No, ei sentään. Älkää ihan kaikkea uskoko. Kontrollifriikkikin elää täällä aivan normaalia elämää tavallisine arkisine murheineen ja iloineen, eikä useimmiten ehdi edes ajatella, missä välissä ne kirjat järjestäisi. Ja värikynät, siinä ne pyörivät iloisesti ympäri lattiaa, taaskin.
Jos kuitenkin järjestäisin meidän täyteen ahdetun kirjahyllyn, aihepiireittäin, tyylilajeittain, kirjailijoittain. Ja sitten ottaisin joka ilta, tai joka viikko nyt ainakin, yhden kirjan ja uppoutuisin siihen. Valitsisin aina vähän erilaisen, jotta saisin aina uudelleen upota uusiin maailmoihin, kuvitella näkevänsä sen kaiken ja tuntevansa ne tunteet, joita niissä tulkitaan. Jos lukisi lapsellekin sen lempikirjan vaikka kymmenenteen kertaan peräkkäin, jos hän niin toivoisi. Piirtäisi lapselle sitä, mitä lapsi pyytäisi. Auttaisi vaikeassa palapelissä. Askartelisi sen norsun, josta lapsi haaveilee.
Mutta ei elämä aina niin mene. Ei kaikkea ehdi, ehkäpä ei usein pidäkään. Ehkä se onkin niin, että unelmille pitää toisinaan jättää tilaa pysyä unelmina. Lapsikaan ei kasva vinoon, vaikkei äiti aina ehdi tehdä kaikkea, mitä lapsi pyytää. Ei juuri nyt, joskus ei koskaan. Elämä on valintoja, ja lapsenkin on kaiketi hyvä oppia niin.
Aikaa voi kuitenkin ottaa. En usko siihen, että kaikkeen haluaamansa voi sitä aina ottaa, vaan välillä asioiden tekemistä täytyy vain siirtää. Joskus on kiva tehdä jotain aivan itseään varten, varastaa itselleen hetken tai useamman, jokainen toki tyylillään ja tarpeidensa mukaan. Ja se pyykkivuori, sen harjalle voi yrittää kiivetä huomennakin. Kyllä se vielä pystyssä pysyy.
Niinpä, otin hetken, ja katselin. Ja olin niin kovin onnellinen.
Pienen hetken,
ja toisenkin varastin
ja huomasin -
niistä syntyy
hetki onnellisin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti