Lupausten aika

Tuollakin takilla on tarina. Se on ollut ystäviemme pojalla talvitakkina, sen jälkeen sitä on käyttänyt poikamme. Ehkä se mahtuu vielä tänäkin talvena - vähän on jo pesuissa ohentunut, mutta on siisti malli, ja äidin mielestä ainakin vielä säilytetään kaapissa. Noita kesämekkoja on joskus käyttänyt esikoisemme, sitä ennen ne olivat serkkutytöllään. Saattavat vielä sopia kuopuksellemme ensi kesänä, joten jätän ne vielä muistuttamaan minua käyttäjistään. 

Muistan vieläkin, kun ystäväperheemme tarjosi meille vanhaa pinnasänkyä. Siinä oli jo vähän maali haalistunut, mutta se on palvellut monta kertaa mainiosti mummulassa varasänkynä. Monet siinä käytetyistä lakanoistakin taitavat olla perua samasta osoitteesta, ja niin vain ovat kestäneet ehjinä pesusta toiseen. Mummulassa on serkkujen entinen kylpyammekin käytössä lapsillamme edelleen, silloin kuin siellä käymme. He ovat jo vähän isoja ammeeseen, mutta rakastavat siinä pulikoimista, joten olemme ajatelleet, että senkun polskivat. Muistan edelleen myös sen turvakaukalon, joka oli lainassa ystäväperheeltämme silloin, kun kaksosemme olivat vauvoja. Meillä oli yksi kaukalo esikoisen vauva-ajoilta, ja ystävillämme oli toinen samanlainen. Joten me lainasimme sitä toiseksi, ja palautimme sen aivan kreivin aikaan ystävillemme - kun heidän esikoisestaan tuli isoveli. 

Mahtaako sitä muistaa tarpeeksi usein miettiäkään, miten kiitollinen saa olla, että niin moni on ollut avuksi tuolloin, kun vauva-arki oli hektisimmillään, toki myöhemminkin. Kun taapersi eteenpäin taaperoarjessa ja unohti hetkittäin itsensäkin. Löysi kyllä aina uudelleen, vaikka yöunien jälkeen - silloin kun ne olivat hyvät, tai edes kelvolliset, sellaiset, jotka voi paikata kuntoon vähän suuremmalla kahvikupillisella. Meidän kohdallamme moni ei ole ollut auttamassa oven takana, sillä meidän ovemme on kaukana - mutta en ole sitä pitänyt täällä asuessamme koskaan ongelmana. Sillä moni apu ja lohtu moneen asiaan tulee siitäkin, kun viestittelee Suomeen ystävälleen, joka taapertaa samanlaisessa arjessa. Tai omalle äidilleen, jolla on paljon kokemusta pienten lasten hoidossa sekä paljon terveyteen liittyvää tietoa. Ja sitten yhtäkkiä, on taas kevyempi mieli, kun huomaa, että eihän tässä asioiden kanssa ole ollenkaan yksin. Vertaistukipalstoiltakin löytää paljon itselleenkin sopivaa tietoa, kunhan osaa suodattaa pois sen tiedon, joka ei meidän perheeseemme sovi.

Osaakohan sitä antaa toistenkin lapsiperheiden elää sellaista elämää kuin kukin haluaa? Että kun näkee äidin pienten lasten kanssa kaupassa vähän hermostuneen näköisenä, kun tämä yrittää paremmalla ja huonommalla menestyksellä pitää jokaisen heistä koko ajan lähistöllään. Ettei mene ja sano, että nauti nyt tuostakin, kohta ne lentävät pesästä. Että jos vaikka sanoisi, että kyllä minä tiedän. Tai ainakin hymyilisi sen näköisenä, että se toinen huomaisi, että kyllä minä tiedän. Tai kun näkee vauvan itkevän äitinsä hyssyttelystä huolimatta. Ettei ajattelisi, että ole nyt tyytyväinen, kun lapsesi sentään pysyy vielä sylissä, eikä vielä juoksentele ympäriinsä. Ja odotapa vain niitä tahtoikäisen tunteenpurkauksia. Niitäkin on, jotka katsovat itkevää lasta harmistuneen näköisenä. Mutta kun on kolmen pienen äiti itsekin, niin minun sisälläni on tuolloin aika paljon ymmärtämystä. Sillä minähän tiedän, kyllä vain.

Mutta kyllä minä haluan kuulla, mitä ystävieni arkeen kuuluu, niin heidän, joilla on samanikäisiä lapsia kuin heidänkin, joiden lapset ovat keskellä kouluiän haasteita ja kiireitä tai jo aikuisiässä. Kuin yhtä lailla kaikkien ystäviemme, olivatpa he lapsiperheitä tai eivät. Kyllä minä haluan kuulla siitäkin, miten elämä muuttuu, kun lapset kasvavat, miten pienten lasten ongelmat hiljalleen jäävät taakse, mutta kuinka aivan uudet haasteet nostavat päätään. Ihan silkasta mielenkiinnosta, sillä on lähes kutkuttavaa miettiä sitäkin, millaisia pieniä ja isompia koululaisia meidän lapsistamme kasvaa tai mihin nuoruus ja aikuisuus heitä vie. Vaikka en tahdokaan elää sitä 'tämäonvainvaihejakylläsemeneeohijakohtaontaasuusivaihe' -elämää, en. Silloin ehkä janoaisin koko ajan kohti tulevaa. Haluan tänäkin, uutena tulevana vuonna, edes yrittää olla läsnä siinä hetkessä, tässä elämässä. Niissä asioissa, jotka ovat lapsilleni nyt tärkeitä. Mahdollisimman paljon.

Olisikohan tässä nyt paikka luvata tämä asia itselleni. Ja piste.

Arkea kohti

Ei ollut piparkakkuja, ei. Kun marraskuussa tuntui liian varhaiselta, ja sitten joulukuu menikin ihan hujauksessa. Monta viikkoa siitä joulukuusta kului sairasteluun, joka on, kaikeksi onneksi, ollut meillä viime vuosina perin harvinaista. Eikä silloin tullut kerättyä siitä kuumeilevaa ja nuhanenäistä joukkiota leipomuspöydän ääreen. Eikä itse ehtinyt. Piparkakkutalon puitteet ja koristeet me kyllä ostimme, se oli varmaan jo lokakuussa. Kolme kertaa nostin sen pakkauksen pöydälle, että voisimme aloittaa näperryksen. Ja kolme kertaa nostin sen muutamaa päivää myöhemmin takaisin ruokakomeroon. Jossa se nytkin on. Mutta onneksi se on amerikkalainen valmispakkaus, se säilyy taatusti vaikka ensi jouluun saakka (emmekä me kyllä kuitenkaan sitä söisi!).

Ei ollut lanttulaatikkoakaan, ei. Kun ei sitä ulkosuomalainen täällä ole niin suuresti kaivannutkaan. Ei ollut muitakaan laatikoita, mutta silti joulupöydässä oli riittoisasti täyttävää syötävää. Saattaa kyllä olla, etten edes osaisi tehdä kunnollista lanttulaatikkoa. Mutta kaikki (se) kunnia lanttulaatikolle (joka sille kuuluu). Ehkä sen aika tulee joskus. Kuka tietää, jos vaikka annankin sille joskus vielä mahdollisuuden. 

Ei ollut vilkkuvia värivaloja pihamaalla. Niitä, joita katselen kyllä ajellessani näillä seuduin, ajatellen juurikin sitä, etten haluaisi noita omalle pihalleni. Saan päänsärkyä pelkästä ajatuksestakin, että pihallamme välkkyisi yhtään mikään. Olen ollut perin tyytyväinen niihin muutamiin pieniin valaistuksiin, joita meillä on ja jotka saavat olla vielä hetken aikaa, kunhan pääsemme ohi pimeimmästä vuodenajasta. Joulukuusi saa armonaikaa vielä hetken verran.

Mutta ei se joulu piparkakkujen puutteesta piitannut, eikä lanttulaatikkoa ollut kenelläkään ikävä. Oli joulukuussa kuitenkin joulutorttuja, ja aaton juhlapöydässä kinkkua ja paljon muutakin hyvää. Kinkunrippeet löysivät tiensä suureen kinkkupastaan, joka upposi lasten suihin. Viimeiset siivut kelpasivat vielä Suomesta tuodun ruisleivän päälle ja joulupuuron viimeiset lusikalliset hupenivat tapaninpäivänä. Ja sitten, viikonloppuna se kaikki oli ohitse. Ja sitten olikin aika ihan jollekin muulle!

Tämä on antia paikasta nimeltä Tiny Thai Restaurant.
Ja että se on hyvää!

Joululahjoilla on leikitty. Kirjoja on luettu. Palapelejä on tehty. My Little Ponyt ja Spongebob ovat löytäneet paikkansa unikavereina. Kaikki hyvin ja onnellisesti. Ja sitten, pikku hiljaa, saa arki jo tullakin. Sillä tavalla hitaasti ja pehmeästi kuitenkin, sillä ihan kohtahan on edessä uudenvuodenjuhlinta. Mies pitää päästää jo takaisin työmaalle, mutta onneksi tuleva viikko on työsaralla vielä katkonainen.

