Minun, minun ja minun

On tullut moneen kertaan viime aikoina mainittua, että meiltä löytyy perheenjäseniä, jotka elävät vahvasti tunteella. Sellaisilla äkkinäisesti räjähtävillä vieläpä, niillä, jotka syntyvät jostain ja hyökyvät päälle ja saattavat joskus laantuakin yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin. Näihin vahvoihin tunteisiin liittyy kiinteästi vahva omistamisen halu.

Joten meillä kuullaan jatkuvasti sanoja minä, minun, minulle, minullekin (ja tähän kaikki variaatiot). Kirja, auto, takki, kenkä, lautanen, muki, kynä, keinu, keppi, lumipallo, ihan mikä vain. Ollaan hyviä muistuttamaan kaveria siitä, että tämä on minun, ei sinun. Ja sitten taas, jos kaveri ottaakin minulta, niin sitten kyllä muistutetaan, että ne ovat yhteisiä. Näillä näkyy olevan sitä omanlaista pelisilmääkin jo.

Meillä noudatetaan 0-3-sääntöä. Se tarkoittaa, että lähes kaikkea hankitaan joko kolme kappaletta tai sitten ei ollenkaan. Kouluun liittyvien tavaroiden hankkiminen on voitu toistaiseksi melko helposti perustella sillä, että niitä tarvitsee vain esikoisemme, mutta sekin tilanne tulee ensi syksynä muuttumaan. 

Mutta, minä kuvittelin joskus monenlaista, mutta sitten havahduin todellisuuteen. Kuvittelin, että kunhan taaperoiästä päästään, voi lapsille jo perustella helposti ja kätevästi, miksi johonkin ei kuulu koskea. Että sen jälkeen, kun on satatuhatta kertaa siirtänyt taaperon pois penkomasta paikkoja, jotka eivät hänelle kuulu, voi myöhemmin alkaa säilyttää tavaroita niille sopivasti tai kätevästi varatuilla paikoilla. Kunhan vain muistuttaa jälkikasvuaan, mihin paikkoihin ei pidä mennä eli missä on vain aikuisten tavaraa. Ja katinkontit.

Meillä ei ole enää taaperoikäisiä talossa, mutta meillä on kekseliäitä kolmevuotiaita. Jotka osaavat jopa houkutella kiltin kuusivuotiaan mukaan salaperäisille tutkimusmatkoilleen. Meillä on ilkikurisesti vilkuileva poika, joka kertoo äidille, että äiti voisi mennä käymään yläkerrassa (kun hän jää leikkimään alakertaan). Meillä on uteliastakin uteliaampi pieni tyttö, joka ehtii syyttää veljeään jo siinä vaiheessa, kun äiti ei ehdi vielä sanoakaan mitään.

Joten minä olen lähtenyt peliin mukaan. Nämä ovat minun! kerron pojalle, joka kurkottaa kohti puhelintani ja tietokonettani. Nämä paperit ovat äidin ja isän tärkeitä papereita, selitän, kun tyttö etsii keittiön pöydältä materiaalia askarteluihinsa. Tuolla pöydällä ei ole mitään lasten tavaraa, vimmastun, kun pöydän päälle kasattu epämääräinen pino uhkaa tulla sieltä alas. Vain minä otan täältä kaapista, tokaisen, kun pengon keittiötarvikesekamelskaani.

Joten tässä me sitten luovimme parhaan kykymme mukaan. Opetamme, miten tavaroita kuuluu jakaa ja mitä tavaroita sitten taas ei kuulu jakaa. Miten leluja jaetaan kaverin kanssa ja miten hammasharjaa ei kenenkään. Miten se on ok, että siskon lautaselta voi ottaa, jos tämä sen sallii, mutta aikuisen lautaselta ei meillä oteta. Miten ei kannata aina olla turhan omistava, mutta mistä asioista taas kuuluu pitää kiinni. Ja niin edelleen.

Ja sitten se poika tulee ja katsoo lempeästi silmiin, valitsee kilteimmän äänensävynsäkin: Voidaanko me nyt syödä äidin suklaata?

Nii-in.