sunnuntai 17. elokuuta 2014

Dear lunchbox, I'm not ready

'Minä tykkään kaikesta makeasta ja sitten minä tykkään sellaisesta, mikä on hyvää', vastasi viisivuotiaamme, kun tiedustelin hänen lempiruokiansa. Niin, aika tyhjentävää kyllä, tyttöseni, mutta ei tämä nyt juuri minua tässä nimenomaisessa asiassa auttanut, jota olen yrittänyt viime aikoina pohdiskella. Siitä syystä, että hänen koulutaipaleensa on pian alkamassa.

Tyttäremme on aloittamassa koulussa, jossa lisämaksua vastaan voi osallistua päivän lämpimälle lounaalle, joka on yhtenä päivänä lähistön pizzeriasta toimitettavia antimia ja kolmena muuna päivänä koulussa itse valmistettua (jonka valmistamiseen lapset osallistuvat). Koulua on kyllä viitenä päivänä viikossa, joten miksi viidentenä päivänä ei ole mahdollisuutta ruoan ostamiseen, en tiedä. Säästösyitä kaiketi.

Mutta, vaikka tähän lounastarjoiluun päättäisi osallistua, ei se poista kuitenkaan sitä tosiseikkaa, että meidän tulee opetella uusi elämä eväsboxin kanssa. Sellainen on kyllä jo hankittuna, mutta vielä pitäisi äidille kirkastua se, millä sitä ryhdytään täyttämään. Itseni tuntien epäilen sitä, että ensin jaksan paneutua asiaan, mutta alkuinnostus hiipuu nopeasti ja kaupan hyllyiltä alkaa tarttua mukaan toistuvasti samoja tuotteita.

Nämä eivät kuitenkaan tule ostoslistalleni.
Ulkosuomalainen (ainakin vielä) hieman huvittuneena
 tutkii tällaisten laatikoiden sisältöä
 (noista jokaiseen esimerkiksi kuuluu suklaapatukka).

Asiahan on siis niin, että joka tapauksessa koululaiset syövät aamupäivän välipalansa (mid-morning snack) niistä eväsboxeistaan. Kävimme keväällä tyttäreni kanssa tutustumassa kouluun puolikkaan päivän ajan, ja yritin silloin suorittaa hienovaraista kurkistelua noiden pikku koululaisten boxeihin, kun he niitä availivat. Muistan nähneeni monenlaisia pillillä juotavia smoothieita ja suklaamaitoja sun muita, kaikenlaisia enemmän ja vähemmän terveellisen näköisiä patukoita ja keksejä ja naksuja, valmiita juustotikkuja sekä jonkin verran hedelmiä. Muistaakseni hillolla täytettyjä bageleita. Enkä minä totta puhuen tullut kovinkaan paljon viisaammaksi siitä, että mitä sinne tyttäreni boxiin pitäisi laittaa. 

Koska tyttäreni on edelleen kohtuullisen valikoiva ruokansa suhteen (kerroin tyttäreni syömishaasteista jutussani Kaksi pientä lusikallista), syntyy itselleni suurin haaste tästä. On siis keksittävä ravitsevaa (ja edes suhteellisen terveellistä) pientä välipalaa, joka myös kelpaa neidillemme. Kun ei viitsisi ihan joka päivälle pakata sitä leipää ja banaania. Jos kysyn neidiltä itseltään, mitä eväslaatikkoon laitetaan, hän on toistaiseksi ehdottanut mansikoita ja keksejä. Koulun ohjeissa kyllä kerrotaan, että limsat, karkit ja purkat ovat ei-toivottujen listalla (tosin en tarvinnut tätä ohjetta ymmärtääkseni asiaa). Niitäkin kyllä saa viedä, jos lapsella on syntymäpäivä.

No, luulenpa, että hedelmillä ja leivällä lähdetään liikkeelle. Ja ehkä äidilläkin alkaa kuitenkin lamppu syttyä, kun vähän tuumailee kaupan hyllyjen välissä. Ja koska tyttäreni niin ihastui näihin eräässä mainoksessa näkemiinsä perhosleipiin, päätin etsiä jotain vastaavaa.

Tämä on kyllä hieno.

Ja tällä veturilla nyt sitten mennään. Se on 'sandwich cutter'.
Vieressä neidin ihka uusi vesipullo lunchboxin kylkeen kiinnitettäväksi.

Myöhemmin taidatte kuulla, miten tässä sitten kävi. Olen nyt joka tapauksessa päättänyt rohkeasti tarttua tähän haasteeseen (ihan kuin tässä nyt muuta voisin) ja aloittaa taipaleen lunchboxin kanssa, tavalla tai toisella. Yritän nyt päästä helpolla alkuun, enkä lähde ihan heti hifistelemään niillä ostettavina olevilla lisäosilla, kuten ruoanviilentäjillä tai lämpimänäpitäjillä tai mitä ne nyt sitten ikinä ovatkaan nimeltään.

Joo, lupaan kuitenkin, että yritämme, ihan oikeasti, löytää yhteisen sävelen.


lauantai 16. elokuuta 2014

Kelpo paikka

Joskus silloin, ennen lapsia, en ollut juurikaan kiinnostunut siitä, millaisia mahdollisuuksia tai palveluita asuinympäristöstäni lapsille löytyy. Ei minua kiinnostanut koulujen tai lasten harrastusmahdollisuuksien sijainnit, miksipä olisi. 

Kunnes sitten tapahtui... elämä. Ja vaikka yhtä sun toista ehti tapahtua ennen kuin täytin kolmekymmentä, on kuitenkin vasta sen merkkipaalun jälkeen alkanut tapahtua perhe-elämässäni sellaisia käänteitä, joita olin toivonut. Ja siitähän se uudenlainen elämä alkoi, ja sittemmin vähitellen alkoivat kiinnostaa ne koulujenkin sijannit ja muut sellaiset vastaavat asiat, joille nyt ei aiemmin ollut juuri korvaansa lotkauttanut.

Elämä tuo ja elämä vie, ja se tosiseikka, että asumme nyt täällä Yhdysvaltojen koilliskulmilla, ei ole kyllä vähääkään riippuvainen siitä, millaiset kouluolot tai muut vastaavat täällä ovat. Tänne on komennuslaisen ja perheensä matka käynyt - mutta onneksemme saamme sanoa, että ei se tie ole todellakaan hassumpaan paikkaan tuonut.

Olen ehtinyt lukea hieman, siitä pisteet (itselleni). Silmiini on osunut viime aikoina muutama kiinnostava artikkeli, joissa on kerrottu TIME-lehden uusimmasta kirjasesta, 'Healthiest Places to live' (in the US - Toim. huom. naturally). Sen mukaan asuinseutumme komeilee aivan kärkijoukossa ja saa mm. seuraavanlaisia kehuja:

'Where diversity and plenty of outdoor fun opportunities meet high graduation rates and local markets teaching classes for kids in the kitchen, Burlington, Vermont is undoubtedly the best place to raise a healthy kid. '


Kun Vermontissa ollaan, siis upean, suuren järven rantamaisemissa, sekä samalla jylhien vuorimaisemien syleilyssä, ei liene suurikaan ihme, että osavaltion ulkoilumahdollisuuksia sekä ihmisten keskimääräistä suurempaa kiinnostusta liikunnan harrastamiseen korostetaan, ja kehutaan, tietenkin, Amerikassa kun ollaan. Täällä asuessa on helppo allekirjoittaa se tosiasia, että ulkoilemaan ja kuntoilemaan pääsee simppelisti, kun astuu kotiovestansa ulos. No, vuorilla sitten voi harrastaa vaikkapa laskettelua (jopa hiihtoa!), hikingia (onko se suomen sana, kysyy ulkosuomalainen) tai maastopyöräilyä - järvellä voi surffata tai paddleboardata (se nyt ainakin on ulkosuomalaisen oma sana - suomeksi saattaisi olla suppailua?) ja mitä niitä vesiurheilulajeja nyt olikaan. 

