And we made it!

Varsin kaunis kesäinen lauantaiaamu, oikeastaan hyvinkin. Ehkä jopa vähän liiankin, jos myöntää oikein rehellisesti, sillä lämmintä ja vehreää kesäkuun aamua ihastellessani olin matkalla esikoisen koululle talkoohommiin. Kouluvuosi saatiin päätökseen eilen, mutta vanhemmilta pyydetään selkärankaa senkin jälkeen, sillä järjesteltävää ja puuhailtavaa koululla riittää. Joten päätin kantaa korteni kekoon ja piirsin kalenteriini merkinnän lauantaiaamuun kello yhdeksän.

Viikon ukkos- ym. sateet ovat pitäneet koulun pihan kosteana.

Ihan pikkuisen meinasi siis etukäteen laiskottaa. Koko viikko on ollut puuhakas, vähän erilainen, jännittävä ja tunnelma odottava. Koululaisetkin lopettelivat jo alkuviikolla normaalit opiskelunsa ja valmistautuivat loppuviikon ajan perjantaina pidettyyn nk. kevätjuhlaan (closing ceremony) sekä sen yhteydessä järjestettyyn taidenäyttelyyn (art display).

Päätösjuhla oli omanlaisensa, ainakin suomalaiselle, joka muistaa jostain kaukaisuudesta omien kevätjuhliensa tunnelman. Juhlan tarkoitus oli selvästi esitellä vanhemmille lasten kouluvuoden aikana oppimiaan tietoja ja taitoja. Niinpä esillä olleiden taidetöiden lisäksi saimme kuulla erilaisia musiikkiesityksiä sekä näytteitä koululaisten espanjan kielen taidoista. Amerikkalaiseen tapaan myös tietenkin runsaasti kiitoksia, huomionosoituksia, taputuksia ja ylistäviä puheenparsia. Jälleen kerran tunne vahvistui, että tämä koulu ja sen ympärillä toimiva yhteisö on yhtenäinen, toisistaan huolehtiva, toisiaan kunnioittava joukko ihmisiä. Sellainen joukko, johon on ilo kuulua. 

Taidenäyttelyn satoa.

Perjantain juhlallisuuksiin mennessä myös mieli oli ehtinyt huojentua monella tapaa. Torstaina olin näpertänyt kahdeksan pientä pussukkaa, joihin olin kätkenyt suomalaista suklaata ja kiitoskortin ja kiikuttanut niitä niin opettajille kuin keittäjälle ynnä kanslistille. Kukkapaketit olin hankkinut esikoiseni opettajalle sekä avustavalle opettajalle, joka on ollut meille suunnaton apu tämän ensimmäisen vuoden kiemuroissa. Mutta mainittakoon vielä sekin, että pussukoiden toimitustapa herätti kyllä ihastusta kaikkein eniten.

Joten purkissa on, koko pitkä vuosi, joka ei sittenkään ollut kovin pitkä. Syksyllä tuntui, että koulupäiviä on edessä mahdoton määrä, mutta viime viikkoina on huomannut heränneensä ajatuksiin siitä, että koko kouluvuosi on kuitenkin sujahtanut aika vauhdilla. Oikeastaan on ollut jopa sellainen hassu tunne, että tässäkö tämä nyt jo meni, että nytkö ne rutiinit muuttuvat, että minä olisin kyennyt pyörittämään vielä lisää. Ja sittenkin jokin sellainen asiaan kuuluva väsymyskin on hiipinyt kuvaan mukaan, se sellainen loppuvaiheessa päälle putoava, se tunne, että loma tulee kuitenkin aivan tarpeeseen. Helpon tästä vuodesta on tehnyt myös se, että itse koululainen on lähtenyt jokaisena aamuna innolla kohti koulua. En elä siinä illuusiossa, että se jatkuisi loputtomiin, mutta osaan olla siitä iloinen tällä hetkellä.

Tänään puuhastelin siis yhteensä kaksi ja puoli tuntia koulun keittiön nurkassa, jossa sijaitsee iltapäivätoiminnan keskus. Sain tehtäväkseni käydä läpi lukemattoman määrän koreja ja laatikoita, joissa oli kaikkea mahdollista kynistä askartelumateriaaleihin ja ompelutarvikkeisiin. Saavuin paikalle sen verran alkuvaiheessa, että pääsin valitsemaan tehtävän, ja niinpä minä, hyvästä järjestyksestä ainaisesti unelmoiva kotirouva, pääsin näpertelemään järjestykseen sellaiset helposti tuhatkunta pikkuista tavaraa. Nyt ovat puuvärikynät teroitettuna lapsille kesän toimintaa varten.

Ja huomisaamuna minä nukun. Ihan siihen saakka, kunnes pieni nelivuotias tulee ja työntää nenänsä kiinni omaani ja ilmoittaa, että 'Äiti, on tullut aamu.' Toivon, ettei se tapahdu ainakaan kovin paljon ennen aamuseitsemää. Aina voi toivoa, mutta koskaan ei tiedä. Sen tiedän, että huomisaamuna minun ei tarvitse kömpiä heti herättyäni ylös, vaan sen sijaan nappaan sen nelivuotiaan kainalooni.

Se on loma nyt.