Väliaikaista kaikki on vain. Vai onko.

Muutama päivä sitten naulasimme tauluja seinälle, valokuvankin ja pari kelloa lastenhuoneisiin. Siinä ei sinänsä ole mitään kovin erikoista. Saattaa se kertoa siitäkin, että kodinlaittajat ovat kärsineet jonkinasteisesta laiskuudesta, sillä onhan tässä talossa ehditty kohta jo kolme vuotta asua. Mutta erikoisempaa siinä onkin ehkä se, että se saa ulkosuomalaisen ajatukset vaeltamaan.

Miksi? Sillä ulkomaankomennuslaisen elämä perheineen on jatkuvasti tilapäisen oloista. Vaikka se paikka, johon on päätynyt, on niin kiva, että siellä viihtyisi luultavasti vaikka miten pitkään. Vaikka on levollinen olo ja kaikki on hyvin, eikä suuria huolia ole juuri nyt kannettavana. Vaikka elämäänsä elää kuten muutoinkin eläisi, tästä päivästä nauttien ja huomista suunnitellen. 

Komennuslainen miettii kuitenkin, että kun nyt naulaan tämän taulun tähän seinään, niin kannattaako se sittenkään, jos kohtuullisen ajan kuluttua kuitenkin tämän talon sisustusta puretaan muuttolaatikoihin. Aika ajoin saa ajatuksiinsa sen epämääräiseltäkin tuntuvan tunteen, että mitä sitten, minne seuraavaksi. Missä me rakennamme elämäämme eteenpäin, kun täältä lähdemme, ja milloin se lähtö tapahtuu. Missä me olemme esimerkiksi viiden vuoden kuluttua. Mitä kaikkea me jätämme taaksemme, kun seuraava etappi kutsuu.

Mitä me ikävöimme sitten? Vuorimaisemia? Järveä? Kaupungin kaunista ilmettä ja kesän tunnelmaa? Varmasti. Vai - sitä tunnetta, kun huomaa olevansa osa jotain. Sitä, kun nauraa jonkun uuden tuttavan kanssa ja huomaa löytäneensä yhteisiä säveliä? Sitäkö, kun näkee lapsensa viihtyvän ja nauttivan uusien ystäviensä seurasta? Sitäkö hetkeä, kun joskus vielä uudet kotiympyrät kävivät tutuiksi ja turvallisiksi.

Ulkosuomalaisuus on opettanut minulle jotain itsestäni. Se on saanut minut huomaamaan, että turvallisuutta rakastava luonteeni on kuitenkin myös yllättävän avoin uusille seikkailuille. Luulin rakastavani pysyvyyttä, mutta olenkin täysin onnellinen ja vapautunut siitäkin huolimatta, etten tiedä, minne matka seuraavaksi käy. Perheen pysyvyys, se taas tuntuu vahvistuvan aina entisestään.

Olen kohdannut viime aikoina erikoisiakin tunteita. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, löytänyt heidän kanssaan yhteisiä asioita. Olen ollut siitä kaikesta suunnattoman onnellinen. Samalla mieleeni hiipii jo valmiiksi haikeus. Mitä sitten, kun täältä lähdemme. Tapaammeko vielä joskus myöhemminkin? Mietityttää, jääkö tämä ihminen vaikuttamaan elämääni. 

Kun jätän jalanjälkeni, jäävätkö ne näkyviin vai pyyhkiytyvätkö pois.

Olen taipuvainen uskomaan siihen joskus kuulemaani viisauteen, että ihmiset tulevat elämääsi syystä. They come for a reason. Ja jos he lähtevät elämästäsi, siinäkin on tarkoituksensa. Näetkö aina sitä tarkoitusta heti, voi olla aivan eri tarina. Olen myös päätynyt viime aikoina pohtimaan samalla sitä, ketkä ovat jääneet minun elämääni myös sen jälkeen, kun lähdimme Suomesta. Olen onnekas, että monet ovat. En laske sen mukaan, kuka tulee käymään täällä saakka, sillä olemme kaukana. En laske itse asiassa ollenkaan. Vain huomaan, että saan olla onnellinen. 

Sillä on monta tarkoitusta, aivan selvästi on.