Lukemattomia kertoja olemme myös saaneet kuulla ja lukea, kuinka Burlingtonin seudun julkiset koulut ovat hyvässä maineessa, eikä siksi tule sekään yllätyksenä, että koulut jäävät täällä kesken keskimääräistä harvemmin. Lapsille ja nuorille on suunnattoman paljon tekemistä ja harrastetoimintaa tarjolla, ja tämä luonnonläheinen seutu on ottanut kunnia-asiakseen panostaa nimenomaan ulkosalla tapahtuviin aktiviteetteihin. Ja totta, vermontilainen ei pelkää lunta eikä pakkastakaan (näin ne ainakin väittävät). Ja jos ei nyt vallan ulkosalla halua paleltua (muistelen viime talven -25 C pakkasia ja puoli metriä lunta tuoneita myrksyjä kyllä vähemmän suurella kaiholla), niin harrastetoimintaa löytyy vaikka mistä muualtakin - taiteen, musiikin tai vaikka ruoanlaiton parista.

Ja mistä niitä lasten harrastemahdollisuuksia sitten löytää?
Täällä on käytössä mainio sivusto FindAndGoSeek,
johon järjestävät tahot ilmoittavat, mitä milloinkin missäkin tapahtuu.

Ja jos kehuskellaan sillä, että ulkoaktiviteetit ovat burlingtonilaisen arkipäivää, ei unohdeta mainita myöskään sitä, että keskivertovermontilainen myös syö terveemmin kuin keskivertoamerikkalainen, ja nimenomaan tuoreruokaa (joka on usein vieläpä lähiruokaa näiltä maatalousseuduilta). Tottahan täältä antimet yhtä lailla epäterveelliseen ruokaan löydettävissä ovat, mutta ehkäpä tuo keskivertoburlingtonilainen valitsee kuitenkin vähän herkemmin niitä terveellsempiäkin vaihtoehtoja. Maataloustuotteissa Vermont tunnetaan erityisesti maitotaloustuotteistaan, mutta ilahduttavan helposti löytää myös esimerkiksi marjoja, hedelmiä ja vihanneksia lähiruokana.

Tästä aiheesta voisi kaiketi kirjoittaa romaanin, mutta jottei tämä blogipostaus aivan sellaiseksi venähtäisi, on bloggaajan kaiketi keskityttävä jälleen tiivistämään sanomansa. Ja vaikka olemme onneksemme osuneet oikein kelpo paikkaan asumaan, löytyy maailmasta taatusti aika paljon muitakin vähintään yhtä mukavia paikkoja. Mutta, minne käy komennuslaisen tie, kun tiet Vermontin kanssa erkanevat? Sitä ei komennuslainen tiedä. Toivoo kuitenkin, että jospa se veisi edelleen yhtä mukavaan paikkaan. Jotta voisi sitten vanhana sanoa:

Siellä se on, sydämeni,
pieninä palasina,
maailmalla.

P.S. Aihetta koskeva artikkeli löytyy esimerkiksi täältä.



keskiviikko 13. elokuuta 2014

This is how it goes

Elämä on välillä lystiä ja välillä taas vähemmän lystiä. Kun selvitä täytyy, niin täytyy selvitä. Onneksi on päässä sentään ohjenuora. Näillä mennään!

Taustamelu. On ehdottoman tärkeää, että lapsiperheessä on kuultavissa taustamelua, silloin kun lapset ovat hereillä. (Silloin kun he nukkuvat, meillä hiiviskelevät kaikkea melua karttavat aikuiset.) Tasainen kakofonia, joka on tunnistettavissa leikkien ja leikkijöiden ääniksi, on musiikkia korville. Kannattaa kuitenkin suhtautua tilanteeseen erityisellä tarkkuudella, mikäli äänet hiljenevät epäilyttävästi tai kovenevat äkillisesti. #mommylookatme!