Otan siis arjen vastaan rauhallisesti ja tyynesti, sillä saamme lasten kanssa lomailla vielä viikon verran. Taidamme tehdä - no, ihan mitä huvittaa. Vaikka itseni tuntien taidan minä vähän siivoillakin ja sen sellaista, kun se arkeeni kuuluu ja sitä aina riittää. Mutta arkeen on hyvä siirtyä, vaikka muutama suklaapala kerrallaan. Ne muistuttavat vielä monta viikkoa joulusta!

Meille saapui joulun alla yhtenä kaupanpäällisenä
maidonvaahdotin. Olisin voinut kutsua sitä turhakkeeksi.
Mutta päätin kokeilla, ja kyllä cappuccinon ystävä kiitti!
P.S. Kuvassa lempisuklaa. Saa lähettää.

Hiljainen katu

Vilinää, vilskettä - ja yllätyksiä

Muistan lapsuudestani, kuinka jouluaatot alkoivat tietyllä tavalla, tutulla, mutta kuitenkin arkisista aamuista poiketen. Usein pukeuduimme jo aamulla vähän tavallista juhlavammin, ja joulukuusen alta saattoi löytyä jo yksi paketti jokaiselle. Joulupuuro on meillä kuulunut jouluun joka ainoa vuosi, ja sitä söimme usein jouluaattona aamupäivällä. Riisipuuro on suurta herkkuani, ja keitän sitä täälläkin, myös muulloin kuin jouluna. Myös jouluna, tänäkin vuonna.

Mutta, jouluaattoaamu alkoi tänäkin vuonna meidän omalle perheellemme tutulla tavalla. Jokainen aamu on kolmen pienen lapsen kanssa rutiineineen melko lailla samanlainen, arkinenkin. Miehenikin oli jo livahtanut töihin - täällä jouluaatto on monelle vielä työpäivä. Niinpä me lasten kanssa suoritimme aamurutiinit aivan tuttuun tapaan. Vähän tavallista pidempään kulutimme aikaa vaatekomerolla, sillä ehdottelin tytöille mekkoja puettavaksi. Ja kun ehdotin nuoremmalle violettia mekkoa, ja sen jälkeen vanhempi tytöistä halusi puna-sini-valkoisen amerikanlippumekon, niin arvaatte ehkä, mitä sitten tapahtui. Nuorempikaan ei yhtäkkiä halunnut missään nimessä violettia mekkoa, sillä hän muisti omistavansa samanlaisen amerikanlippumekon kuin siskonsa. Minkä jälkeen velipoika harmistui siitä, että hän jäi vaatevalintakahinoissa aivan paitsioon ja pisti pystyyn murjotuskohtauksen. Joten ei nyt sitten niin kovin erilainen aamu kuitenkaan. Äiti, milloin joulupukki tulee?

Alakertaan ja aamupalalle. Avatessani jääkaapin tunnen tuoksun, se on jotenkin, hmm, omenainen. Jääkaapin ovitaskussa on puolen gallonan vetoinen apple cider -pullo (paikallinen omenatarhoilla puristettava apple cider on vanhanaikaista omenamehua muistuttavaa juomaa), joka on tyhjentynyt hämmentävän nopeasti. Ja kun kurkistan ovitaskuun, ymmärrän miksi. Juoma on ilmeisesti alkanut käydä ja levinnyt ympäri jääkaappia. Great. Joten jouluaaton kunniaksi saamme aivan puhtaan ja inventoidun jääkaapin. Joulusiivousta se kai tämäkin. Äiti, milloin joulupukki tulee? - Ei ainakaan ennen kuin äiti on siivonnut jääkaapin.

Iltapäivän alkaessa lähdemme liikkeelle, ja liikenne ei ole kuitenkaan niin vilkasta kuin olin kuvitellut. Toki ihmisiä on vielä paljon liikkeellä, ja joulua varten tehdään vielä hankintoja. Tutussa ruokakaupassa on meitä laatikko odottamassa, se sisältää jouluksi tilaamamme ruoat. Arkeen sisältyy niin paljon ruoanlaittoa, että tänä vuonna olimme päättäneet kokeilla jouluaterian tilaamista kaupasta. Emmekä joutuneet pettymään. 

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Niin riittävästi, että kaiken sen syömisen jälkeen tuntui, että kaikkiko tässä pitää tunkea vielä takaisin jääkaappiin. Mutta, ainakin meillä oli puhdas ja hyvin inventoitu jääkaappi tätä suoritusta varten! Ja opettelin myös uuden käytännön: jos ei osaa päättää, kumpaa jälkiruokaa ottaisi, kannattaa ottaa molempia. Ei jää ainakaan mitään kaihertamaan.

Fruit tart. Jos ei apple piessakaan mitään vikaa ollut,
niin tämä vei kielen mennessään.

Mutta äiti, milloin joulupukki tulee? Lapset ovat urhoollisesti jaksaneet odottaa iltapäivään saakka, mutta ruokailua valmistellessa hermo alkaa jo pettämään. - Ei se ihan vielä tule, koska nyt me syödään. Ei se vielä tule, sillä äiti ja isi siivoavat ensin keittiön. Usko pois, kyllä se joulupukki tietää, milloin voi tulla. Se on käynyt jo Suomessa, mutta sillä on pidempi matka tänne. Mutta kyllä se tulee.

Ja tuleehan se. Koputtaa ovelle, kun luemme ajankuluksi kirjaa sohvalla. Juuri silloin muuten, kun isi meni käymään postilaatikolla. Voi isiä. Miten se nyt juuri tuohon aikaan meni ulos? Mutta onneksi lapset osaavat kertoa, mitä joulupukki teki ja mitä se kyseli. Ja kuinka kaikki uskalsivat vastata kysymyksiin ja kertoivat olleensa kilttejä. Kaikki hyvin, ja maailmassa rauha.

Ei lahjoja mitään suurta määrää ollut hankittu, on pyritty pitämään kohtuudessa. Mutta melkoisen sotkun siitä silti saa aikaan, kun kolme pientä repii yhtäaikaa raivokkaalla innolla käärepapereita auki. Ja miten äiti yrittää pitää silmää ja lukua siitä, mitä paketeissa lukikaan. Mutta kaikesta selvitään. Hulinan keskellä haluan suoda ajatuksen sille pienelle viisivuotiaalle tytölle, jolle sain hankkia lahjan tänä jouluna. Osallistuin naapurin organisoimaan hyväntekeväisyyskeräykseen, jossa hankittiin lahjoja turvakodin lapsille. Ja toivon, että jossain tuolla pieni Betty-tyttö ilahtuu, kun avaa paketista sen Disney Frozen -päiväpeiton, jota hän oli kovasti toivonut.

Sen verran aikuiseksi sitä on kasvanut, että hulinan jälkeen saapuva jouluillan rauha on joulun parasta antia. Kun istahtaa sohvalle ja saa hetken itselleen ja sielunkumppanilleen. Ottaa sen lasillisen viiniä - sen, josta haaveili. Ja taas maailma on kohdallaan.

Mutta joulu yllättää. Se yllättää ensinnäkin sillä tavoin, että kun joulupäivän aamuna avaa verhot, on maisema muuttunut täysin.

Lumi on muisto vain. Lämpötila keikkuu kahdeksan plusasteen tienoilla ja aurinko paistaa keväisesti. Ja vaikka tiedänkin, että talvi tuo vielä monta lumimyrskyä, niin nautitaan nyt tästä. Ei tullut pulkkakelejä, mutta pyöräkelit tuli. Olen minä sen verran lämpimän ajan ihmisiä, että kun keskellä talvea tarjotaan keväistä auringonpaistetta ja melkein kymmentä plusastetta, niin en minä vikise. Annan viedä vaan. 

P.S. Joulu on yllättänyt valitettavasti myös toisella tavoin. Perheemme naisväestä jokainen on saanut nuhan. Melkein heti sen jälkeen, kun pääsimme eroon edellisestä flunssakierteestä. Joten tämä teksti on saatu aikaan tukkoisella nenällä ja vietävällä lihassäryllä. Onneksi ajatus juoksee vielä!

Sinistä, punaista ja vihreää

Pakattu on. Olemme siis ajoissa, vaikkakin vähän viime tingassa. Viimeinen koulupäivä ennen parin viikon joululomaa on esikoisellamme huomenna. Ja koko syksyn olemme pitäneet mielessä, että opettajilleen olisi kaiketi suotavaa viedä jotain - ja oikeasti ihan kivaakin. Joten ehkäpä kaikkein tavallisimmat suomalaiset joululahjat on nyt viimein pakattu valmiiksi. Tummansiniset laatikot siis kiiltelevät lahjaboxeissaan.

