maanantai 14. marraskuuta 2016

Villikot ja viilipytty

Tiedätte, millaisia viisivuotiaat joskus ovat. Pieniä uteliaita ihmisiä, joilla on usein suuria tarpeita. Osaavat ja haluavat paljon ihan itse, mutta kaipaavat sittenkin niin paljon. Ovat vakuuttuneita omasta asiastaan ja kuitenkin toistuvasti tukea vailla. Ikiliikkujia, niin fyysisesti kuin mieleltään.

Meillä on kaksi viisivuotiasta. He käyvät jo ns. esikoulua ja viettävät siellä kuusi tuntia viitenä päivänä viikossa. Tuovat joka päivä mukanaan kotiin oppimisen ilon, mutta myös väsymyksen ja monenlaiset vaikutteet. Opettelevat koko päivän niin vimmatusti toimimaan toisten kanssa yhdessä, että illalla käydään usein kovilla kierroksilla. Iltarutiinien jälkeen uni tulee kuitenkin kutsuvasti ja vikkelästi luo.

Minä taas olen tällainen viilipytty. Sellainen perusluonteeltani rauhallinen, jonka on toisinaan kovin vaikea sietää sitä kaaosmaista tilaa, joka arjessa usein vallitsee. Minä katselen, kun viisivuotiaat koheltavat menemään ja kulutan viimeisetkin äänivarani erotuomarointiin. Ihmettelen, mistä virtaa voi löytyä aina vaan ja miksei minusta itsestäni tunnu iltaisin ollenkaan siltä, että jaksaisin kaahottaa tuolla tavalla ympäriinsä. 

Koulussa viisivuotiaalla on paljon opittavaa. Aamuisin ja iltapäivisin lapset keräätyvät piiriin, jonka äärellä jokaisen on opittava istumaan paikallaan tarvittava aika. Joskus jään kurkistelemaan piirin laitamille ja näen, kuinka viisivuotias poikani, joka ihailee vimmatusti opettajiaan, hakeutuu lähes aina aikuisen viereen istumaan. Menee lähelle, ottaa toisesta kiinni, yrittää tutkia toisen sylissä olevia papereita tai hypistellä käsivarressa roikkuvaa korua. Joskus pystyn kuiskaamaan pojalleni, että istuisi rauhassa, antaisi toistenkin istua. Mutta viisivuotias ei pysy kauaa paikallaan. Viisivuotias istuu kuin housut olisivat täynnä muurahaisia. Viisivuotias kyselee ja kaipaa huomiota, ei muista odottaa vuoroaan, ei muista pysyä hiljaa kun pitäisi.

Viilipytyllä on vaikeaa. Tuntuu kuin se olisi juuri tuo oma lapsi, joka varmasti nyt häiritsee kaikkia muita. Eikä äiti muista eikä huomaa, että kyllä muutkin. Kun ovat pieniä vielä ja oppimista on paljon. Äiti ei muista, kuinka viisivuotiaana täytyy oppia vielä paljon. Äiti ei muista, millaista on olla viisivuotias.

Teidän kaksosenne, he ovat kyllä niin aikuisiin luottavia lapsia! Vaikka itse ajattelin, että he ovat häiriöksi, kun hakevat huomiota niin vimmatusti. Tiedätkö, tänään tarvitsinkin juuri tätä! Toteaa koulun rehtori aamutuimaan, kun saa viisivuotiaalta pojaltani halauksen uuden aamun kunniaksi. Miksi ajattelin hetkeäkään, että lapseni olisi rehtorin mielestä ehkä tungetteleva. Hänellä on valtava tiedonjano! Hän haluaa tietää kaiken numeroista ja kellosta ja yrittää lukea kaikkea ja... Sanoo viisivuotiaan opettaja. Eikä häntä häiritse, että poikani on näprännyt hänen rannekoruaan. Ottaa sen jopa irti käsivarrestaan ja näyttää sitä pojalle, ja kertoo, kuinka on saanut sen sisareltaan lahjaksi. Kertoo koko tarinankin, kuinka tuo koru on muisto paikasta, joka on heille tärkeä. Ja viisivuotiaani kuuntelee.




En minä tosiaankaan muista, millaista on olla viisivuotias. Mutta yritän kaiken sen kaaoksen keskellä muistaa opettaa itselleni sitä, että annan heidän oppia ja kysellä ja ihmetellä. Ja vaikka olisivat joskus häiriöksikin, niin elämää se vain on sekin. Viisivuotiaan elämää. (Ja sitä paitsi, ihan kuin joku muu edes muistaisi jälkikäteen, häiritsikö joku jotakuta.)

2 kommenttia:

  1. Kiitos blogista! Rivieran Remmi antaa blogitunnustuksen sinulle, check it out!
    Bisous ja terkut Etelä-Ranskasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Lilli, kiitos! Käynpä vilkaisemassa. Kiva kun luet blogiani!

      Poista