Hiljaisuus. Leikki-ikäisten kanssa hiljaisuuskin on jo välillä aivan kelpo tilanne, tosin asianlaita kannattaa aina varmuuden vuoksi tarkistaa. Jos hiljaisuus johtuu siitä, että kaikki lapset näyttävät keskittyneen lukemiseen tai johonkin rauhalliseen, mutta luvalliseen puuhaan, älä koskaan keskeytä. Suorita vain vilkaisu ja hiivi hiljaa pois paikalta. Et voi koskaan tietää, kauanko hiljaisuus kestää, joten nauti siitä. (Edes sen minuutin verran.) #silenceisgolden

Kuningasideat. Jos luulit, että ne taaperoiden kehittämät loistoideat ovat menneen talven lumia, niin saatathan olla jossain määrin oikeassakin. Mutta juuri kun tuudittaudut tähän auvoiseen kuvitelmaasi, huomaat, että joku on koonnut liukaspintaisista kirjoista tikapuut, joilla suunnittelee kiipeävänsä lasipöydälle. Hmm. #pleasegivemeabreak

Toimintaa. Älä odota täydellistä hetkeä suorittaa jokin tehtävä. Jos et tee sitä nyt, et todennäköisesti löydä siihen riittävästi aikaa myöhemminkään. Kannattaa siis ryhtyä toimeen, silläkin uhalla, että joudut keskeyttämään tehtäväsi sataan muutamaan kertaan. Oikeasti, melkein kaikki tehtävät voi keskeyttää. Joten on muun muassa turha keitellä perheelle ruokalajeja, jotka vaativat pidempää kiinnittymistä hellan ääreen. #halfdoneisalmostdone

Kaaos. Lelut, joiden levittämiseen ympäri taloa saa kulumaan noin viisi minuuttia, eivät keräänny takaisin koreihin edes teoriassa samassa ajassa. Eivätkä varsinkaan käytännössä, kun tehtävä annetaan kolmelle leikki-ikäiselle. #mystery

Sitä kaunistelematonta arkea.

Unohtelu. On äideille normaalia, ei hätää. Jos esimerkiksi juokset pikaisesti yläkertaan suorittamaan tehtävää, saat kyllä pikaisen säntäilyn tuloksena suoritettua ehkä viisikin tehtävää, mutta et todennäköisesti sitä, jonka vuoksi sinne kipusit. #nevermind

Keskittymisongelmat. Teet päivän aikana lukuisia asioita pelkästä rutiinista, joka asuu selkärangassasi. Joten älä huolestu, vaikket muistakaan, oletko tehnyt jotain vai jättänyt tekemättä. Ihminen on usein onnellisempi, kun ei muista aivan kaikkea. Kannattaa kuitenkin käydä mielessään läpi ne olennaisimmat, niin ei tule sanomista. #happylife

Ajankäyttö. Jos sinulla tuntuu yhtäkkisesti olevan enemmän aikaa kuin kuvittelit, olet todennäköisesti unohtanut jotain. Kannattaa jälleen käydä mielessään läpi ne olennaisimmat ja sen jälkeen nostaa jalat sohvalle. Todennäköisesti tuo hetki ei kestä kauan, joten nauti siitä. (Edes sen minuutin verran.) #relaxrelaxrelax

Ajoitus. Kaada kuppiin kuuma kahvi tai kasaa lautasellesi lämmin ruoka. Tiedät, mitä silloin tapahtuu. #iknewthis

Toteutus. Keitä lisää kahvia, lämmitä ruoka uudelleen. Kyllä siitä hyvä päivä tulee. Jos ei parempi kuin tämä päivä niin sitten huonompi. Who cares. Päivä se on se huonompikin, ja jossain seuraa taas se parempikin.

#thisishowitgoessogetusedtoit

Ettäs tiedätte.

tiistai 12. elokuuta 2014

Mitä en vielä kertonut

Paljastuksia, muka? Ei kai. Ei minusta siihen ole. Jos paljastuksia kaipaatte, voitte lopettaa lukemisen tähän. Hahahaha.