Meinasi muuten käydä ohraisesti. Suklaata tilattiin iso kasa Suomesta saakka ja pakettia on etsitty tällä viikolla. Se on paikallistettu tälle mantereelle, jopa naapuriosavaltioomme saakka. Sinne jäljet sitten päättyvätkin. Joten kun alkaa näyttää siltä, että paketti ei koskaan saavu meille saakka, on lähettäjä luvannut lähettää meille kyllä korvaavan paketin. Mutta tähään hätään ne eivät ehtineet. Onnekkaasti miehelleni osui kuitenkin työmatka Suomeen vielä näin viime metreillä ennen joulua, ja matkatavarassa kulkeutui riittävä määrä suklaata. Joten opettajat saavat viimein pakettinsa. Ja jossain muualla, joku muu viettää joulua, tai on viettämättä, suomalaisen suklaan lumoissa. Onneksi olkoon vaan.

Tällä mantereella asuessa on useammankin kerran tullut pohdittua lahjomista, tai pikemminkin muistamista, ja sen tapaa, arvoa ja sopivuutta. Amerikkalaiset pitävät lahjoista, näin olen antanut itseni ymmärtää. Kulutuskeskeinen yhteiskunta on kieltämättä aika altis lahjomiselle. Joten monta kertaa tänä syksynä mietimme sitä, että minkähän verran niitä opettajia olisi sopivaa lahjoa. Mutta päädyimme tuohon tuttuun ja kaikille turvalliseen - sillä en muista vielä törmänneeni keneenkään, joka ei olisi pitänyt tuosta sinikuorisesta herkusta.

Sitäkin tulee pohdittua, että tulisiko jotakuta muutakin muistaa. Naapurissamme asuva pariskunta, joka on nuoruudessaan asunut New York Cityssä, kertoi kerran, että siellä sai joulukuussa varata aimo summan erinäisiä lahjomuksia varten, sillä suurin piirtein jokaista piti muistaa, jonka kanssa tekemisissä oli ollut. Kuten postinkantajaa tai siivojaa. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Huhuna olen kuullut, että saattaapa luukusta kolahtaa valmis kirjekuorikin, jolla voi helposti ja kätevästi muistaa lehdenjakajaa.

Viime vuonna joulun alla Vermontissa oli kylmää, suorastaan hyytävää. Olimme saaneet osaksemme jääsateita, ja kelit olivat liukkaat, sekä ilma pakkasesta huurteinen. Tuuli viuhui ja toi meille kylmiä henkäyksiä Kanadan puolelta. Yhtenä sellaisena iltana kiiruhdin ovelle, kun kuulin ovikellon soivan. Kello taisi olla noin kahdeksan. Oven takana seisoi postinjakajatyttö, käsissään kasa pakettipostia, ja hän oli ilmeisen kylmissään. Taisin kysäistä retorisesti, onko hänellä ollut kova päivä. Ja hän sai aikaan pienen hymynkareen ja totesi 'I just want to go home.' Ja sillä hetkellä tuntui, että olisi kyllä pitänyt työntää noihin paleleviin käsiin edes suklaarasia. 

Joulu siis tulee ja ilmiöt sen mukana. Joihin tottuu, mutta jotka silti välillä ihmetyttävät. Tuntuu silti, että on joskus vaikea eritellä, mihin on jo tottunut. Sillä jotkut asiat ja ilmiöt eivät enää näytä ollenkaan niin erilaisilta kuin vaikkapa silloin pari vuotta sitten, kun olimme juuri saapuneet. Mutta - näitä en kyllä osta, tänäkään jouluna. Kun ne eivät mielestäni vain ole punaisia eivätkä vihreitä. Vaikka kuinka olisivat 'in holiday colors'. Epäilemättä syön tiedostamatta (ja niin, tietoisestikin) ties minkälaisia värjättyjä tuotteita, mutta jokin näissä nyt vain ei toimi. 

Jotain muutakin on. Sellaista, mistä ette tule kuvaa näkemään. Hauskuutan itseäni joka vuosi joulun alla niillä mainoksilla, joissa kaupitellaan joulupyjamia - koko perheelle. Ne petteripunakuonot ja lumiukkokuosit voisin kyllä lapsilleni kelpuuttaa (sillä kai niissä muulloinkin voi nukkua kuin jouluna?), mutta että aikuisillekin. Että vielä kokohaalaripyjama, porokuviolla, aikuisten koossa. Eieiei. Se on minullekin jo liian amerikkalaista.

Oikeastaan tulin jo toisiin aatoksiin. Jos sellaista tulee tapahtumaan, että puen itselleni poro- tai lumiukkokuvioisen kokohaalaripyjaman, ja näyttäydyn sillä vielä niissä melko yleisissäkin (esim. kouluilla järjestettävissä) pyjamapartyissä, niin kyllähän siitä on pakko ottaa kuva. Luultavasti jopa julkaista. Saattaa tosin olla, että sitä saatte odottaa vielä aika pitkän tovin!

Kuuden päivän paketti

Maanantaiaamu ja pitkältä tuntuva viikko. Unisia lapsia, mutta kahden viikon sairasteluputki on sentään katkaistu. Yskänrippeitä jäljellä, mutta ei tunnu missään. Esikoisen eväslaukku, reppu ja kadonneita lapasia. Pipo, josta on tupsu irti ja lapanen, jonka kärkeen on purtu reikä. 

Lasten palannut ruokahalu, mutta sama vanha kiukku ruokapöydässä, ainakin yhdellä. Pari siirtoa pois pöydästä, sen jälkeen palautuminen syömään. Pupu Tupuna -maraton, joka on vienyt vielä flunssasta käheän äidin äänen. Vesisade, joka syö pihamaan valkeaa kauneutta. Lyhty, joka tulee esiin lumihangen alta. Pojan leikkitraktorit, jotka ovat jäätyneet kiinni terassin pöytään.

Koulun piha ja kaksi reittivaihtoehtoa. Nilkkoihin asti ulottuva suolasohjo tai luistinrataa muistuttava jäätikkö. Pitkä rivi esiin kaivettuja pulkkia ja liukureita nojaamassa koulun seinään. Punaisia, vihreitä, mustia ja valkoisia lumihiutaleen muotoisia koristeita koulun ikkunassa. Talvivaatteissa pullistelevia pieniä ja vähän isompia koululaisia. 

Joululähetyksiä oven takana. Kiireisen näköisiä pikarahtia kuljettavia kuskeja, värivaloissa loistavia joulukuusia. Joulukalenterista paljastuvia Playmobil-hahmoja. Kina siitä, kuka avaa luukun. Toinen kina. Kolmas.

Maitoa lattialla, salaatinlehtiä pitkin pöytää. Jogurttia paidalla ja raejuustoa tuolilla. Leipä, joka on väärän värinen. Viinirypäleet, jotka ovat vääränkokoisia. Murokuppi, joka on väärässä paikassa. Neljä lautasellista spagettia yhdelle. Pieni kolmevuotias, joka viimein saapuu kiukultaan syömään ja haluaa kupillisen paprikanpaloja.

Kymmeniä piirustuksia, keittiön lattialle unohtuneet värikynät. Koulussa opittuja uusia lauluja ja tanssiesityksiä äidille. Aarteenetsintää lumihangessa. Portaisiin rakennettu legotorni. Kina siitä tavarasta, joka on toisella. Kina siitä tavarasta, jonka toinen ottaa seuraavaksi. Loputon kierre. Tönimistä hammaspesulla. Kiistaa kylpyankoista. Vettä siskon silmille.

Pakkasaamu. Aurinko, joka tulee esiin ja paistaa melkein keväisesti. Lumihanki, joka kiiltää auringonpaisteessa. Kolme hangessa kompastelevaa, kiljahtelevaa lasta. Harmitusta, joka vaihtuu nopeasti hymyksi. Se lumilapio, joka näyttää aina paremmalta, koska se on toisen kädessä. Pihamaa täynnä pieniä jälkiä. Kolme onnellisen näköistä lasta, joilla ei ole kiire sisään.

Mikä se on? Se on kotirouvan kuusi päivää lasten kanssa keskenään. Ne päivät, jotka ovat samalla pitkiä ja arkisia askareita pursuavia, mutta yhtä aikaa lyhyitä ja nopeasti eteneviä. Joiden jälkeen tulee aina hiljainen ilta. Peittoja pienten korvilla ja yhden aikuisen rauhallinen hetki omalla sohvalla. Iltapalaa, jonka voi syödä niin, ettei kukaan keskeytä. Omia ajatuksia, jotka voi silloin melkein kuulla. Väsymyksen hetki, jolle ei malttaisi antaa periksi, sillä silloin aamu tulee liian pian. Ja sittenkin, kuitenkin, on onnellinen siitä, että aamu tuo taas uuden päivän. Se voi vaikka olla päivä, jolloin kitinää ja kinastelua on taas vähemmän. Kuka tietää.

Yhtä kokemusta rikkaampana

Aika heittää ennakkoluuloja romukoppaan. Tai oikeastaan, ei minulla niin suuresti heitettävää ollut. Oikeastaan olin kärsinyt vain jonkinlaisesta tietämättömyydestä, joka oli kaiketi aika korjata.

