Nurkilla

Koska hyvin harvoin tulee kirjoitettua varsinaisesti siitä, mitä meillä noin yleensä ottaen arkena tapahtuu, niin kokeillaanpa ihan vähän sitäkin. Tähän lauantaihin on kuulunut suunnitelmien muutoksia, sillä flunssaisilla lapsilla on tapana aiheuttaa niitä. Mistään vakavammasta ei liene kyse, mutta pienten nuhanenien kanssa on mukavampi pysytellä kotimaisemissa. Tähän lauantaihin mahtui kuitenkin esimerkiksi takeaway-thairuokaa suosikkiravintolasta (namnamnam) sekä vanhoja Mikki-elokuvia lasten kanssa. (Sekä kotitöitä, joita nyt ei lasketa, kun niitä nyt vain aina on, olipa sitten arki tai pyhä.) Mutta sainpa mahdutettua päivään myös pitkän, oman kävelylenkin lähiympäristössä - vaikka kevätsäissä edelleen täällä päin kitsastellaan (+5C ja vesisadetta huhtikuun lopussa jättää vähän toivomisen varaa), en antanut sen häiritä. Tässäpä pieni kurkistus lähinurkkiin.

Harmaa päivä, meillä päin

Osavaltiomme Vermont kuuluu Uuden Englannin pieniin osavaltioihin. Talot ovat täällä usein nk. 'New England style', kaikki tuollaisia vähän samannäköisiä, silti vähän erinäköisiä. Meillä todellakin on olemassa noita jalkakäytäviä (!), joka ei tässä maassa käsittääkseni ole mitenkään itsestäänselvyys. Lucky us. Näitä pitkin on aivan hyvä tepastella kotinurkilla.

Golfnurmi on aina siisti katsella. Nyt kevään korvalla viimein vihertääkin!

Asuinalueita rakennetaan myös golfkenttien läheisyyteen, niin on myös meidän alueellamme. Asumme aivan kivenheiton (tai pallonlyönnin?) etäisyydellä golfväylästä. Vaikka tiettyä varovaisuutta on syytä harjoittaa, kun kävelee golfkentän reunamilla (lähellä menevät kävely-/pyörätiet on merkitty nimellä 'bike road', erotukseksi golfväylästä joissa lukee 'golf cart' jottei kukaan eksy kauden aikana golfkentän puolelle), olen toistaiseksi vain kerran parin vuoden aikana kuullut, kuinka kentältä huhuillaan pieleen menneen lyönnin seurauksena. Joskus olen miettinyt, paljonkohan golfpalloja ihmisten puutarhoista mahtaakaan löytyä - meidän lapsemme ovat toistaiseksi löytäneet meiltä vain yhden ainoan.

Kyllä nämä kannattaa tietyllä vakavuudella ottaa.

Tänään sain eräältä lukijaltani pilke silmäkulmassa kirjoitetun kommentin siitä, onko täällä Ameriikassa sellaista kuin poliisisarjoissa - ja naureskelin hyväntahtoisesti mielessäni, että aika kaukana taidetaan kaikesta sellaisesta näillä nurkilla olla. Tämän pikkukaupungin elämä on aika rauhallista ja oikein miellyttävää, enkä ole oikeasti koskaan törmännyt mihinkään suuremmin negatiiviseen ilmiöön näissä maisemissa. Voi tietysti hyvinkin olla, ettei tällainen kiltimpi kotiäiti edes liiku ulkona niihin aikoihin, että törmäisi 'pimeämpiin puoliin'. Mutta - kyllä täällä osataan kuitenkin kaikkeen varautua, kuten tämä kuva meille kertoo:

Jos en poliiseja ole tässä naapurustossa koskaan nähnytkään liikkuvan (pl. yhden kerran tuossa vähän isomman väylän varressa nappaamassa ylinopeuteen syyllistyneitä), niin kyllä niillä kuitenkin vähän pelotellaan. Ainakin niitä pimeämmillä bisneksillä liikkuvia henkilöitä. Ja mielestäni, ihan hyvä niin. Kyllä minä tätä kannatan.

Saattaa olla, että toisella kertaa piipahdan postauksessa tuonne muutaman mailin päähän, jossa liikehdintää onkin sitten vähän meidän lähiympäristöämme enemmän. Nyt kuitenkin - näihin maisemiin, näihin (sateenharmaisiin) tunnelmiin, hyvää yötä Vermontista.