Mutta sivuan aihetta, jota usein monella tapaa teksteissäni kartan. Omaa itseäni siis. Tai riippuu tietysti miten tämän ajattelee - sillä omia ajatuksia ja tekemisiähän tulee tämän blogin kautta paljonkin esiteltyä. Mutta olen pitänyt tiettyä linjaa. Pidän siitä edelleen kiinni, monella tapaa, mutta koska olen ilokseni saanut huomata, että blogiani lukee muutama muukin kuin ystäväni ja sukulaiseni (joille edelleen myös suuri kiitos, että jaksatte lukea), niin okeiokeiokei - tänään jotain minusta, teille muillekin.

Suuria, ihmeellisiä, järisyttäviä yksityiskohtia ei tule, niitä ei nimittäin ole (nyt voitte tosiaan lopettaa lukemisen, jos niitä kaipasitte). Voisin kai kertoa, että minä olen ruskeasilmäinen ja muistaakseni hiukseni ovat maantienharmaat (vuosien värjäys on saanut unohtamaan totuuden). Voisin kertoa, että olen lähtenyt maailmalle Pohjois-Pohjanmaalta, asunut siellä 19 vuotta, ja sen jälkeen lähtenyt opiskelemaan Tampereelle, viihtynyt silläkin seudulla samat 19 vuotta. Sen jälkeen ylittänyt valtameren. Kuluttanut aikoinaan penkkiä yliopistossa viisi ja puoli vuotta, sen jälkeen päätynyt muutaman mutkan kautta nykyiseen työpaikkaani (josta olen perhevapailla) vuonna 2001. Ei siis mitään tämän ihmeellisempää. Hohhoijaa.

Mutta, en minä tänään halunnut silmien väristä enkä liioin yliopistovuosistani jaaritella. Tähän ikään mennessä olen ehtinyt siihen vaiheeseen (hmm, vanhuus tulee?), että olen alkanut pohtia sellaistakin, miksi olen tällainen kuin olen ja mikä minut on tällaiseksi jalostanut. Tänään aion siis kertoa itsestäni, mutta hieman toisen ihmisen kautta. Kerron ihmisestä elämässäni, joka on vaikuttanut jo varhain siihen, millaiseksi olen tullut ja millaiseksi pyrin tulemaan. Olen sivunnut häntä kerran aiemmin tässä blogissa (Aikamatkalla).

Kun olin pieni, olin toisinaan isovanhempieni hoivissa. Muistan esimerkiksi, kuinka he joskus laittoivat minut matkaan kohti koulua. Muistan, että minua väsytti, kun jouduin heräämään tavallista aiemmin, koska vanhempani saattoivat minut mummulaan, kun lähtivät itse töihin ja isoveljeni kouluun. Muistan, että aamupala ei ollut maistunut. Muistan, että minulla oli vaaleansinisen takkini taskussa eväänä mandariini. Ja muistan hyvin, että minulla oli aina turvallinen olo isovanhempieni seurassa.

Minulla on paljon hyviä muistoja isovanhemmistani. Siitä on jo monia, monia vuosia, kun he siirtyivät pois keskuudestamme. Hyvästelimme mummun vuonna 1998, papan viittä vuotta myöhemmin. Tuolloin, vuoden 2003 lopussa, jotain tapahtui mielessäni pysyvästi - silloin koin, että elämäni on jollain tapaa muuttunut. Olin menettänyt ihmisen, jolta olin oppinut paljon. 

Kun asuin jo Tampereella ja kävin kotipaikkakunnallani, löysin aina aikaa käydä katsomassa isovanhempiani kotini naapurissa. Ensin molempia, sitten vielä viiden vuoden ajan pappaani. Keskustelimme hänen kanssaan paljon. Hän jaksoi puhua ja kuunnella - kertoi usein, mitä oli viime aikoina lukenut. Hän rakasti lukemista. Loputtoman tiedonjanonsa ansiosta hän tiesi maailmanmenosta paljon. Oli kiehtovaa kuunnella, mistä hän milloinkin oli kiinnostunut. Oli paikkakunnan kirjaston tunnetuimpia vakioasiakkaitakin kaiketi. Mutta, loputtoman hyvän tahtonsa ansiosta häntä pidettiin valtavan kilttinä ihmisenä. Ja minä kuuntelin ja kuuntelin. Ja opin maailmasta, mutta myös elämästä, ja itsestäni.

