Näkisin, kokisin, tuntisin

Sumuisin silmin minä saapuisin, muutaman tunnin torkkuneena, ehkä. Ihmettelisin ehkä hetken sitä, että kaikki näyttää niin tutulta, ja sittenkään ei, tavallaan. Että se on jotenkin erikoista, kun kaikki ympärillä onkin taas äidinkielellä kirjoitettua ja ihmisetkin puhuttelevat taas suomeksi. Väsyneitä lapsia sylissä ja käsipuolessa. Matkalaukkujakin saisi taas odotella, miksi ne minuutit siinä kohtaa niin hitaita meinaavatkin olla. Huokaisisin vähän siinä vaiheessa, kun näkisin, että tuttu auto on meitä vastassa ja jäljellä olisi enää parin tunnin puristus, sitten oltaisiin perillä majapaikassa.

Vähän sellainen sumuinen olo, se jatkuisi päivän pari, se sekottaisi tuntemukset, ei oikein tiedä, onko nälkä vai väsymyskö vaivaa. Vähän kuin ruotsinlaivalla keinuisi, vaikka mitään ei ole ottanut. Suomi-ruokaa tarjolla, mutta vielä ei oikein pääsisi makuun. Lasten syömisestä ja syömättömyydestä vähän huolta, omaa ei muista niin ajatellakaan. Uni painaisi maate yhtäkkiä, mutta sitten se taas loppuisikin kuin seinään, saisi kuuntelemaan kellon naksutusta valoisassa kesäyössä. Kävisi viiteen, seitsemään tai kymmeneen kertaan sanomassa lapsille, että nyt pitäisi yrittää nukkua.

Ja sitten se alkaisi taas sujua. Yöt alkaisivat muuttua yhtenäisiksi ja aamut tuntuisivat taas aamuilta eivätkä keskiöisiltä herätyksiltä. Aamukahvi tuntuisi löytävän kellonaikansa ja ruisleipä maistuisi taas mehevältä ja sitkeältä yhtä aikaa, juuri niin kuin pitäisikin. Maitorahka raikkaalta marjojen kera ja suomalainen raejuusto irtonaiselta ja vähän natisevalta. Ja sitten aika moni asia on taas kuin ennen, ja ajatus palaisi siihen aikaan, kun asuimme vielä Suomessa.

Kuitenkin, olisi vähän turistiolo. Ruokakaupassa käyminenkin tuntuisi vähän seikkailulta, kun hyllyille on vuoden aikana ilmestynyt yhtä sun toista uutta. Ihmettelisi ääneen taas sitäkin, että miten pakkaukset näin pieniksi ovat muuttuneet (ovatko ne olleet tällaisia?) ja miksi nuo omenat on vain kaadettu laariin, eikö kukaan ole niitä järjestänyt. Ostoskärryjä hakiessaan nykisi niitä vähän pidempään, kun ei muistaisi, että niille pitää rahaakin syöttää. Kassalla hämmästelisi hetken aikaa, kun kassaneiti kysyisi vain ja ainoastaan, löytyykö S-Etukorttia. Ja liikennevaloissa, livahtaisi oikealle päin punaisia ja huomaisi sen sitten vähän jälkikäteen.

Näkisi sukua ja tuttavia, ottaisi siitä ajasta kaiken irti, juttelisi jokaiselle ja kertaisi moneen kertaan niitä samoja asioita, joita vuoden aikana on ehtinyt tapahtua. Toivottelisi hyviä jatkoja jokaiselle ja toivoisi jälleennäkemistä, sitten taas kun se aika seuraavan kerran tulee. Kesä täynnä kohtaamisia, mutta myös erkanemisia - ja havaintoja siitä, kun jotain on muuttunut ja siitä, kun mikään ei ole.

Vähän saattaisi joutua ihmettelemään sitä, että yltääkö kesä Suomeen saakka joka vuosi edelleen, mutta ei sillä niin suurta merkitystä loppujen lopuksi olisi, tarvitseeko jokaiselle reissulle ottaa varmuuden vuoksi takki mukaan. Ihan yhtä lailla kauniilta se Suomen kesä näyttäisi, vaikkei aurinko joka päivä paistaisikaan. Hiljaiselta kesäyö, yhtä tyynnyttävältä järven pinta.

Täältä tullaan, koto-Suomi.

P.S. Yo. runo on syntynyt viime kesänä - Suomessa, tottakai.