Kiintiökiukku

Joskus päivät vaativat veronsa. Joskus tulee itsekin ajatelleeksi, että skarppaaminen on välillä vähän rasittavaa hommaa. Onko se sitten ihme, että nelivuotiaalla voi ottaa koville, kun joutuu pinnistelemään kokonaisen aamupäivän, käyttäytymään ihmisiksi ja pitämään vielä mölytkin mahassaan.

Tänään taisi olla sellainen päivä. Aamuyhdeksän jälkeen suoriuduin kahden nelivuotiaan kanssa lastenlääkäriasemalle ikävuositarkastukseen. Kun ei oikein tiedä itsekään, mitä vieraassa maassa pitäisi sellaiselta tarkastukselta odottaa, eikä osaa lapselleen edes kertoa muuta kuin että kaikenlaista varmasti tarkastetaan ja monenlaista kysellään. Tyttö ilmoittaa painokkaasti, että siellä ei kyllä anneta rokotuksia. Mistä lie niin päättelee, mietin hetken, kunnes keksin, että hän rakentaa mielikuvansa sen käynnin perusteella, kun kerran kävimme hänen kanssaan samassa paikassa näyttäytymässä pitkittyneen flunssan vuoksi. Päätän kertoa, että me teemme niin kuin käsketään ja kuuntelemme, mitä lääkärillä on sanottavaa ja mitä hän pitää tarpeellisena. Jätän siinä vaiheessa taktisesti kuitenkin kertomatta, että todennäköisesti tulossa on kolme piikkiä yhdellä kertaa. Auts.

Joudumme odottamaan pitkään, alussa sitä, että pääsemme edes tutkimushuoneeseen, sen jälkeen vuoron perään hoitajaa, lääkäriä ja taas hoitajaa. Selvittelen yhdessä lääkärin kanssa suomalaisen ja täkäläisen rokotusohjelman eroja ja tutkimme suomenkielisiä papereitani. Lapset tulevat siinä lomassa tarkastetuiksi ja vuoron perään kiipeävät syliini, kun ujous yllättää. Sanovat tuskin mitään, vaikka kumpikin osaisi jo englanniksikin kommunikoida. Antavat niin kaunista ja rauhallista kuvaa itsestään, että melkein naurattaa. Kuuntelevat kuuliaisen näköisinä, kun lääkäri puhuttelee heitä. Kyselee, mitä tykkäävät syödä lounaaksi. Poikani vastaa, että salaattia. They are so cute! And so brave!

Lounasaikaan olemme viimein taas kotona. Rokotuspiikeistä aiheutuneet kyyneleet ovat pyyhkiytyneet pois jo kotimatkalla, ja kaikesta skarppaamisesta aiheutunut patoutunut kiukkuamisen tarve purkautuu kotona. Alhainen verensokeri lisää vettä myllyyn. Iltapäivä meneekin sitten kinastelevia lapsia erotellessa ja tyhjänpäiväisyyksistä jankkaamisessa. Omaa hermoani venytetään myös oikein olan takaa, kun saan mainita asiasta kuin asiasta ainakin viisi viisitoista kertaa. Eikä mistään leikistä tule oikein mitään, eikä mistään hommasta oikein valmista, eikä rauhallista hetkeä tule ennen iltaa.

Kun äiti-ihminen kiukultaan saa ajatuksensa järjestykseen, niin yrittää pohtia asiaa siltä kannalta, että erilainen, jännittävä ja stressaavakin kokemus on pienen maailmassa sen verran suuri mullistus, että siitä aihetuneita paineita vain tulee puretuksi tavalla tai toisella siinä vaiheessa, kun stressi purkautuu. Kun täytyy käyttäytyä nätisti pitkän aikaa, on näköjään enemmän tai vähemmän pakko kiukutella sen jälkeen niin paljon, että kiintiö tulee kutakuinkin täyteen jokaisena päivänä. Kutsun sitä kiintiökiukuksi.

Nyt kun olen nimennyt ilmiön, voin yrittää elää sen kanssa taas hetken verran paremmin. Tai vaikka se joka kerta raastaakin yhtä lailla, on pakko yrittää ajatella, että tähänkin kai oli syynsä. Vaikka ei millään tahdo sitä syytä sillä tapahtumahetkellä aina löytää. Tai ainakaan sitä voimaa ymmärtää, jolla se paine purkautuu. Ehkäpä me aikuisetkin toimimme kuitenkin joskus tietyllä tavoin samalla kaavalla, vaikka olemmekin jo kouliintuneita ja ainakin olemme tietoisia siitä, mitä on tunteiden hallinta. Jos on joutunut viettämään stressaavan päivän, on illalla usein jo fyysisestikin väsynyt olo, eikä useinkaan tunne silloin olevansa mitenkään parhaimmillaan. Silloin tekee mieli lohturuokaa, eikö niin.

En minä tänään kuitenkaan tällaista saanut. Mutta unelmatkin auttavat eteenpäin! Eikun uutta päivää päin.