Reilu kuukausi sitten sain sovittua ikkunanpesijän kanssa, että he tulevat kesäkuun neljäntenä kello 10. Puhuimme puhelimessa asiasta. Pari viikkoa myöhemmin hän lähettää minulle sähköpostia sopiakseen ajankohdasta. Muistutan, että sovimme asiasta puhelimessa jo pari viikkoa sitten ja pyydän vahvistusta. Saan sellaisen ja jatkan tyytyväisenä kesäkuun neljännen odottamista. Muutamaa päivää myöhemmin saan uuden viestin, jossa hän kysyy, voivatko he tulla tuona päivänä jo klo 8.30. Sen kun, mutta aloittakoon ulkoa, sillä olen tuohon aikaan vielä viemässä esikoista kouluun. Päivää ennen h-hetkeä hän ilmoittaa, että hän tulee paikalle n. 9.30. Vähän jo kummastuttaa, mutta sanon, että asia on ok.
Kesäkuun neljäs tulee. Kello tulee 9.30, mutta ketään ei näy. Kymmenen nurkilla alkaa suomalaisen aikakäsityksessä nykiä. Soitan pesijälle, ei vastausta. Great. Kello 10.22 he saapuvat, ja alkavat verkkaiseen tahtiin pestä ikkunoita. Kenelläkään kolmesta ei ole kiireen kierää, mutta eipä ole minun ongelmani pohtia sitä, onko heidän tarkoitus mennä vielä jonnekin muualle, kun meillä saavat homman hoidettua.
Päädyn pohtimaan, onko oma käsitykseni ajoissa olemisesta muuttunut ulkosuomalaisvuosina. Olen ollut melko täsmällinen luonne ja olen yleensä ajoissa, meninpä minne tahansa. Kovin paljon etuajassa en kyllä yleensä (enää) ole, mutta hyvin harvoin sovitusta tapaamisajasta myöhässäkään. Toki, jos minut on kutsuttu kylään esimerkiksi kello seitsemän, en ole paikalla tasan seitsemältä. Luultavasti olen paikalla n. 19.10 tai viimeistään 19.20. Joskus on mielenkiintoista pohtia sitä, miksi on sopivaa mennä kylään vasta vähän sovitun ajan jälkeen. Mutta näin se tuntuu olevan, ja sitä olen vain alkanut noudattaa.
Koululle menemme aamulla yleensä n. klo 8.15, kun aamupiiri alkaa 8.30. Lapset leikkivät mielellään luokassa ennen varsinaisen ohjelman alkamista, ja koska tämä hetki on selvästi esikoisellemme tärkeä, pyrimme siis olemaan paikalla n. 15 minuuttia ennen aamupiiriä. Aluksi aloin ohjata lastani siivoamaan leikkijälkensä pois vähän ennen puolta yhdeksää, mutta yleinen käytäntö sai minut luopumaan patistelusta. Kaikki leikkivät rauhassa siihen saakka, kunnes joku opettajista huomaa kellon käyvän ja tulee pyytämään kokoontumista aamupiiriin. Ei se puoli yhdeksältä tapahdu, vaan jossain klo 8.30-8.40 välimaastossa. Olen huomannut muutenkin, että vaikka koulussa noudatetaan tiettyä rytmiä, ei kukaan laske minuutteja, vaan seuraavaan vaiheeseen siirrytään suurin piirtein tiettyyn aikaan. Pidän myös joustavuudesta, jota siihen liittyy - jos vaikka ulkona on kaunis ilma, lapset saavat olla ulkona vähän pidempään. Ihan vain siksi, että ulkona on kaunis ilma.
Aikakäsityksen eroavaisuudet suomalaisen ja vermontilaisen välillä ovat siis melko miedot. Suomalainen on täsmällisempi, mutta vermontilainen on kuitenkin kokonaisuudessaan melko täsmällinen hänkin. Jos homma toimii, kukaan ei tee suurta numeroa siitä, ettei nyt oltu aivan minuutilleen ajoissa. Mutta ikkunanpesijän, jonka piti tulla 9.30, minä odotan saapuvan viimeistään 9.40, en tuntia myöhemmin. Ikkunat ovat aivan riittävän hyvin pestyt, mutta ensi vuonna taitaa sittenkin olla aika vaihtaa pesijää, sillä haluan selvitä vähemmällä kellonaikapallottelulla.
Lauantaiaamun virkistykseksi pääsemme huomenna esikoisen luokkakaverin syntymäpäiville. Kutsu on käynyt klo 11, ja taas suomalainen pohtii, mihin aikaan paikalle menisi. Ehkä kuitenkin n. 11.05 tai 11.10, sillä juhlat on rajattu kestämään kaksi tuntia (mikä on tavallista syntymäpäivillä, ainakin täällä).
Henkilökohtaisen aikakäsitykseni mukaan nyt on syytä mennä nukkumaan. Kello on täällä 22.27. Yökyöpeli jaksaa tavallisesti kyllä pidempään, mutta nyt on yllättänyt perjantai-illan uupumus. Se on vähän salakavala tauti ja meinaa vaivata meitä keski-ikäisiä. Arkiviikon porskuttamisen jälkeen huomaa illalla yhtäkkiä sohvalle istuessaan, että on tullut taas tehtyä viikon mittaan kaikenlaista. Jalkojakin vähän pakottaa ja ajatuksissakin alkaa tökkiä.
Hyvää yötä Vermontista, siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti