Heinän makua suussa

Vaikka en olekaan suuremmin keittiöihmisiä, niin alkoipa houkuttaa juttu siitä, millaisilla makupaloilla meidän keittiössämme arkisin herkutellaan. Ehkäpä juuri siksi puikahtikin tämä ajatus mieleeni. Tai - olenhan minä oikeastaan keittiöihminen aika paljonkin, jos nimittäin lähtisi mittaamaan aikaa siihen, kuinka paljon päivittäin vietän aikaa keittiössä. Kun yrittää tarjota lapsukaisilleen viisi ateriaa päivässä, ruokkia siinä ohessa vielä itsensä ja välillä muutaman muunkin, lisäksi siivoaa keittiön sen viisi kertaa päivässä, käyttää tiskikoneen ainakin parin päivän välein, tiskaa koneeseen sopimattomat astiat (joita ilmestyy vähän väliä jostain) ja niin edelleen ja niin edelleen - niin olenhan minä siinä mielessä hyvinkin keittiössä viihtyvää tyyppiä. Osansa lienee silläkin, että läppäri ja muut vastaavat härpäkkeet lojuvat myös jatkuvasti keittiön tasoilla. Niiden kai on oltava siellä, missä minäkin.

Parhaiten meillä toimii se, että ruoanlaitto on sukkelaa. Puoli tuntia kokkausta on maksimiaika, viisitoista minuuttia on tavoite. Uuniin voi tietysti tyrkätä pitempääkin aikaa vaativaa sapuskaa, mutta sellaisina päivinä on pakko olla kuitenkin ajoissa kotona, jos aamupäivällä mielii jossakin käydä. Meillä nimittäin elellään edelleen hyvinkin kellontarkasti päiväunirytmin mukaan. Kannattaa myöskin valita ruokalajeja, jotka voi jättää hetkeksi yksin, tai jotka voi kohtuullisen helposti keskeyttää odottamaan seuraavaa vaihetta. Jos käytän ruoanlaittoon noin viisitoista minuuttia, poukkoilen sen aikana keskimäärin kymmenen kertaa tekemässä välillä jotain muuta. Nostelen myös vuorollaan jokaisen pienen uteliaan nenän kurkistamaan kattiloihin, sillä heistä jokainen on hämmästyttävän samaan aikaan alkanut kovasti kiinnostua ruoanlaitosta. Vaikka en suuria kulinaristisia nautintoja osaakaan tarjota, en kyllä kiellä lastani kurkistamasta tai kyselemästä ruokaan liittyviä yksityiskohtia! Joten nostelen heitä siis kärsivällisesti vähän väliä katselemaan. Saattaahan olla, että he kiinnostuvat niin, että jonain päivänä he laittavat minulle ruokaa!

Voin ihan suoraan tunnustaa, että takuuvarmin tapa saada lapset nätisti, omatoimisesti kerääntymään pöydän ääreen odottamaan ruokaa, on luvata ranskanperunoita. Sen verran kiillotan itseäni, että kovin usein en kuitenkaan tätä hullunhelppoa keinoa käytä. Spagetti on toinen hitti, joka menee aina. Ja vaikka se meneekin joka paikkaan, niin erottelen siivouksen mielessäni myöhempään vaiheeseen - nautin vain siitä, että syövät, eivätkä ala hosumaan kaikkea muuta mahdollista. Sitä paitsi, kun härkäpäisesti syö itse samaan aikaan lasten kanssa, ei kannata vilkuilla pöydän alle kesken kaiken. Siivous on ihan eri homma, ei sillä kannata ruokahetkeä pilata, jollei pakko ole. Ja kyllä, on välillä pakkokin, sillä meillä kaatuu maitomukeja epäilemättä aivan keskivertomäärä. Joskus äiti kuitenkin yllättää itsensäkin: keittää pikaisesti pussin nuudeleita, heittää sekaan edellispäivältä tähteeksi jääneet lohet, lorauttaa sekaan kermaa ja ripauttaa juustoraastetta - ja kas, lapset syövät kuin eivät olisi viikkoon ruokaa nähneet. Näitä kun keksisi lisää.

Mutta jotta pääsisin myös itse ruokalajeihin saakka, niin mitä meillä syödään arkena? Hyvin tavallista ruokaa. Olen kyllä vähän laiska ruoanlaittaja, ja nopeus on kriteeri, joka vain on tässä hurlumheissä toteuduttava. Siis pastaa, perunamuusia, lihaa, lohta, kanaa, kananmunia, sen sellaista. Niistä tulee lihapullia, munakkaita, kanapastoja, kanapaistoksia, tomaattipohjaisia jauhelihakastikkeita, uunilohta. Ja koska äiti on salaatin ystävä, niin jokaisella aterialla on salaattia, tai jos ei ole, niin sitten kasviksia on jossain muodossa itse pääruoassa. Kuvittelin joskus, että lapsia vain opetetaan syömään kasviksia. Sitten sain aistiyliherkän keskoslapsen, jolle syöminen oli enemmän ja vähemmän vaikeaa kolmen ensimmäisen vuoden ajan. Kun suutuntuma on hyvin herkkä, kasvikset eivät useinkaan olleet niitä helpoimmin nieltäviä. Tuputtamisen kannattaja en ole ollenkaan, joten en tuputtanut. Edelleen hän on äärimmäisen taitava löytämään ruoasta pieneksikin pilkotut kasvikset, ja edelleen hän kieltäytyy salaatista. Muutoin hän syö nykyään varsin hyvin, joten kasvisten aikakin on vielä tulossa. Se, että parsakaali näyttää vähän puulta, voi kuitenkin olla joskus se avain - joten parsakaalikin on suuhun jo eksynyt. Hiljaa hyvä tulee.

Taaperokaksostemme kohdalla toimii, no, harhautus ja huijaus (jos toimii). Jos ruoka ei kelpaa, voi kertoa tarjoavansa lautasta toiselle. Siinä vaiheessa oma lautanen kiinnostaakin jo taas paljon enemmän. Keittiön tasoille kannattaa myös piilottaa sellaista syötävää, jota toivoo taaperoiden maistavan. Esimerkiksi salaattia. Kun salaattikulho on sivupöydällä, pyydetään sitä varmasti. Ja siten meidän 2,5-vuotias tyttäremme syökin vaikkapa salaattia, tomaattia, paprikaa, herneitä, kurkkua, mitä nyt kulhossa sattuu olemaan. Retiisinkin on poiminut. Kunhan kulho on siis vähän piilossa. Äidit ovat nokkelia, eikö.

Ruokalajit, joita en muista tehdä, ovat keitot. Ne olisivat kai helppoja ja nopeitakin, mutta ne eivät vain pälkähdä mieleeni. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että lapsena en itse pitänyt keittoruoista. Jostain syystä en. Olemme kyllä nyt löytäneet muutaman keiton, jotka ovat ihania ja, niin, jopa helppoja. Tämä tässä, on keitto, joka oli niin järjettömän hyvää, että siitä oli pakko ottaa kuva.

Our very first Italian Wedding soup!

Mutta mikä maistuu heinältä? Pinaatilla värjätty kierremakaroni kuulemma. Ainakin tarkan ja herkän esikoisemme mielestä. Hän kuitenkin söi makaronit, jättäen lautaselle mielenosoituksellisesti vain yhden noista vihreistä makaroneista. 'Mutta äiti, miksi tämä maistuu heinältä?' En minä oikein osannut vastata. Mutta eihän äitienkään tarvitse ihan kaikkea tietää. Äidit vain joskus keittävät vihreitä makaroneja.