Opin, että elämässä pitää yrittää nähdä se hyvä puoli, sillä jos katkeroituu siihen huonompaan, tekee elämästään paljon kurjempaa niin itselleen kuin muillekin. Ei aina ole helppo nähdä positiivista puolta, mutta olen oppinut, että pienistäkin positiivisista asioista voi pyrkiä rakentamaan jotain suurempaa. En voita mitään sillä, jos ajattelen toisista ihmisistä pahaa, jos arvostelen, jos en kunnioita toisen tapaa elää. Emme me samanlaisia voi olla, ei meitä samaan muottiin tarvitse ahtaakaan. Muistopuhe, jonka äitini oli isällensä kirjoittanut, ja jonka minä luin, kiteytyi muutamaan sanaan: pieni mies, suuri sydän. Enkä tänä päivänäkään muista montaa päivää, jolloin en olisi tätä ihmistä mielessäni miettinyt. Sillä jotain meni hänen mukanaan - jotain, mitä suuresti kaipaan, mutta jonka kanssa olen toki oppinut elämään. Kaikilla meillä on niitä käänteentekeviä hetkiä elämässämme. Nyt tiedätte, milloin minulla oli sellainen hetki.

En kykene olemaan niin hyvä ja hyvään uskova kuin haluaisin. Sitä paitsi, maailma muuttuu koko ajan. Ja vaikka en kykenekään, niin johonkin kykenen: jos huomaan toimivani väärin tai arvostelevani toisia edes mielessäni, käsken itseni pysähtymään. Sanon itselleni, että mikä minusta tekee niin erinomaisen, että minulla on oikeus arvostella muita. Niin, ei mikään.

Okeiokeiokei. Kuva. Aika tuore on. (Siis kuva, ei rouva.)



Kiitos, kun luit. You made my day.

maanantai 11. elokuuta 2014

(Koti)työelämän aakkosia

Joskus sitä kaipaa työelämää. Ja töissä ollessaan kotielämää. Ja niin sitä näköjään päätyy miettimään, miten siihen oravanpyörään päässänsä saisi jotain tolkkua, oli sitten kotona taikka töissä. Minulla saattaa kohta jo työelämän aakkoset olla hukkateillä, mutta kokemukseni mukaan tarvitaan kykyjä ja ymmärtämystä täällä kotonakin. Hyvä ainakin uskotella itselleen näin!

Esitelmöintiä. Kun äiti jo monta kertaa sanoi, että noin ei tehdä, niin se tarkoittaa, että noin ei tehdä. Olkoonkin, että syyllistyn yksinpuhumiseen (kunhan saan kuulijakunnan hiljaiseksi), mutta kunhan ei kyse ole ohipuhumisesta, niin sallittakoon (tunteakseni itseni tärkeämmäksi, uskottelen itselleni, että näin ei käy). Voidaanhan palaveri sitä paitsi kutsua koolle tavoitteena tiedottaa jokin tärkeä asia. Näitä tiedotustilaisuuksia tuntuu kyllä riittävän - ja miten tuntuukin siltä, että olen alkanut toistaa itseäni. Toiston voimaa ei kyllä sovi aliarvioida, ainakin jos joka kerta tuntuu, että kuulijakunta on taasen unohtanut koko asian. Nyt kuuntelette. Montako kertaa tämä pitää sanoa.

Onhan sitä sentään kehittämis- ja ideointipalavereitakin. Kun nyt muistatte, että kaikki pukevat vaatteensa ripeästi ja kitisemättä päälleen, päästään nopeammin ulos leikkimään. Kun kehitämme toimintaa, pääsemme sukkelammin ja helpommin päämäärään. Ehkä. Vaikkakin yhtenä päivänä voi toimia toinen tapa ja toisena toinen. Ikuinen mysteeri. Ja äidillä on sellainen ajatus, että sitten kun pääsemme sulassa sovussa ulos, voimme pitää pienen eväsretken pihalla. Uusi idea, mahtavaa. Porkkanoita olla pitää (keksejäkeksejä, sanoo viisivuotias). Äitiäitiäiti, otetaanko mehuakin? - Kyllä se sopii. Osaan siis kuunnella toisen osallistujan mielipiteen ja ottaa sen huomioon. Dialogitaidot sen kuin kasvavat kohisten. Hyvä minä. Lasten keskinäisistä dialogitaidoista en viitsi tässä kohtaa edes mainita. (It's mine! - No, it's mine!)

