Ku mikään ei oo ku ennen!

Olen astunut uuteen maailmaan. Se on vielä vähän ihmeellinen ja jäsentyy mielessä hyvin hajanaisesti, mutta toivon pääseväni pian jyvälle. Toivoa ainakin sopisi.

Noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen (tai jotain) olen aloittamassa opiskelun uudelleen ja jotain on näköjään muuttunut. Suoraan sanottuna en tiedä, onko oikein mikään niin kuin silloin joskus ennen, kun parikymppisenä tyttösenä annoin junan viedä Pohjanmaalta Tampereelle ja aloitin opiskelut täytenä keltanokkana. Sain kätösiini pienen sinisen opintokirjan. Siihen sai alkaa kerätä merkintöjä kursseista. Jossain vaiheessa opintorekisteriote muuttui kai sähköiseksi, muistelen hämärästi. Muuta sähköistä ei sitten ollutkaan. (Mitä nyt opiskelijabileissä.)

Nyt keski-ikäinen klikkaa linkkiä ja päätyy johonkin, jota opintotietojärjestelmäksi kutsutaan. Sieltä pitäisi löytyä kurssitarjonta, jokaisen kurssin yksityiskohtaiset tiedot, opintotehtävät ja mitä kaikkea muuta. Klikkailen ja seikkailen järjestelmässä ja yritän pitää mielessäni, mitä etsin. Olokin muuttuu vähän epävarmaksi: ai näin omatoiminen pitäisi olla. Osaankohan? Muistankohan käydä täällä ja tuolla? Omatoimisuus ja joustavuus lienee hyvästä, mutta kukahan potkisi keski-ikäistä opiskelijaa määräajoin, jotta tämä muistaisi tarkistaa kaiken ajoissa. Oma työkokemuskin nostaa päätään: huomaan tutkailevani järjestelmän käyttäjäystävällisyyttä ja pohdin, voisiko sitä kehittää.

Kurssikirjallisuuden läpikäyminen jännittää aivan erityisesti, sillä olen fyysisesti kohtuullisen kaukana suomenkielisestä kirjallisuudesta, joka makaa suomalaisissa kirjastoissa. Ensimmäisen kurssin kirjan olen kuitenkin jopa onnistunut saamaan tänne (noin kolmen ihmisen avustuksella, kiitos vaan) ja vaalin sitä nyt kuin vastasyntynyttä pienokaista. Ja mikä tärkeintä, olen jopa lukenut sitä vähän. Tahtia tosin pitäisi nyt kiristää. Mutta luultavasti pääsen vielä käyntiin. Kun vain ehdin.

Ajankäytön hallinta on noussut arvoon arvaamattomaan. Lukemisinnon aaltomaisia häivähdyksiä ei voi juurikaan noudattaa, sillä ne tulevat epäsopiviin aikoihin kolmen lapsen äidin arjessa. Lapset lomailevat vielä pari viikkoa ennen koulujen alkua ja mies reissaa, joten lukuinnon olisi syytä asettua iltayhdeksän tietämiin. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kirjan saattoi ottaa käteensä milloin vain. Ja lukea juuri sen aikaa, kun intoa riitti. Nyt voi lukea sen aikaa, kun aikaikkunassa sattuu riittoa olemaan.

Keskittymiskykyäkin olisi syytä olla. Sitä tuntuu keski-ikäisellä ruuhkavuosia eteenpäin rähmivällä äiti-ihmisellä olevan saman verran kuin keskimäärin kolmevuotiaalla. Kun ei vuosiin ole ollut aikaa keskittyä juuri mihinkään, ei yhtäkkiä enää osaakaan. Sillä kun asettuu tekemään jotain, omat ajatukset keskeyttävät. Ne kuiskuttelevat kilvan siitä, mitä kaikkea muutakin pitäisi/voisi/ehtisi. Yritän murjoa ne pois häiritsemästä ja luen eteenpäin. Ja huomaan, että olen kyllä lukenut, mutta mitä minä nyt tästä lukemastani oikeasti muistan. Niin. Vähän pitää vielä reenata ennen kuin sujuu.

Se iltayhdeksän, siitä on muuten tullut vähän mystinen juttu. Parikymmentä vuotta sitten se oli sopiva aika alkaa tehdä jotain, siitähän se homma vasta käyntiin lähti. Illan päälle saattoi päätyä vaikka opiskelukavereiden kanssa baariin yhdelle (2) ja siitä haalaribileiden kautta kotiin illan viimeisellä aamun ensimmäisellä bussilla. Ja aamukahdeksaksi luennolle, suurin piirtein niillä samoilla silmillä. Nyt ei meinaa iltayhdeksältä näillä silmillä edes pientä pränttiä nähdä, kun ikänäkö vaivaa ja silmiä väsyttää paljon aiemmin kuin silloin joskus. Jos sohvalla ei jaksa nuokkua, voi yrittää lukea sängyssä selällään, kunhan ensin saa päätettyä, miten sitä tekstiä näkisi parhaiten. Asettelee kirjaa moneen kertaan tarpeeksi kauas, ettei teksti näyttäisi sumuiselta. Kutsuvat kuulemma nykyään aikuisnäöksi, senkö pitäisi sitten lohduttaa.

Mutta olen ajatellut selvitä. En kuulu niihin, jotka hoitavat kolme lasta ja kirjoittavat siinä sivussa väikkärin ja juoksevat maratonin - mutta sinnikäs osaan tarvittaessa olla. Olenhan sitä paitsi vuosien multitaskaamisen ansiosta oppinut hyödyntämään melkein jokaisen viisi-, kaksi- tai puoliminuuttisen.

Taikasanaksi muodostunee to do -listat. Toivottavasti. Pitäkää peukkuja.