Totuus on toisenlainen

- Teillä on niin hyvin käyttäytyviä lapsia! Ovatko he aina noin rauhallisia? Ja minua naurattaa. Oikeasti, todellakin. Ennen kaikkea siksi, että tänäänkin on tuntunut, että heidän äänenkäyttönsä on välillä jotain aivan käsittämätöntä. Se alkaa usein kahden yhtäaikaisella äänen korottamisella ja kolmas yhtyy huutokuoroon tuota pikaa - minkä jälkeen kaikki menettävät hermonsa eikä asian alkuperäisillä mittasuhteilla ole enää mitään merkitystä. Jokaisen päätavoitteena on saada oma äänensä kuuluviin, toisten ylitse. Ja vaikka kuinka itse inhoaisin oman ääneni korottamista, olen väistämättömän tilanteen edessä. Sillä minullahan ei ole varaa jäädä taustameluksi. Tietäisipä vain, ajattelen. Tai ei, parempi niin, ettei tiedä.

- Hei katsokaa, tätä voi kyllä pyörittää. Näistä tulee erivärisiä valoja! Kokeilkaa! Tämä vanhempi rouvashenkilö, mitä ilmeisimmin polkupyöräliikkeen toinen omistaja, on jo hullaantunut lapsiimme. Katselen tyynen rauhallisesti, kun lapsemme, yksi toisensa jälkeen, menee ja kokeilee pyörittää ihanan värikkäiden rullalautojen rullia. Itsepähän annoit luvan, ajattelen. Homma sujuu suhteellisen asiallisesti hyvän aikaa, mutta kun innokkuus kasvaa, ohjaan kolmikkoni pois puuhasta. - En voi ymmärtää, miten pienet lapset osaavat käyttäytyä noin hyvin. Mutta kyllä se jotain kertoo: se kertoo siitä, että heillä on vakaa äiti. Ja isä. Taas naurattaa. Tämä alkaa mennä huvittavaksi. - Kiitos, kiitos. Hymyilen. Hykertelen.

Kyllä minäkin tuon jo osaan, jollain tavalla ainakin. Osaan kiinnittää huomioni kanssaihmisen vaatekappaleeseen, kenkiin, mihin nyt milloinkin. Ja kehaista vähän, sillä se kuulostaa hyvältä. Osaan ihastella toisten lapsia. Osaan kiittää sopivassa välissä, en varmaankaan aina kuin se mahdollista olisi, mutta kuitenkin. Osaan heitellä kepeitä sanoja ilmaan, sillä tavoin, että ne osuvat mukavasti, pehmeästi, saavat kenties aikaan hiukan hyvää mieltä. Sanokaa, että se voi olla pinnallista, mutta alan olla voimakkaasti sitä mieltä, että ei siitä mitään vahinkoa voi olla. 

Pyöräliikkeessä kuluu loppujen lopuksi aika pitkäkin tovi, ja polkupyörien ja niiden ominaisuuksien lisäksi juttelemme omistajapariskunnan kanssa kaikenlaista muutakin. Kysyvät tietenkin, mikä meidät on tänne tuonut ja sitä rataa, mutta myös kiinnostuneen oloisina esimerkiksi sitä, kuinka lämmintä Suomessa on tähän aikaan vuodesta. Onko siellä oikeasti myös kesäistä säätä? Entä talvella, kuinka kylmää, onko lunta paljon. Ja keskustelu soljuu eteenpäin, niitä näitä jutustellen. Minikolmikko esittää edelleen hyvin käyttäytyvää jälkikasvua ja saa kehuja, aina vain. Hyvin menee. Sitäkin pitää ihmetellä, tietenkin, että ketkä näistä kolmesta niitä kaksosia ovatkaan. Kun poika näyttää isosiskoaan suuremmalta ja niin edelleen. Naurattaa sekin. Kaikki kyselevät aina samoja juttuja.

Ja kaiken tämän jälkeen pieni kielitieteilijä minussa nostaa taas päätään. Tässä on taas ilmiö, joka kertoo vahvasti siitä, kuinka kieli on sidoksissa sitä ympäröivään kulttuuriin, kuinka kieli on osa sitä. Kuinka kielen ilmaisut myös itsessään ovat osana luomassa tuota kulttuuria. Mielenkiintoista ainakin omalla kohdallani on se tosiseikka, että huomaan itsekin käyttäväni kieltä eri tyyliin, jos puhun englantia, verrattuna siis siihen, jos puhun suomea. Suomen kieli toimii eri tavalla kuin englanti, ja sen käyttämisen myötä mukaudun taas suomalaiseen kulttuuriin.

Se yllättävän pitkäksi venähtänyt juttutuokio siellä pyöräliikkeessä toi myös tulosta. Pariskunta teki kaupat kahdesta Trek-merkkisestä pyörästä ja kaksi tulevaa uutukaisten pyörien omistajaa odottaa nyt jo malttamattomasti, että saa kulkupelit käsiinsä. Ja kaupan päälle saimme hyvän mielen siitä mukavasta jutustelusta. Ja hetken herkuttelun sillä, että kylläpäs lapset nyt esiintyivätkin edukseen. Eikä sillä nyt oikeasti ole niin suurta merkitystä, tulivatko kehut todellisen käytöksen perusteella vai silkasta tottumuksesta. Sanahelinäkin kilisee korvissa juuri sopivan mittaisen hetken verran, ja kukapa sitä enää ensi viikolla muistaa.

Tämä kuva ei ole ollenkaan sieltä paikasta, jossa kävimme.
Tämä sen sijaan on paikasta, jossa ihmettelimme,
onko mahdollista ostaa lastenpyörää ilman koristehärpäkkeitä.

P.S. Polkupyöriä saamme odotella Suomi-loman tuolle puolen, sillä matka on kohta käsillä.

P.P.S. Kiukkukiintiö on tänäänkin täytetty. Hyvä käytös vaatii veronsa. Näillä mennään.