Ei-niin-satunnainen matkailija (ja sen vaimo)

Se oli sellainen vähän harvinaisemman tyylinen reissu, pieni päiväpyrähdys, joka oli alkanut aamukuudelta ja paluu kotikentälle piti olla siinä viiden jälkeen iltapäivällä. Mutta säätila tai jokin siellä jurnutti ja viivästytti ja lopulta perui paluulennon kokonaan. Tarjosivat tilalle yömyöhällä saapuvaa, mutta riski senkin peruuntumiseen oli suuri, joten hankkivat allensa auton, jolla olisivat kotimaisemissa samaan aikaan kuin tuo epävarmaksi luvattu lento. New Yorkista on meille noin kuuden tunnin ajomatka.

Ehei, en minä ole matkustellut. Minä en alkuunkaan matkustele siinä määrin kuin mieheni, en oikeastaan juuri ollenkaan nykyään, jos vuosittaiset lomamatkat Suomeen jätetään laskuista. Mutta kun tuo puoliskoni matkustaa suhteellisen paljon, niin minä kyllä olen oikeastaan sen matkustamisen kanssa naimisissa itsekin. Minä säästyn raskailta reissuilta ja lentokoneissa nyhjäämiseltä, mutta oma kalenterini elää kyllä monessa suhteessa samassa linjassa tuon matkustavaisen osapuolen kanssa.

Yritin tiedustella, että paljonkohan niitä matkapäiviä nykyään on, kun en ole lukua pitänyt. Ei hänkään, mutta jotain kertoo se, että miehelläni on korkeimman tason jäsenyys kolmessa suuressa allianssissa. Ihan käytännön tasolla tällainen matkustelutiheys tarkoittaa sitä, että jos mieheni joskus on kokonaisen viikon toimistollaan, se on poikkeavaa. Matkat ovat yleensä kahden - viiden päivän mittaisia, ja ajoittuvat onneksi harvemmin viikonlopuille. Niitä tapauksia kyllä sattuu aika ajoin, että pitkät etäisyydet aiheuttavat joko sunnuntailähdön tai lauantaipaluun, jolloin viikonloppu jää vähän tyngäksi.

Jos olisin sellainen sädekehää kutreilleni sovitteleva vaimo, yrittäisin kai kehuskella sillä, että niin sitä vain lapset hoidetaan ja huusholli huolletaan kelpo kuntoon, vaikka ainoana vastuullisena aikuisena saankin tätä härdelliä usein pyörittää. Että olisin sellainen talonmiesvaimo, joka tekee kaikki mahdolliset työt kotona, koska on joutunut paljon niitä tekemään. Okei, olen esimerkiksi avannut putkia ja pukeutunut melkein avaruuspukuun tuhotakseni ampiaispesän, mutta en tunne olevani mikään superihminen. En. Olen vain tottunut, mahdottoman tottunut olosuhteisiin. Mutta siitä huolimatta, kyllä minua jurppii olan takaa, kun miehen poissaollessa tuiskuttaa puoli metriä lunta tai jokin kone hajoaa siinä vaiheessa, kun hän on astunut ovesta ulos. Pitkän poissaolon jälkeen lasken tunteja siihen, että hän saapuu. Sillä sekin on jo paljon, että toinen on taas läsnä, vaikkakin väsyneenä. Hienosti hän kuitenkin hyppää kuvioon lennosta mukaan, siitä ylistys.

Minulta joskus udellaan, että muistan kai aina, missä mieheni milloinkin reissaa. No, muistan missä (99%), mutta en muista, mitä kautta hän sinne menee (max 60%) tai aivan ulkomuistista, millä kellonlyömällä hän tulee (92%). Onneksi käytössämme on oiva sovellus nimeltään TripIt, joka kertoo myös vaimolle, missä mies reissaa. Sieltä on kätevää tarkistaa yksityiskohtia silloin, kun kotiäidin umpitäysi muistikapasiteetti natisee liitoksissaan. Käytössämme on myös ikiaikainen seinäkalenteri, josta löytyy matkakohteiden nimet, joten siitä voi painaa mieleensä visuaalisen muistijäljen seuraavien viikkojen ohjelmasta. (Tiedättekös, miten kätevää on yrittää esimerkiksi varata vaikkapa lääkäriaikaa sellaisen kalenterin avulla? Minä tiedän.)

Mutta siis, palatakseni alkuun, eli siihen päivän pikapyrähdykseen New Yorkissa, joka ei sitten osoittautunutkaan niin pikaiseksi. Mieheni saapui kotiin vähän ennen puoltayötä istuttuaan autossa sen kuusi tuntia ja reilusti yli 400 kilometriä. Aamuseitsemän aikaan havahduin siihen, että hän pakkasi matkapakaasiaan seuraavaa reissua varten ja istahti autoon matkatakseen kohti Kanadaa. Illansuussa hän soitteli, n. 500 kilometrin matkan jälkeen, ilmoittaakseen että on päässyt perille jonnekin Quebecin provinssin vähän syrjäisemmälle seudulle, paikkaan, jonka nimeä hän ei edes yritä lausua. Olen kuitenkin kartalla, sillä olen tarkastanut kartasta sen pienehkön järven sijainnin, jonka lähettyvillä hän on. Ja sitten huomenna taas autoon ja kohti kotia, sen samaisen 500 kilometrin verran. Että näin juhlavaa se välillä on.

Mutta kyllä täällä pärjäillään, luntakaan ei ole satanut sitten maaliskuun. Kaikki ok, kuten huomaan joka kerta hänelle sanovani. Onneksi se vieläpä pitää paikkansa.