Saimme kutsun koulussa vietettävään kwanzaa-juhlaan. Olin kuullut juhlasta sen verran, että osasin liittää sen mielessäni afroamerikkalaiseen kulttuuriperinteeseen ja näin mielessäni seitsemän kynttilää. Juhlaa viettävät luonnollisesti eniten itse afroamerikkalaiset, mutta myös muut tahot, kuten esikoisemme koulu - hyvän tahdon osoituksena ja kunnioituksesta monikulttuurisuutta kohtaan.

Koulu viettää juhlaa täysin ilman uskonnollista sävyä. Juhlassa kerrotaan kwanzaan seitsemästä periaatteesta, joiden perusta on afrikkalaisen kulttuurin arvoissa. Yhtenäisyys ja yhteisöllisyys sekä yhdessä tekeminen ja oppiminen ovat tärkeä osa näitä arvoja. Ja toden totta, miten hyvin tämä ajatusmaailma sopii koulumaailmaan - kouluun, jossa yhtenäisyys ja yhdessä tekeminen on kaiken lähtökohta ja pyrkimys. 

Aiheeseen liittyen oli koulussa piirretty ja askarreltu. Huomasin sen myös kotona, kun tyttäreni illalla piirsi nopeasti tällaisen kynttelikön. Tämä on aivan selvästi kinara, kynttilänjalka, johon seitsemää periaatetta kuvaavat kynttilät asetetaan. Kwanzaan värit ovat juurikin punainen, musta ja vihreä.

Hetkeksi kuitenkin koululle. Saavuin sinne iltapäivällä hyvissä ajoin kaksostemme kanssa hieman mietteliäänä - eniten kuitenkin pohdin sitä, miten kahta kolmevuotiasta pidetään paikallaan penkkirivissä tunnin verran. Ja olisihan se mallikkaamminkin voinut mennä, mutta kyllä minä ehdin vähän kuunnella ja katsellakin: juhla sisälsi paljon musiikkia, vähän tarinankerrontaa ja lausuntaa, sekä lahjat, jotka opettajat antoivat oppilailleen tunnustuksena ahkeruudesta. Onneksi kolmevuotiaat innostuvat sentään aina taputtamisesta - sitä oli paljon. Ja kuusivuotias lauloi kavereidensa kanssa hymy huulillaan.

Eurooppalaisella oli kuitenkin vähän jännä olo! Juhla oli oikeastaan varsin mielenkiintoinen, niin erilaiselta näyttää afrikkalainen kulttuuriperintö omaan taustaan nähden. Se jännä olo taisi tulla loppujen lopuksi siitä, että tuli sellainen pieni pysähdyksen hetki - sellainen, jossa miettii, että kuinka elämä onkaan tuonut minut tänä päivänä tällaiseen hetkeen. Sellainen hetki, jota ei olisi osannut vuosia sitten kuvitella. Mutta todellakaan en kokenut mitään negatiivista - päinvastoin, ihmisistä huokui hyvän tahdon henki. Yhteisöllisyyden henki, sellainen, joka syntyy ihmisten kesken, silloin kun he kokevat jotain positiivista yhdessä.

Kwanzaan hengessä oli jokainen oppilas valmistellut pienen esittelyn omasta perheestään ja jostain perheen yhteisestä leikistä, pelistä tmv. Projektin tarkoitus oli pohtia perheen merkitystä, yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen arvoa. Meidät on siis ikuistettu tähän hienoon potrettiin. Lisäksi tyttäremme oli askarrellut itsensä ja sisarustensa kuvat paperista ja kirjoittanut opettajan avustuksella pienen tarinan siitä, kuinka me pelaamme yhdessä Muumi-muistipeliä. Samalla olivat yhdessä katsoneet iPadilta, miltä Muumit oikein näyttävät.

Juhla päättyi ateriaan, karamuun, joka tässä yhteydessä tarkoitti käymistä notkuvan nyyttäripöydän ääreen - ruokaa oli niin monenlaista, ettei kyennyt kuin hätäisesti maistamaan murto-osaa tarjottavista. Miksikö hätäisesti? Minulla oli kolme naperoa helmoissani. Ideana oli ollut, että ihmiset toisivat ruokalajeja, jotka olisivat jollain tavalla perinteikkäitä omassa perheessä. Yksi ulkosuomalaisrouva - se tarjosi kolmannen kerran viikon sisällä lohirullia. Mutta väliäkös sillä, kun näyttivät maistuvan!

Joten jos niitä ennakkoluuloja oli, niin annoin niille mojovasti kenkää. Sillä tiedättekö, minusta tuntuu, että vähän suvaitsevampana on oikeasti aika paljon hauskempaa. Enkä ole pettynyt.

Antaa juhlan tulla

Kyllä se tulee, olen siitä aivan varma. Vaikka en tällä viikolla siivoa yhtään enempää kuin viime viikollakaan, en kanna stressiä joulun ruokalajeista enkä lahjoista. En oikeasti edes välitä vähääkään, saanko jouluna suklaata. Se, mitä ennen kaikkea toivon, on rauhallista yhdessäoloaikaa perheen kesken. Harvalla varmaankaan on perheaikaa liiaksi asti, mutta reissaajan perheessä vielä vähän vähemmän. 

Olen jo viime joulusta saakka haaveillut, kuinka lapset tänä vuonna jo, ehkä, kenties, toivottavasti, tutkivat innokkaina mutta sopuisasti lahjojaan. Rauhoittuvat joulupöydässä syömäänkin jotain, nauttivat joulun maisemista hekin. Tällä hetkellä ei ole lainkaan varmaa, että valkea joulu olisi kuitenkaan tulossa, sillä viime viikon lumisateiden kertymästä osa on jo huvennut tämän päivän vesisateiden ansiosta. Mutta on meillä vielä valkeutta jäljellä, ja sitä saattaa jopa tulla huomenna vielä vähän lisää, jos ennustettu räntäsade muuttuisikin lumeksi. Olisihan se vähän kauniimpaa. Voisimme sitten viettää sitä perhekeskeistä aikaa joulunpyhinä vaikka pulkkamäessä.

Ovenpieltämme koristaa kaksi tällaista jouluvalokoristusta, ja vaikka ne paikalliseen makuun ovatkin todennäköisesti hyvin vaatimattoman oloisia, riittävät ne meille. Me nimittäin uskomme siihen, että joulupukki löytää perille, vaikka jouluvalaistukset eivät näkyisikään marsilaisille saakka. Uskokaa tai älkää, osa ihmisistä näyttää sitä selvästi tavoittelevan.

Olemme me kuitenkin hieman amerikkalaistuneet. Me pystytimme joulukuusen jo viime viikonloppuna ennen esikoisemme syntymäpäiväjuhlia. Moni koristaa kotinsa jouluiseksi heti kiitospäivän jälkeen, me päätimme odottaa siihen saakka, kunnes nuo juhlat ovat lähellä. Ja myönnän aivan suoraan - osittain siksi, etteivät vieraamme ihmettelisi, että onpa täällä skandinaavisen kolkkoa. Meidän makuun oleva sisustuksemme kun ei varmaankaan monen paikallisen mielestä ole riittävän runsas... toinen syy tähän joulukuusen pystyttämiseen on kyllä puhtaasti lapsellinen. Koska lapset nyt sattuvat pitämään kaikista koristuksista. 

Kuten tästä. Kävin tänään kaupassa kolmevuotiaiden kaksostemme kanssa. Ja he hihkuivat niin silmiinpistävästä innosta nähdessään tämän joulukukkasasetelman, että minä, pehmennyt äiti, ostin sen aivan siitä syystä. Ja onhan se ihan symppis. Ja näyttää kuitenkin ihan kivalta keittiön pöydällä. Olkaa mitä mieltä olette, minulle tämä kelpasi. Vaikea uskoa itsekin, että kirjoitan tällaista, sillä en ole koskaan ollut koristeihminen! Muutaman pienen koristuksen sallin kyllä. Ja lasten myötä olen oppinut pitämään myös niistä miljoonista askartelutöistä, joita he liukuhihnalta suoltavat. Tarkennuksena: siis joistakin niistä.

Saattaa olla, että lähempänä joulua kaivelen vielä muutaman koristuksen kellarin kätköistä. Vaikka sitten sillä perusteella, että mistä lapset pitävät. Sillä olen minä kuitenkin aika kiltti äidiksi, enimmäkseen ainakin. En tosin ole tarkistanut asianlaitaa pieneen hetkeen jälkikasvultani. Tämän kuitenkin ostimme jo kauan sitten syksyn alussa, ja nyt se löysi paikkansa takanreunukselta joulukuussa, kun aika tuntui sopivalta kynttilävalaistukselle.

Ne eivät ole aitoja kynttilöitä, mutta hyvin aidon näköisiä.

Tervetuloa siis, joulun ja juhlan aika. On helppo olla valmis, kun ei ole koskaan ennenkään siivonnut enempää kuin muulloinkaan. Kun ei koskaan ole stressannut siitä, onko joulupöydässä enemmän syötävää kuin muulloin, pääasia, että se on hyvää. Kun ei tarvitse joululeivonnaisia kuin muutaman makupalan, ja on siitä onnellinen. Kun se riittää, että saisi rauhallisen hetken. Joisi vaikka rauhassa joulukahvin, ja söisi suklaakonvehdin tai kaksi. Ja sitten, kun lapset nukkuvat onnellisina, istuisi sielunkumppaninsa kanssa sohvalle. Ja joisi ehkä sen punaviinilasillisen. Sellaisen vähän paremman vaikka. Kun on kuitenkin se joulu.

Tervetuloa, joulu.

Kotirouvan synttäriresepti

Monikulttuurisuus. En oikeastaan ollut edes tullut ajatelleeksi, miten erilaisia syntyperiä on uudella tuttavapiirillämme. Pysähdyin miettimään asiaa, kun mieheni totesi esikoisemme syntymäpäiväjuhlien jälkeen, että meillä oli muuten äskettäin talossa (puhtaasti paikallisten lisäksi) niin italialaista, kanadalaista, bosnialaista, perulaista kuin iranilaistakin syntyperää olevia ihmisiä. Että ei me suomalaiset siinä mielessä niin kovin kummajaisia täällä ollakaan. Kautta aikojenhan tänne on ihmisiä tullut, milloin mistäkin. Ja oikeasti, myös näissä juhlissa pysähdyin miettimään, miten hienoa on, että näin me erisyntyperäiset ihmiset vain tulemme mitä mainioimmin juttuun keskenämme, kun siihen kiinnostusta on. Vilpittömästi, pidän heistä jokaisesta, ja olen iloinen, että olen tutustunut heihin.

Naapuriapu. Kun suunnittelin noin kuukausi näitä syntymäpäiväjuhlia, sain yhtäkkiä idean. Kuningasidean. Vietimme viime kesänä naapuruston kesken pihajuhlia ja tuolloin sain naapurin 11-vuotiaalta tytöltä käyntikortin, jossa hän mainosti toimivansa household helperinä. Samoissa juhlissa hän teki siskonsa kanssa pienemmille lapsille ilmapalloeläimiä. Niinpä me päätimme pyytää häntä meille juhla-apulaiseksi. Hänen pari vuotta nuorempi siskonsa ilmoitti myös tulevansa mielellään tarvittaessa apuun, joten palkkasimme molemmat. Ja nuo tytöt saivat juhlissa aikaan mahdottoman määrän ilmapalloja sekä oma-aloitteisesti auttoivat minua keittiössä ynnä muuta, ynnä muuta. Sekä kyselivät koko ajan, mitä he voisivat tehdä. Joten tämä oli aivan erinomainen esimerkki siitä, miten naapuriapu toimii. Ja miten naapurisopukin siinä samalla säilyy :)

Välittömyys. En oikeasti edes tiedä, miten nopeasti olen tottunut tähän. Että ihmiset ovat niin välittömiä ja huomioonottavia. Miten ihmiset ovat niin helposti toisen luona kuin kotonaan ja yhtä aikaa niin kohteliaita joka käänteessä. Miten kymmenen lapsen aiheuttama hulina ei kuitenkaan ole hetkenkään verran pois hallinnasta, sillä jokaisen lapsen selässä on vanhemman silmäpari. Miten minä en oikeastaan tehnyt herkkutarjoilun aikaan muuta kuin leikkasin kakun valmiiksi ja sen jälkeen vain huomasin, että ei minun tarvitse ketään palvella, kun kaikki olivat jo silmänräpäyksessä löytäneet itselleen syötävää ja pöydänkulman. 

Tärkeän näköistä hommaa... on se.

Materialismi, ja sen välttäminen. Lapsilla on liikaa tavaraa. Sitä vain tulee, vaikkei sitä itse jatkuvalla syötöllä hankkisikaan. Olemme itsekin olleet synttäreillä, joissa yhtenä ohjelmanumerona on ollut lahjojen vaihto, ja päätimme toteuttaa sellaisen myös meillä. Idea toimii siten, että jokainen (näin halutessaan) tuo lahjan (asetimme ylärajaksi viitisentoista dollaria) ja lapset vuorollaan nostavat hatusta nimiä. Vuoron saanut valitsee lahjan ja arpoo seuraavan valitsijan. Kaikki saavat yhden lahjan, niin myös päivänsankari. Jokainen vieras sai mukaansa siis myös yhden lahjan, emmekä sen vuoksi hankkineet mitään muita vieraille jaettavia lahjoja. Se kun on varsin tavallista (ainakin täällä), että syntymäpäivävieraita lahjotaan myös kaikenlaisilla pikkutavara-/ herkkupussukoilla. Ja näen minä tässä myös kasvatuksellisen seikan - oma tyttäremme pitää tätä jo aivan luonnollisena, että lahjat jakaantuvat tasan jokaisen kesken.

Suomalaisuus. Sen verran kotiin päin täytyy kuitenkin vetää, että kyllä tälle monikulttuuriselle joukolle piti jotain suomalaistakin tarjoilla. Joten illan pimetessä juhlia edeltävänä päivänä, yksi ulkosuomalainen rouva leipoi joulutorttuja ja pyöritteli lohirullia. Ja kattoi juhlaan Muumi-mukit. Ja sai vielä kehujakin. Saattaahan ne sitä opittua kohteliaisuutta ja välittömyyttäkin olla, mutta väliäkös sillä. Ainakin herkut maistuivat!

P.S. Olen antanut kaikkeni, ainakin melkein. Vielä muutama päivä ennen juhlia jännitin kauhunsekaisin tuntein sitä, että parantuvatko kaikki lapsemme syksyn kovimmasta flunssasta ennen juhlia. Ilman parin viikon sairastupailua olisin todennäköisesti yrittänyt panostaa tarjottaviin enemmän, ehkä askarrellut lasten kanssa koristeita, ehkä siivonnutkin paremmin kuin kätkemällä hajanaisen, joka puolella lainehtivan tavarameren kellarikerrokseen. Mutta samalla huomasin, että kyllä ne juhlat syntyvät ihan tällaisella tavallisellakin panostuksella. Ja rohkenen sanoa, että olimme juhliin kovin tyytyväisiä, ihan koko perhe!

It was a snowy day

Ja toinen. Ja kolmas. Ja neljäs. Ja suunnilleen jokainen kanssakulkija, jota noina päivinä tuli jututettua, aloitti keskustelun sillä repliikillä, että koskahan tämä oikein loppuu.

Tiistaina se alkoi, joskus päivällä. Tämän verran oli meidän pihassamme havaittavissa lunta, kun koululta ilmoitettiin, että koulu suljetaan hieman tavallista aiemmin. Vielä ulkosuomalaista vähän hymyilytti, kun ei tämä nyt vielä liikennekaaosta ollut aiheuttanut. Lumisateen oli kyllä määrä lisääntyä iltaa kohti, ja sitä tässä varmaankin ennakoitiin. 

Illalla kun kurkistelin ikkunasta, olivat jouluvalaistuksemme saaneet jo vähän kuorrutusta nekin, mutta ei tämä vieläkään niin ihmeelliseltä lumimyrskyltä vaikuttanut. Keskiviikkoaamuna puhelimet kuitenkin pirahtivat soimaan klo 6.14, jolloin nauhoite kertoi koulun olevan suljettu. Lunta oli maassa tuossa kohtaa ehkä viisitoista senttiä. Uskallan väittää, että olisin kyllä saanut lapseni tuona päivänä kouluun ja takaisin, mutta toisaalta olin oikeastaan tyytyväinen käänteeseen, sillä kaksi lapsistamme oli kuumeisia ja aamussa oli aivan tarpeeksi puuhaa ilman kouluunlähtövalmisteluitakin.

Mutta joo, lumisade on minunkin mielestäni talvella aivan ok. Siis silloin, kun lunta tulee riittävän vähän, jotta ei tarvitse vaivata päätään sillä, onko katuja aurattu. Minulle riittää määrä, joka tekee maiseman kauniiksi ja valoisammaksi. Mutta kun lunta tulee tiistaiaamupäivästä lauantaiaamuun saakka, alkaa kärsivällisyys kyllä olla koetuksella. Paikalliselta sääsivustolta sain selville, että tämä myrsky eteni harvinaisen hitaasti ja piiskasi sen vuoksi meitä päivätolkulla. Suuria määriä saatiin Vermontin lisäksi esimerkiksi naapuriosavaltiomme New Yorkin pohjoisemmissa osissa. Meille taisi tulla yhteensä ehkä kolmisenkymmentä senttiä.

Tulihan sitä siis. Ja se oli sen verran märkää, että harvoin ovat pihamaamme puut olleet niin notkolla kuin nyt. Maisema on suorastaan jouluinen - saa nyt sitten nähdä, pysyykö tämä sinne saakka. 

Olen kuitenkin oppinut tämän lumimyrskyn aikana jotain. Jos joulukuussa tarvitsee tehdä jouluostoksia, kannattaa niitä lähteä suorittamaan kesken pahimman lumimyrskyn. Ihmiset nimittäin oikeasti välttävät liikkumista huonoilla keleillä, vaikka onhan täällä niihin totuttu - pitäisi ainakin olla. Niinpä minä poikkesin keskiviikkoiltana läheiselle ostarille, enkä ole ikinä joulukuussa samoillut siellä sellaisessa väljyydessä. Kun joulukuussa voi parkkipaikan etsiminenkin olla vikkelien kisailua, ei tällä kertaa ollut minkäänlaista ongelmaa löytää parkkipaikkaa. Ei sillipurkkitungosta kaupoissa, ei ahdistavan pitkiä kassajonoja. Ensi vuonna suunnittelenkin siis jouluostosreissuni sääennusteen mukaisesti!

