemmin. Mutta langan päässä olikin Lindsay.

- Hei, oletko huomannut, että tässä ihan teidän lähettyvillänne on kiva talo myynnissä? Jos sulla olis aikaa huomenna, niin viideltä siellä olis tarjolla viiniä ja jotain pientä purtavaa ja vois jutella...

Naurattaa. Kiinteistönvälittäjä siis. - Kiitos vaan kutsusta! Ei olla kyllä juuri nyt ostamassa taloa. Mutta kiitos, kun ajattelit meitä! Suollan kohteliaisuuksia sitä tahtia, että oma kansalaisuusidentiteettikin alkaa kohta horjua.

- Mutta voisitte kai silti tulla? Ei se mitään, jos ette juuri ole ostamassa taloa. Tulkaa vaan käymään ja jutellaan ja...on sitä viiniäkin! Ja jos tiedät jonkun, joka olis kiinnostunut, niin voit antaa yhteystietoni...

Naurattaa vielä enemmän. Ois viiniäkin. Ei haittaa, ettet ole ostamassa taloa. Mutta yrität sitä kuitenkin vimmatusti myydä, jos tulen.

- Mietitään asiaa. Mutta ehkä mä tunnen jonkun, jota vois kiinnostaa. Valkoinen valhe, enkä yhtään tiedä miksi. Otan Lindsayn yhteystiedot ylös.

- Mutta hei, siis huomenna viideltä. Tulkaa, jos sopii aikatauluun. Ois sitä viiniäkin!

Seuraavana päivänä viiden nurkilla katselen ulos räntäsateeseen ja muistan Lindsayn kutsun. Sorry, ei mulla ollut aikomustakaan tulla. Kun ei olla ostamassa taloa just nyt.

Joku on käynyt ovella ja kahvaan on kiinnitetty lappu. Vaalimainos. Käsinkirjoitettu teksti sen sivussa: Sorry I missed you! - Sam. Haluaa osavaltion edustajaksi Montpelieriin. Sorry, Sam. En äänestä sinua. Mutta olis kai ollut kiva jutella (or not). 

En äänestä, kun ei ole äänioikeutta. Enkä mene asuntonäytölle, kun en osta taloa. Mutta kiva, kun olette niin tuttavallisia. You just made my day.