Päätösten teko ja niistä ilmoittaminen. Nyt on aika kerätä lelut. Nyt on aika mennä sisään. Nyt on aika mennä syömään. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Selkeitä päätöksiä, selkeitä ilmaisuja. Ja sitten kuuntelin eilen viisivuotiasta tytärtäni, joka totesi minulle pihamaalla: Äiti, puhalla kuplia. Nyt on aika puhaltaa kuplia. Niin makaa kuin petaa, vai kuinka se nyt meni. Ainakin hän on kuunnellut.

Jalkauttaminen. Strategioita kyllä tuntuu jokaisella olevan, mitä nyt käytännön toteutus välillä ontuu. Jos haluat sen lelun yläkerrasta, voit mennä sen itse hakemaan. Ei, äiti ei ole juuri nyt menossa yläkertaan. (Äiti ei nyt ehdi, äiti tekee ruokaa, huutaa sivusta seuraava kolmevuotias. Mistähän tuonkin oppinut?)

Mutta organisointikyky, niin umpikulunut sana kuin onkin, on ainakin tämän härdellin kantava voima. On pakko olla. Sillä muuten ollaan vinksin vonksin kuin nämä magneettieläimet jääkaapissamme. Se, että ne vaihtavat paikkaa ja asentoa vähän väliä, kertookin ehkä siitä, että tällaista meillä on. Ja olipa järjestys mikä hyvänsä, on vain yritettävä pitää kaikki palaset tavalla tai toisella kasassa. (Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olen näin syvällisesti pohtinyt jääkaappimagneettien olemusta. Hmm.)


P.S. Vieläköhän joskus kelpaan työelämään? ;)

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Ymmärsin

Ehkä en tiennyt
miten aika ei tunnu koskaan riittävän
ja sittenkin on hetkiä
jolloin aika ei kulu 
vaikka odottaisi

Ehkä en tiennyt
miten aivan väsyneenäkään
ei unesta saa kiinni
jos mieli on huolesta täyttynyt

jos luulee että muisti kaiken
ja sittenkin taas unohti
jos luulee että tämänkin jo koin
ja sittenkin vielä lisää

Ehkä en tiennyt 
ennen kuin minusta tuli äiti.


Ja sitten aloin nähdä
miten leppäkertun kulkema polku
voi olla muuta päämäärää tärkeämpi
miten hetken pysähdys tuolla tiellä
ei häiritsekään suunnitelmaa
vaan tekee sen paremmaksi

Ja kuinka tummemmaksi 
muuttuvat pilvet
eivät olekaan uhka sateesta
vaan taivaan leikkiä väreillä

Ja kuinka pieni asia
voi ollakin valtavan suuri
ja kuinka suuresta asiasta
voi tulla aina pienempi

Ymmärsin.

Kun minusta tuli äiti.



lauantai 9. elokuuta 2014

Super-duper Saturday!

Ja hypehype. Ihan melko tavallinen lauantai tämä on ollut, mutta olipahan herkullinen otsikko. Mutta kuten joskus aiemminkin olen tainnut mainita, lauantait ovat päiviä, jolloin yritämme tehdä perheen kanssa jotain mukavaa ja jätämme siivoukset vähän vähemmälle. Arkena jaksan sitä siivoustakin paremmin, kun tiedän, että lauantaina saan sitten taas aikaa löysäillä. #ilovesaturdays