Mutta taivas selkisi siis viimein lauantaiaamuna, ja aurinkoakin on taas nähty. Kylläpäs sitä ehtikin jo kaivata! Kaipaan minä noita grillauskelejäkin, mutta näillä mennään nyt. Voi joulun ihmemaa sentään!

Tässä on hyvä

Joulukuun kuudes on täälläkin kääntymässä myöhäiseen iltaan, ja tässä pienessä hetkessä ehtii vielä kirjoittaa sanasen tai muutaman siitä, mitä ulkosuomalaisen päässä näinä hetkinä liikkuu. Olisiko ehkä sopiva hetki sanoa, että kaipaan kotimaatani? Asia on minulle kuitenkin monitahoinen. Tällä hetkellä, täällä, Yhdysvaltojen koilliskulmalla on kotoinen olo. Tämä on hyvä paikka. Täällä on miellyttävää asua, tänne on eurooppalaisen ollut helppo asettua. Jos en pitäisi sisäistä rauhaa kuluneena terminä, käyttäisin sitä ehkä kuvaamaan olotilaani.

Kaipaako ulkosuomalainen kotimaataan, kun katselee Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa - netti tuo tunnelmat lähelle, vaikka fyysisesti kaukana olemmekin. Suomi on toki mielessä aina kotimaa. Mutta kaipaako metsiä, peltoja, järviä. Salmiakkia, saunaa, metsien marjoja. Hiljaisuutta, puhumattomuutta. Väljyyttä, autiutta.

Tunnustan. En kaipaa suuresti Suomea, ainakaan tällä hetkellä. Kaipaan toki sukulaisia ja ystäviäni, jotka ovat kaukana. Mutta kaipuu on positiivista, jälleennäkemistä odottavaa, mutta se ei ole kuristavaa kipeyttä. Ei ikävää, jonka kanssa ei jaksaisi elää arkea. Ei, tämä kaipuu on pelkästään positiivista, ja olen onnellinen huomatessani sen. Tämä kaipuu on positiivista siksi, että täällä, missä olen, on elämäni hyvää.

Olen miettinyt, onko kaksi vuotta ehkä jonkinlainen aika, joka tarvitaan tietynlaiseen juurtumiseen. Että ensimmäinen vuosi menee ihmetellessä ja kuherrusvuotta viettäessä, että toinen vuosi tuo tottumisen ja pärjäämisen tunteen ja sen jälkeen - kuten nyt - on tunne, että on jollain tavalla juurtunut tähän paikkaan. Sillä tavoin kuin se ulkomaankomennuslaiselle mahdollista on. Sillä komennuslainen tietää, ettei mikään ole ikuista. Että vaikka sydämensä jonnekin haluaisi jättääkin, on siitä osattava jättää vain palanen. Sillä niitä muita paloja tarvitaan, kun seuraavaa paikkaa valloitetaan. Että ehkä se onkin jokin taito, joka kehittyy kuin huomaamatta - juurtuu, mutta ei niin lujasti, että irroittautuminen joskus tekisi kipeää.

Vielä en tiedä tarkalleen, milloin on aika irrottautua. Mutta siihenkin ajatukseen tottuu, ettei tiedä. Nauttii siitä hetkestä, joka on. Elää sitä elämää, joka on. On tyytyväinen siihen, että saa olla tyytyväinen. Ja antaa senkin ajatuksen kutkuttaa, ettei oikein tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun on seuraavan siirron aika. Minä, turvallisuushakuinen ihminen, olen tainnut löytää itsestäni seikkailijan. 

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa, tämän postauksen kuvat on kaivettu Suomi-kuvien arkistoista. Alla olevan kuvarunon kirjoitin viime kesänä Suomen-lomallamme. 

Ja huomaan, että siinä taitaakin kiteytyä aika paljon.

Keski-ikäisen tunnustuksia

On kai tullut aika päivittää Blogger-profiilini tietoja. On nimittäin tullut vihje, lähempää kuin uskottekaan. Ja mitä se koski? Että blogisti ei oikein voi kutsua itseään enää keski-ikää lähestyväksi. Että niin.

Piti oikein pikaisesti googlettaa, että ketä ne (me) keski-ikäiset oikein ovat. Sain selville sen verran, että käsitys ja käytäntö vaihtelevat. Joillakin tahoilla väitetään, että jo 35-vuotias olisi keski-ikäinen (no ei kai sentään?). Minulle sopisi kuitenkin huomattavasti paremmin se, että keski-ikä alkaa vasta neljänkympin tuolla puolen. Siis, no, tällä puolen.

Mitä se keski-ikäisyys sitten mahtaa olla? (Sallitte kai, että analyysini on puhtaan subjektiivinen.) Onkohan se sitä, että käsitys rentouttavasta illanvietosta on rojahtaminen sohvalle lasten nukkumaanmenon jälkeen. Baariin? Minäkö? Älkää nyt viitsikö (paljonko maksatte?). Koska säntäilen koko päivän lasten kanssa tai perässä, en illalla säntäile taatusti enää mihinkään. Portaat yläkertaan on siinä vaiheessa suurin ponnistus. 

Joskus nuorena tuli ihmeteltyä, miksi vanhemmat ihmiset eivät välttämättä aja mielellään autoa pimeällä, onhan siinä ajovalot. Ja niin vain minäkin, ensimmäisten moniteholasieni onnellinen omistaja, huomaan, että paljon helpompaa se liikenteen seuraaminen valoisalla on. Varsinkin kun täällä syrjäseuduilla säästelevät katu- ja pihavaloissa. Autenttista kuulemma. On kyllä. Autenttisen pimeää. En minä hämärässä mielellään enää luekaan. Tulisi vain paha mieli siitä, kun ei enää näe tekstiä.

Mutta ovat ne (olemme me) keski-ikäiset kuitenkin jo monessa suhteessa aika vakaitakin. Ei ole enää tarve hosua asioiden kanssa, on tullut jo nähtyä ja koettua monenlaista. Tietää sen, että hosumattakin ehtii. Ehtii löytää sen polun, jota haluaa kulkea. Jos ei löydäkään, tietää, että vieläkin on aikaa etsiä. Ja maailma pyörii sittenkin - eikä se pyöri minun napani ympärillä. Oppii suhteuttamaan asioita - näkemään, mikä on minulle tärkeää. Katsomaan vähän kauempaa, jotta näkisi kokonaisuuden. Ja oppii sen,  että toisen onni ei ole minulta pois. 

Mikä tämä on? Se on keski-ikäisen ihmisen iltapala. (Joo, se on täytekuva.)

Mutta: tämä on sinulle, Rakkaani! On se niin hienoa, että keski-ikäistyt yhdessä minun kanssani ja voimme yksissä tuumin iltaisin päivitellä maailman menoa kotisohvalla. Näyttää toiselle, että näätkö sinä tuon tekstin, kun minä en näe. Kysyä toiselta, että tunnetko sinä sen ja tuon uuden ilmiön, kun ei muille viitsisi tunnustaa, ettei itse tunnekaan. Ja niin edelleen.

Ja sittenkin, kysyä ennemmin että rakastatko, kuin että otatko kahvin kanssa pullaa vai pikkuleipää. 

Ja okei, okei - lupaan. Kyllä mä vielä päivitän sen profiilikuvaukseni. 

Valkoisen pöllön lumoissa

Palaan tänään aiheeseen, josta taisin vihjaista reilu viikko sitten. Meillä on nimittäin pöllöilty viimeisen kuukauden aikana jonkin verran, ihan siinä määrin, että saimme kuin saimmekin aikaiseksi odotetun tuloksen: esikoisen ihka ensimmäisen kouluprojektityön. 

Projektia alettiin valmistella jo lokakuussa, ja lapset saivat valita aiheen yläotsikosta nimeltä Vermont Wildlife. Meillä se ainakin meni niin, että mietimme kuumeisesti, mistä eläimestä tyttäremme olisi siinä määrin kiinnostunut, että saisimme hänet innostumaan syvällisemmästä tutustumisesta aiheeseen. Äiti siis googletteli ja löydettyään suloisen kuvan valkoisesta snowy owlista (käännetään kaiketi tunturipöllöksi), suostutteli tyttärensä valitsemaan kyseisen aiheen. Joten on tässä äidilläkin ollut aika paljon sormensa pelissä. 

