Kaksi pientä lusikallista

Aamupalalla kaksi lusikallista veteen keitettyä kaurapuuroa, sen kera kuningatarsosetta, ehkä kaksi lusikallista. Maitoa 50 ml. Lounaaksi rasvattomaan maitoon tehtyä perunamuusia, höystettynä voitilkalla, arviolta kolme lusikallista. Jauhelihapihviä, itsetehtyä, maitoon ja korppujauhoon, energialisää taikinassa. Noin kolmen lusikallisen verran. Välipalalla maustamatonta jogurttia, rasvaprosentti 2%, lisänä kuningatarsosetta, yhteensä noin neljä lusikallista. Haukkaus kurkusta. Iltapalalla 1/5 banaania. Kevytmaitoa, joka aterian väliin, n. 40-60 ml.

Ja niin edelleen. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Taas istun täällä yliopistollisen sairaalan käytävällä lapseni kanssa, odottamassa pääsyä ravintoterapeutin vastaanotolle. Hän on ollut osa elämäämme melkein kahden vuoden ajan. Hänelle olen taas etukäteen pitänyt viiden päivän ajan ruokapäiväkirjaa esikoiseni syömisistä ja juomisista, vahtinut ravintosisältöjä, yrittänyt muistaa kirjata kaiken ylös, tiedustellut reseptiä, jos lapsemme on syönyt jonkun muun (kuin minun) valmistamaa ruokaa. Muistuttanut päiväkodin hoitajia päiväkirjan täyttämisestä. Ja täällä me nyt taas istumme, ja mietimme kohta taas yhdessä, mitä me seuraavaksi keksisimme.

Opin tuona aikana huomattavan paljon lasten ravitsemuksesta, ja olen ollut niistä tiedoista myöhemminkin kiitollinen. Saimme ravintoterapeutiltamme paljon vinkkejä pieniruokaisen sekä valikoivan keskoslapsen ruokahalun kasvattamiseen - osa niistä toimi, osa ei. Opin muodostamaan päässäni käsityksen siitä, että kun lapseni oli taas syönyt hyvin vähän, mitä ravintoaineita silloin pyrkisin erityisesti seuraavilla aterioilla lisäämään. Opin etsimään proteiinipitoisia ruokalajeja, opin kiinnittämään huomiota rasvasisältöihin, opin myös monta kikkaa, joilla saatoin lisätä ruoan menekkiä. Opin senkin, että meidän lapsemme kohdalla ruoka saattoi mennä helpommin suuhun, kun hän keskittyi samalla johonkin muuhun. Me luimme kirjoja ruokaillessa, teimme joskus palapelejäkin. En minä siitä huolta kantanut, että ruokapöytä täyttyi välillä ties minkälaisista tavaroista.

Pieniruokaisen keskoslapsen ruokailu vääristi käsityksiäni siitä, minkä verran pieni lapsi tavallisesti syö. Minä ihmettelin salaa, kun vieras lapsi söi tutkimatta ruokapöydästä yhtä sun toista, minusta se näytti ihan hotkimiselta, minähän olin tottunut siihen, että meidän aistiherkkä lapsemme tutkii jokaisen suupalan ennen kuin laittaa sen suuhun. Minä en ymmärtänyt, miksi Piltti-purkit olivat niin suuria, eiväthän ne koskaan tyhjentyneet kerralla. Minä en ymmärtänyt sitäkään, miksi tuttipullon piti olla 220 millilitran vetoinen, eihän sinne koskaan niin paljon maitoa kerralla tarvinnut laittaa, ei meidän tapauksessamme edes saanut. Koska esikoisemme kärsi keskosen keuhkosairaudesta, hänen kohdallaan noudatettiin pitkään ns. nesterajoitusta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, ettei hänen vatsaansa saanut täyttää kerralla liian paljon, sillä se olisi rasittanut keuhkoja. Joten lapsemme sai pieniä annoksia vähän tiheimmin välein. 

Olemme tulleet pitkän matkan tähän, missä olemme nyt. Opin jo tuolta ravintoterapeutilta taannoin, ettei kannata tuijottaa sitä, paljonko lapsi syö päivän aikana. Sen sijaan kannattaa miettiä enemmänkin sitä, mitä lapsi syö viikon aikana. Varmasti vaivasin aikoinaan paljonkin päätäni sillä, mitä lapseni on syönyt tai ennen kaikkea ei ole syönyt, mutta opin viimein sen, että parasta, mitä voin tehdä, on lopettaa stressaaminen. Joten uskallan myöntää, että suhtaudun nykyään aika ylimalkaisesti kasvukäyriin. Lapsemme on terve ja iloinen ja kasvaa kuitenkin koko ajan, vaikkakin aivan omaa tahtiaan edelleen. 

Sittemmin olen saanut tutustua monenlaisiin muihinkin lasten syömisongelmiin, mutta ne nyt ovat tuttuja juttuja melkein jokaisessa lapsiperheessä. Sillä uskon, että aika moni taaperoikäisen vanhempi tietää, että ruokailun onnistuminen (jolla tarkoitan nyt ensisijaisesti ruoan päätymistä suuhun) voi olla kiinni niin verensokerin tasosta, ruokailuhetken rauhallisuudesta, lusikan väristä tai lautaselle asettelusta. Kuin myös vaikkapa pupujussien määrästä pihamaalla tai tähtien asennosta. Kun tänään luulit keksineesi täydellisen uuden lempiruoan, ei se seuraavana päivänä enää kelpaakaan. Ja taas olet ymmälläsi.

Ei aina niitä kauniita maisemia. Tässä meidän arkirealismiamme lounaalta.

Miten meidän esikoisemme nykyään sitten syö? Haluan lohduttaa jokaista keskoslapsen ruokailun kanssa taistelevaa aikuista sillä toteamuksella, että hyvin. Hän syö melkein aina lautasensa tyhjäksi. Toki äiti muistaa edelleen niitä vanhoja kikkoja, eikä esimerkiksi sekoita eri aineksia lautasella valmiiksi, sillä tyttäremme haluaa syödä suurinpiirtein kaiken erikseen. Eikä äiti ihmettele sitäkään, että mustikat on joskus syöty niin, että niistä on kuoret jäljellä. Ne ovat kuitenkin aika pieniä juttuja ne. Jos keskosuus on muutenkin paljon minua opettanut, on se tuonut myös huikean määrän suhteellisuudentajua.