No, tänään oli kuuma. Jos Suomessa alkavatkin helteet viimein hieman hellittää, niin meillä lämpötilat ovat taas vaihteeksi nousussa. Vaihteeksi, sillä koko kesä on ollut kyllä oikein mukavan lämmin, mutta vaihteleva. Muutaman päivän kuumuuden jälkeen on aina hellittänyt hetkeksi. Sellaista vuoristorataa siis, mutta oikeastaan aika miellyttävää, kun ei ehdi kyllästyä. #kesäsääonkivasää

Kuumuudesta huolimatta päätimme suunnata tänään kohti Burlingtonin keskustaa, tai oikeammin kohti Champlain-järven rantaa. Käynnissä on vuosittainen Lake Champlain Maritime Festival, joka kerää yhteen monenlaista veneilykalustoa ja niitä ihastelevia ihmisiä. #kyllämullekintuollainenkelpais


Tämän festivaalin kannalta sää oli kyllä mitä parhain, sininen taivas kevyine pilviverhoineen ja sinisenä hohtava järvimaisema. Ohjelmaan kuului myös monenlaisia näytöksiä, ja meidän osuessamme paikalle oli käynnissä helikopterinäytös, jossa armeijan helikopteri suihkutti riiputtamastaan vesisäiliöstä vettä, kuten pelastustehtävissä tehdään. Kaiketi sillä säiliöllä ja koko operaatiollakin on oma nimensä, mutta tunnustan tässä suoraan tietämättömyyteni. Mielenkiintoisen näköistä se kuitenkin oli, kun kopteri aina uudelleen täytti säiliötä ja suihkutti sitten sen sisällön takaisin järveen. #huikeetakatseltavaa


Kuumuutta piti kuitenkin jossain vaiheessa lähteä hieman pakoon. Koordinaateiksi valitsimme jäätelöpisteen. Koska keskustan kävelykadulla sijaitseva tunnetumpi jäätelökuppila oli ääriään myöten täynnä (arvaatte ehkä mikä), päätimme kokeilla jotain uutta. Burlingtonista vähän pohjoiseen päin sijaitsee Colchesterin pikkukaupunki, josta kuuleman mukaan löytyy mukava drive-in-jäätelöbaari. No, kolmen pienen lapsen kanssa ei lähdetä niin uhkarohkeaan yritykseen kuin drive-in-ice cream, joten päätimme kokeilla baarin pihamaan istuskelupaikkoja. Ja, kyllä, the Village Scoop ansaitsee ilman muuta paikkansa varsin herkullisena jäätelöpaikkana. #eisenainatarviollabenandjerrys #miksmäenymmärräottaasitäpienintäjätskikokoatäälläameriikassa #laitaselusikkanytnopeestisuuhun #tippuutippuu #yummy

Chocolate chip cookie dough sen olla pitää,
sanoo viisivuotias.
Eikä me nyt lauantaisin pelkästään ihastella maisemia tai herkutella. Tänään on käyty myös rautakaupassa kylpyhuonetarvikeostoksilla (#äitiiiimemennäänrautakauppaan!!!) ja elektroniikkakaupassa ostamassa kotirouvalle lisää ulkoista kovalevyä, jotta nämä rouvan räpsimät kuvat mahtuisivat johonkin (#äitiiiimemennääntelevisiokauppaan!!!). Ja koska tämä ei edes yritä olla sisustusblogi, niin siitä (vieläpä edelleen keskeneräisestä) pääkerroksen vessakopperosta ei ole kuvaa. Ja jos tämä vaikka yrittäisi olla sisustusblogi, niin en kai minä sitä kuvaamista vessasta aloittaisi. #lukekaaniitävessanentrausvinkkejämuualta

Noh, onneksi rautakaupasta löytyi muutakin, sellaista siis, jota kelpaa kuvaillakin. Pimenevät loppukesän illat saavat tästä kivasti tunnelmaa - tämä oli ns. ihan minun näköiseni, joten sen ohi ei voinut kävellä. #hämärähommiatiedossa

Päivän triviatieto:
aurinko laski näillä leveyksillä tänään klo 20:07.
Tämän myötä - kaunista loppukesää kaikille!