Koulusta tuli pitkä liuta ohjeita, ne melkein hukkuivat niiden kymmenien muiden sähköpostien sekaan, joita koululta viikottain ropisee, mutta jonkinlaisesta langanpäästä saimme kiinni. Tunnustan, etten viettänyt lapseni kanssa kovin pitkiä toveja kotosalla aiheeseen tutustuen, mutta kiikutin kuuliaisesti lapseni mukana kouluun pöllökirjoja sekä netistä printattuja info sheetejä. Noiden materiaalien pohjalta jokainen kindergartenilainen sai käydä omaa aihettaan läpi opettajan kanssa, ja niinpä, koulun suojissa syntyi monta hienoa piirustusta aiheesta sekä kirjoitusharjoituksia, joissa käytiin läpi faktoja aiheesta. 

Mutta jännittävin kaikista taisi äidille olla kotityön osuus. Koululta tuli ohje, että lapsen tulisi rakentaa aiheesta interaktiivinen 3D-malli. Hui. Lapsen tulisi osata esitellä aihettaan mallin avulla projektien esittelypäivänä. Hui. Mutta tästä se lähti:

Se oli oikeasti niin huikea family project (erityisesti henkisesti), että olemme kai vieläkin ylpeitä lopputuloksesta. Ja se interaktiivisuus?

Interaktiivista siinä oli se, että viisivuotias lennätti pöllöä oksalta pesälle ja takaisin ja niin edelleen. Ensi kerralla voimme sitten suunnitella jotain monitahoisempaa. Tämä oli kuitenkin aivan sopiva malli viisivuotiaalle.

Aika ylpeä omasta tyttärestään, saahan sitä kai olla. Hän on oppinut kolmessa kuukaudessa hurjan paljon englantia ja osasi jo aivan sujuvasti esitellä työtään projektien esityspäivänä. Nämä esityspäivät on koostettu siten, että koululaiset kokoavat omat työnsä määrättyyn paikkaan jumppasalissa ja vanhemmat kutsutaan iltapäivän päätteeksi tutustumaan lastensa töihin. Kaikki istuvat tärkeän näköisinä oman pienen pöytänsä ääressä ja kertovat kiertelijöille, mikä heidän aiheensa on, sekä esittelevät sitä interaktiivista malliaan. Hämmästyttävintä minulle kaiketi oli se, että sillä aikaa, kun minä kiersin katselemassa muiden lasten töitä, näin sivusilmällä ja kuulin tarkalla korvalla, kuinka hän, pieni viisivuotias, esitteli pöllönsä liikehdintää vieraille. Meidän ujo tyttömme. Mitä hänestä onkaan kasvanut!

Saisko sitä lämpöä kiitos!

Huh huh. Tämän viikon tiistaina olimme laskeutumassa lomalle Floridaan ja minä sain muistikuvan lähes kymmenen vuoden takaa. Tuolloin olin laskeutumassa ensi kertaa tuohon osavaltioon, vieläpä aivan ensi kertaa Yhdysvaltoihin. Enkä ollenkaan tuntenut oloani mukavaksi, sillä olimme keskellä ukkosmyrskyä. Minulla on aina ollut huono matkustuspää, vaikka olenkin oppinut sen kanssa jollain tavalla elämään. Myrskyjen aiheuttamia töyssähtelyjä lentokoneessa se ei kuitenkaan siedä. Ei tuolloin, eikä liiemmin tällä viikolla. Joten viime tiistaina minä laitoin vain silmäni kiinni ja pidin pääni suorassa, ja toivoin, että olisimme pian perillä. Lentoaikaa tuli kuitenkin melkein tunti lisää. Aivan kuten silloin kymmenisen vuotta sitten.

Ja huokaus, syvä ja hyvä sellainen. Perillä Orlandossa ja majapaikassa. Ukkosenkin jälkeen ilma oli lämmin ja kostea. Kyllä tämä tästä vielä kunnon lomaksi muuttuisi. Iltaa oli vielä pitkästi jäljellä, ja ensin oli saatava koko porukalle ruokaa. Minä istuin ravintolan pöydässä vielä varsin huonovointisena, mutta katselin tyytyväisenä, että lapset söivät hyvällä ruokahalulla. Taisi olla niitä harvoja kertoja, kun se onkin äiti, jota pitää muistutella riittävästä syömisestä. Mutta siitäkin selvittiin, ja seuraava aamu toi viimein normaalin olon takaisin.

Siis onko tää nyt Florida, jonka mä muistan. Seuraava aamu valkenee, tai ei oikein edes valkene, sillä sää on sateesta harmaa. Celsiuksissa lämpöä on suurinpiirtein kolmentoista asteen verran. Hei, mitä tää nyt on. Täällä piti olla lämmin! Onneksi meillä on kuitenkin lomafiilis päällä, ja lapset jaksavat ihmetellä Mikki Hiiriä silmät pyöreinä. Vietämme päivää Disney Downtownissa, joka on kävelyalue, täynnä kauppoja, ravintoloita ja huvituksia. Lapset hullaantuvat Disney-tavarasta, sehän oli kai sanomattakin selvää. Ja yllättävästi osaavat tehdä päätöksensäkin, kun saavat valita yhdet lelut. Olin myös kuvitellut, että voisin ostaa kolmikolle vaikkapa T-paidat. Päädyn sittenkin Mikki Hiiri -takkeihin (jotta ne voi tarvittaessa vetää vielä pitkähihaisten huppareiden päälle). Pienimmäinen pyytää jossain vaiheessa tumppuja käteensä. Tyttöseni, ne jäivät kyllä Vermontiin, sillä me tulimme lomalle lämpimään Floridaan.

Mutta aurinko tulee esiin, vielä samana iltapäivänä, joten pääsemme sittenkin kokeilemaan hotellin uima-altaita. Tarviiko sanoa, että syntymäviluinen äiti hytisee altaalla ja yrittää hakeutua mahdollisimman lämpimään kohtaan. Mutta tiedän, miten lapset tästä nauttivat, ja he näyttävät tarkenevan, ovat kuitenkin koko ajan liikkeessä. Ja tuntuu se, lomalta. Vilusta huolimatta. 

Seuraava päivä vietetään SeaWorldissa, jossa pääsee ihastelemaan vedessä eläviä otuksia. SeaWorld on teemapuisto, johon pääsee maksamalla ylihintaiset pääsyliput (viideltä hengeltä noin 500 dollaria), mutta puistossa saa toki käyskennellä sillä hinnalla koko päivän, ja kaikki esitykset ja huvipuistohärvelit sun muut kuuluvat hintaan. Toki rahanmenoa on puiston sisälläkin tarjolla yllin kyllin: ravintoloita ja snack-pisteitä toisen perään, ja tietenkin - niitä kauppoja, joissa myydään ylihintaista tavaraa. Mutta tykkäsimme paikasta kyllä.

Onneksi päivä, jonka vietimme SeaWorldissa, oli sentään aurinkoinen. Aurinko pelasti sen, että lämpötila nousi silloinkin vain vaivoin kahteenkymmeneen celsiukseen. Altaallallakin oli iltapäivän päätteeksi ihan pikkuisen edellispäivää lämpimämpää. Kuvia? Ei ole. Siksi, että olimme aivan liian kiireisiä vahtiessamme vedessä telmivää kolmikkoamme. Mutta pääasia, että oli hauskaa! Sitä hauskanpitoa katsellessani suostuin jopa vähän palelemaan. Illalla vielä ravintolaan, jossa lapset jaksoivat sittenkin vielä yllättävän hyvin. Mutta oli aivan oikea ratkaisu palata hotellille hyvissä ajoin, sillä uni alkoi painaa jokaisen silmiä. Hotellihuoneessa oli hiljaista heti kahdeksan jälkeen. 

Miniloma on miniloma, ja tuntuu loppuvan nopeasti. Juuri kun lapset tottuvat hotellielämään, on aika lähteä kotiin. Ja vaikka tuntuukin, että yhden viisivuotiaan ja kahden kolmevuotiaan kanssa matkaaminen on välillä aikamoista säätämistä, on se säätämisen arvoista. Sillä on kiva katsella, kun lapsilla on hauskaa. Emme ole matkustaneet täällä lasten kanssa lähialueita pidemmälle, joten lomailu on säilynyt harvinaisena huvina. Saa säilyäkin, sillä elämyksiä saa lähelläkin, kotonakin, omassa pihassakin. Ja sekin, ettei elämä ole pelkkää elämystä täynnä - se se vasta arvokasta onkin.

Mutta ehkä, luultavasti, joskus vielä palaamme Floridaankin. Sillä siellä on lämmintä ja mukavaa. Siis yleensä lämmintä. Mukavaa ainakin! Kaikki on sitä paitsi suhteellista: on ajateltava niin, että siellä oli kuitenkin varsin paljon lämpimämpää kuin Vermontissa, joka oli kiitospäivän aikana saanut reilun kymmenen sentin lumipeitteen ja jossa meitä tervehti myös kunnon pakkanen...

Paluu arkeen... on hrr, kylmä. Mutta kyllä tämä tästä!

Orlando. FL

VT

Vermontista hyvää iltaa

New Yorkin Buffalo on päässyt viime päivinä uutisiin sen verran ympäri maailmaa, että vermontilainenkin alkaa kiinnostua. Me täällä naapuriosavaltiossa olemme yhdessä muun maailman kanssa kauhistelleet, miten selvitään, kun muutamassa päivässä saadaan suurin piirtein kokonaisen keskivertotalven verran lunta. Kaupunki on poikkeustilassa, ja mitäpä muuta voisi kuvitellakaan, jos lunta on pöllähtänyt paikoitellen parin metrin verran. Ikävältä tuntuu ajatellakin heitä, jotka ovat lumen saartamina, ja odottavat kauhunsekaisin tuntein viikonlopulle luvattuja vesisateita, jotka saattavat vielä entisestään lisätä valtaisan lumikuorman painoa rakennusten päällä.

New Yorkin osavaltio on meidän naapurimme, mutta Buffaloon on meiltä vielä aimo matka, sellaisen tavallisen työpäivän verran. Buffalo sijaitsee Erie-järven rannalla, joka onkin syynä siihen, että kaupungissa nähdään talvella useita kertoja ns. lake effectin vaikutus: kun kylmä ilmamassa kohtaa suhteellisen lämpimän massan järven päällä, tapahtuu tällaista, josta nyt olemme uutisissa lukeneet. On meilläkin täällä tuo Champlainjärvi, joka kyllä käsittääkseni kuuluu Yhdysvaltain suurimpiin järviin heti Suurten Järvien jälkeen, mutta näin rankkoja vaikutuksia ei täällä yleensä nähdä. Toki on nähtävissä sitä, että on tiettyjä alueita, jotka saavat herkemmin suuria lumimääriä kuin esimerkiksi me. Toistaiseksi suurin, n. puolessatoista vuorokaudessa satanut lumimäärä, jonka olen itse täällä parin viime vuoden aikana nähnyt, on tämän vuoden maaliskuun talvimyrsky (siitä kerroin täällä). Me saimme lunta tuolloin kuitenkin 'vain' reilun puolen metrin verran.

Mutta palaan vielä keskiviikkoon. Minä, joka itseäni toisinaan uutisaddiktiksikin kutsun, olin nähtävästi ollut pienoisessa uutispimennossa keskiviikon ajan. Minä vietin normaalin touhukasta iltapäivää kahden nuoremman lapseni kanssa, kun puhelimeni alkoi piipata viestejä. Katselin auringonpaisteista marraskuun päivää ja sen yllättävää kauneutta, vaikka pakkanen ja kohtalainen tuuli tekivätkin säästä hieman puraisevan. 'Hukutteko lumeen?' 'Ovatko koulut kiinni?' Oli pakko siinä vaiheessa palauttaa pikaisesti oma tietämys uutisista ja selvittää, missä oikein tupruttaa. 

Ja otin minä kuvankin.

Jottas tiedätte. Tämä on meidän terassi ja sillä on tämän viikon lumikertymä. Että on me ihan kivasti täällä Vermontissa pärjätty, ja koulutkin ovat kyllä auki. Mutta kaunis kiitos kaikille huolenpidosta.

Tulee sitä lunta aivan varmasti vielä tänäkin talvena, varmasti talvimyrskynkin verran. Saattaa olla, että osaan jopa ennustaa melko hyvin. En minä meteorologiasta mitään ymmärrä, mutta voin vilkaista mieheni reissukalenteria. Ja kaivaa lumikolan ihan varmuuden vuoksi autotallin perältä jo vähän lähemmäksi. Antaa sataa vaan. Kyllä mää oon valmis.

Värit

Ja äidin tyttönimi, kiitos!

Ai jaa. Äidin tyttönimi? No, se on vähän vaikeahko. Tavaan, joo. Äitini tyttönimi on todellakin vähän harvinaisempi suomalaisellekin, se on vieläpä yhdysviivallinen. Oli siinä paikallisen Social Security Officen virkailijalla vähän kummastelemista. Tosin tavasin yhtä lailla syntymäpaikkakuntani, tuon pienen, pohjoispohjalaisen kaupungin nimen, kuin isäni ja äitini etunimet sekä sukunimen. Ja tuo, aivan sympaattinen nuorehko miesvirkailija nosti urakan jälkeen, ehkä ansiostakin, peukalon pystyyn: Great! We did it.

Olikohan se tämän viikon torstai, kun olin toista kertaa elämässäni käymässä kyseisessä laitoksessa, siis paikallisessa Kelassa. Ei ole ulkosuomalaisella sinne niin paljon asiaa ollut, ja oikeastaan kiitän onneani. Ystäväni, jonka kanssa juttelin perjantaina, totesikin kuulumisia vaihtaessamme vähän pilke silmäkulmassa: Ai sä olet ollut siellä tällä viikolla. Se on ehkä ikävin paikka kaikista. Mutta siitäkin selvittiin.

Ei se nyt niin kauhea paikka ole, riippuu ihan miten siihen suhtautuu. Yritin suhtautua siihen huumorilla, kuten monet muutkin kanssaihmiset. Että vaikka jonossa onkin ehkä vain vajaa kymmenen ihmistä ennen sinua, siellä voi silti mennä aikaa määrättömän paljon. Joten lado parkkiautomaattiin rahaa ainakin puoleksitoista tunniksi (ja toivo, että se riittää). Voit seurailla toisia odottajia ja kuvitella mielessäsi ihmisten elämäntarinoita. Tuo vanha herra, jolla on hauskan näköinen lierihattu päässään, näyttää lukevan mielenkiintoisen näköistä pokkaria. Ehti kaiketi lukea sen melko pitkälle odotellessaan. Ja tuo nuoren näköinen äiti, jolla on sylissään arviolta noin vuoden ikäinen poika, taitaa kohta luovuttaa, sillä poika ei taida ymmärtää jonotuksen ideaa. Hienotunteisesti äiti nappaa lapsen kainaloonsa ja jättää jonotusnumeron pöydälle. Toisella kertaa sitten. Tuo keski-ikäinen rouva, joka puhuu moneen kertaan puhelimeensa, ei taida olla kiinnittänyt huomiota noihin lukuisiin kieltolappuihin, jotka koskevat puhelimen käyttöä tässä tilassa. Mutta onpahan toisilla edes jotain kuuntelemista. Katselemista tarjoaa myös ruutu, jossa pyörii ilmoituksia ja varoituksia. Joo, osaisin kaiketi olettaakin, ettei vartijalta kannata kysellä sosiaaliturvaan liittyviä kysymyksiä. Ja en, en, en, en aio pistää täällä ranttaliksi. Voisivat vaikka ottaa säilöön. Kevennykseksi voi katsella ohjetta siitä, kuinka eläketietoja voi ilmoittaa sähköisessä palvelussa, jo huomattavan hyvissä ajoin, vaikkei eläke vielä ajatuksissa olisikaan. Joten kyllähän täällä aika kuluu, tavalla tai toisella.

Miksi minä sitten siellä olin? Tulin hakeneeksi työlupaa Yhdysvalloissa tänä vuonna, ja sain sen jokin aika sitten. Työluvan hankkimisen jälkeen tulee hakea Social Security Number, eli ns. sosiaaliturvanumero tuolta paikallisesta Kelasta. Jotta siis pääsisin maksamaan veroja, jos sattuisin saamaan palkkaa. Jos siis löytäisin töitä, jos tulisin niitä hakeneeksi. Jossain välissä kun ovat nuo lapsosetkin ehtineet kasvaa sen verran isommiksi, että ehtisi ehkäpä tehdä taas töitäkin. Jos siis osaisi esimerkiksi vielä tuottaa järjellisiä lauseita, joita työelämässä aikuisten kesken tarvitaan. En ole varma, mutta saattaa olla, että yritän. Ainakin olen aika hyvä käsky-, kehotus- ja kieltolauseissa. Kysykää vaikka lapsiltani.

Byrokratiaan on siis taas tutustuttu. Se pino papereita, joka aikoinaan lähti taholle, joka työlupa-asioita käsittelee, oli muistaakseni melkein sentin paksuinen. Tuolla Kelassa ladoin näppärästi tiskiin immigration statuksen, passin ja työlupakortin. Ja jippiajei, kun tuo nuorehko miesvirkailija sai viimein näpyteltyä koneellensa äitini tyttönimen ja ehkä 'sata' muuta isompaa ja pienempää tietoa sekä selvitti kollegan kanssa pari ongelmakohtaa ja omaa sählinkiään koneensa kanssa, ojensi hän minulle, lähes hymyillen, paperin, jossa kerrottiin, että olen hakenut kyseistä numeroa ja tulen saamaan sen kotiin postitettuna parin viikon kuluessa. Joten tämähän oli melkein kuin pala kakkua. Ja koska minun on välillä vaikea olla lohkaisematta jotain, oli pakko huomauttaa lähtiessäni (hyväntahtoisesti toki, sillä olen kiltti ihminen), että Thank you so much. Just in time before my parking ticket. 

Tota noin. Niitä töitäköhän sitten seuraavaksi? Oliks kuulolla ketään suomalaisen median edustajaa, jota kiinnostais Yhdysvalloissa asuvan kotiäidin kirjalliset tuotokset? Osaa kirjoittaa vähän asiastakin, mutta vielä paremmin asian vierestä. Saa vinkata.

Anyone?