Hetken verran toisaalla

Annan lämmön virrata iholleni, se tuntuu niin miellyttävältä talvisen sään jälkeen, joka on saapunut meille Vermontiin häkellyttävän aikaisin tänä vuonna. Lumi ja pakkanen on vaihdettu hetkeksi etelän kosteaan ja lämpimään - sellaiseen, joka ei heti polta edes näin vaaleaihoista mutta hivelee ihanasti pakkasen kuivattamaa ihoa.

Miami Beach huokuu eteläistä letkeää elämänmenoa. Ocean Drive -rantakadulla on näyttäytyjiä, joilla on kalliit kulkupelit, kepeä vaatetus ja flirttaileva asenne - turistilla on hauskaa, kun saa tirkistellä erilaista elämää. Rannalla näkyy nuoria ottamassa selfieitä ja belfieitä, ravintoloiden sisäänheittäjät huutelevat kilpaa fraasejaan, samoja epäilemättä päivästä toiseen. Lapset ovat hämmentyneitä, mutta katselevat uteliaina ympärilleen, he eivät koskaan ole olleet tällaisessa paikassa. Ravintolassa lasta naurattaa, kun virkistävä juoma on niin korkeassa lasissa, että siitä juodakseen se on otettava kaksin käsin syliin tai noustava tuolilla polvilleen, jotta tavoittaa pillin.

Rannalla jälkikasvu viihtyisi vaikka kuinka pitkään, eikä ketään haittaa, että hiekkaa on telmimisen jälkeen aivan joka paikassa. Lomalla on normaalia, että vaatekertoja menee päivässä helpostikin kaksi ja että aurinkorasvan ja hiekan sekoittamat hiukset on kuurattava joka ilta. Joskus pohdin, onko vesi erilaista etelässä ja meillä pohjoisessa - omat, luonnostaan taipuisat hiukseni ovat etelässä paljon kiharammat. Ilman luontainen kosteuskin etelässä saa ne sojottamaan joka suuntaan ja ne on kiireesti keräiltävä nutturalle, jos ei mieli näyttää alpakalta.

Satamassa toinen toistaan hienompi pursi lipuu rantaan ja tuo mukanaan ruskeaksi paahtuneita helleasuisia lomanviettäjiä. Risteilyillä voi halutessaan käydä tirkistelemässä äveriäämpien hulppeita rantakoteja. Hienon hotellin pihassa nainen pienissä bikineissään, huivi puolihuolimattomasti verhoiluksi kiedottuna poseeraa Lamborghinin edessä - kunnes nousee sen kyytiin kumppaninsa kanssa. Pienten liikkeellelähtövaikeuksien jälkeen auto ampaisee vauhtiin, ääni jää hetkeksi kaikumaan korviin.

Oma, rakas arki on muutaman päivän ajan kaukana. Aamuisin syödään aamupalaa sängyssä tai hotellihuoneen parvekkeella, jossa lämpötila on aamukahdeksalta jo mitä miellyttävin. Pimeässä illassa voi vielä istua parvekkeen korituolissa ja tiirailla ympärillä levittäytyvää suurkaupunkia. Ranta on illalla hiljainen, vain risteilijöiden valot piirtävät vanaa horisonttiin. Lentokoneiden vilkkuvat valot taivaalla muistuttavat siitä, että ihmisiä menee ja tulee koko ajan. Suurkaupunki elää omaa elämäänsä yölläkin, ilmastointilaitteet pauhaavat jatkuvasti, autojen virta ei katkea juuri koskaan. 

Suurissa kaupungeissa on viehätyksensä. Asun itse mieluummin pienemmässä, mutta visiiteissä vilkkaampiin keskuksiin on aivan oma, kiehtova jännityksensä. 

Kun tarkkailee, syntyy tarinoita. Niissäkin on viehätyksensä.

Yksinäistä vai eikö

Muistan joskus jonkun kysyneen, tunnenko itseni yksinäiseksi.

En ollut ajatellut asiaa niin. Uuteen maahan muuttaminen yli kuusi vuotta sitten, kauas niistä paljon puhutuista turvaverkoista, sellaiseen paikkaan, jossa ei valmiiksi tunne ketään. Että tuntuiko se yksinäiseltä, kun selvitteli kaiken itse oman perheen kesken eikä oikein tiennyt, keneltä olisi apua kysynyt, jos sellaista olisi tarvinnut. Tuntuiko se yksinäiseltä, kun jokainen vastaan tuleva ihminen oli sinulle uusi etkä voinut tavata niitä ystäviä, jotka olivat jääneet Suomeen ja jotka jatkoivat siellä omaa arkista elämäänsä, ilman, että sinä olisit kuulunut siihen.

Introvertti kuitenkin voi nähdä asian toisin, niin minäkin. Introverttinä ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi, vaikka viettäisikin paljon aikaa yksin. Yksin oleminen on introvertille akkujen lataamisaikaa. 

Joku kysyi, miltä se tuntuu, kun sosiaalinen elämä on yhtäkkiä paljon rajallisempaa kuin aiemmin. En ollut kantanut siitä huolta. Sosiaalinen elämäni on osa elämääni, mutta siinä on monenlaisia muotoja. Ei määrä ratkaise, sen sijaan laatu. Jos ei voi nähdä, voi kirjoittaa. Pidän elämässäni kiinni ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä. Voi olla, että yhteydenpidossa on pitkä tauko, mutta ei se häiritse minua. Voin palata minulle tärkeän ihmisen seuraan pitkän ajan kuluttua, mutta tuntea edelleen saman yhteyden kuin aiemmin. Voin nauttia sillä hetkellä kovasti siitä, että yhteys on olemassa. Sen jälkeen palaan taas elämään elämääni, ja joskus tapaan jonkun ihmisen uudelleen vasta pitkän, pitkän ajan jälkeen. Ei tauko kuitenkaan ole katkaissut mitään, jos side on ollut tarpeeksi vahva. Jos se ei ole ollut vahva, huomaan sen kyllä.

Yksin ollessani ajattelen paljon. Ajattelen arkisia asioita ja niiden sujumista. Ajattelen maailman menoa ja yritän ymmärtää sitä tiedonjanossani. Joskus ajattelen sitä, kuinka ajatukset virtaavat eteenpäin, kun antaa niiden rauhassa sen tehdä. Niinä hetkinä syntyy usein aihioita kirjoituksiani varten. Joskus kirjoitan niitä ylös, jotta en unohtaisi. Joskus jokin ajatus on niin hyvä, ettei sen voi antaa hukkua arkisten pyykkivuorten uumeniin.

Olen miettinyt, tuntisiko joku toinen itsensä yksinäiseksi, jos olisi lähtenyt seikkailulle uuteen maahan kauas turvaverkoista. Tai kauas ystävistä ja tuttavista, luomaan uutta verkostoa ympärilleen. Tuskastuisiko siihen, että aikuisiällä ystävyydet eivät aina synny tuosta vain vaan vaativat usein vähän enemmän. Joskus on ylitettävä kynnys, vaikka introvertti luonne jarruttelisi. Joskus voi keksiä tikusta asiaa. Joskus voi vain antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta.

Se, että tunnemmeko itsemme yksinäiseksi, on meissä sisällämme. Toinen tuntee, toinen ei. Onni voi olla siinä, että on useita tärkeitä ihmisiä ympärillä, lähellä, koskettamassa omaa elämää. Onni voi olla myös siinä, että tie on joskus hiljainen eikä vastaantulijoita juuri ole. Onni ehkä piileskeleekin sen lomassa, miten siihen kaikkeen suhtautuu.

Kunpa minulla olisi taito! Taito huomata yksinäinen ja tehdä hänen päivästään parempi. Meidän jokaisen ympärillä on yksinäisiä - heitä, jotka eivät haluaisi olla yksin.

Puolihuolimatonta

Lähtiessäni käännän oven avaimella lukkoon, kuten käytäntö on. On melko viileä aamu, sen olen tarkistanut mittarista, ei se täällä sisällä autotallissa niin paljon vielä tunnu. Olen napannut naulakosta suosikkitakkini, jätän sen auki, se on kevyesti topattu ja riittää kyllä hyvin, kun kuitenkaan ei ole vielä pakkastakaan. Eteisestä pääsee suoraan autotalliin, eikä sen vúoksi tarvitse tällä välillä vielä miettiä ulkopukeutumista sen enempää.

Lapset ovat jo kivunneet autoon, heistä yksi on unohtanut takkinsa ja lakkinsa, mutta muistutan. On helppo unohtaa, kun ei tarvitse takkia noustessaan autoon. Pienen koulun parkkialuekaan ei ole mahdottoman suuri ja liikennettä on sen verran vähän, että kävelymatkaa parkkipaikalta sisälle kouluun ei tule paljon. Sen voi mennä vaikka ilman takkia, mutta tässä koulussa kuitenkin ulkoillaan sen verran paljon, että kotiin ei ulkovaatteita kannata jättää. Erityisesti tiistaisin kannattaa seurata sääennustetta, sillä silloin lapsilla on ulkoilmaohjelmaa koko aamupäivän ajan, myös sateella ja pakkassäällä.

Olen paleleva ihminen. Aina ollut, naurettavuuteen saakka, jos siitä nyt jotain nauramista haluaa etsiä. Voin käyttää sandaaleja vain kunnon helteellä. En voi kulkea ilman hanskoja, jos lämpötila on alle kymmenen celsiusastetta. Tarvitsen pitkähihaisen, jos lämpötila laskee alle kahdenkymmenen. Käytän autossa penkinlämmitintä niin aikaisin, etten kehtaa tunnustaa. Villasukat ovat sisätiloissa vakiovaruste - kesällä siksi, että ilmastointi aiheuttaa vetoa jalkoihin ja talvella siksi, että no, on talvi.

Syksy on kaunis, mutta talvi tulee. (I spy snow, do you?)

Kuitenkin olen puolihuolimaton, kun syksy koittaa ja säät yllättäen kylmenevät. Ne todellakin tekevät sen yllättäen, sillä lokakuinen Vermont on kummallinen: yhtenä päivänä voi olla kesäisen lämmintä, seuraavana syksyisen koleaa. Yötkin voivat olla toisinaan vielä hassun lämpimiä, mutta yhtäkkiä lämpötila voi pudota nollan tuntumaan, kun tuuli kääntyy pohjoiseen. En ole valmis siihen, että yhtäkkiä on taas kylmä.

Lapsi pyytää koulupäivän jälkeen, että voisinko etsiä hänelle seuraavaksi päiväksi tumput. Ei oltu muistettu niitä vielä ajatellakaan, koska ennuste oli luvannut noin viittätoista astetta. Lämpötila oli kuitenkin jäänyt huomattavasti alemmaksi ja sormia oli kuulemma jo vähän palellut. Tulee mieleen, että itsellekin pitäisi löytää kaupunkikelpoiset hanskat. Viimevuotiset taisivat tulla heitetyksi huonokuntoisina pois. Sellaisten löytäminen ei täältä kuitenkaan ole välttämättä mikään helppo homma. Jos olisin menossa hiihtämään, hanskoja kyllä löytyisi. Ymmärrän, miksi moni täällä nykyään ostaa melkein kaiken netistä.

Ymmärrän myös, miksi Bart Simpsonilla on aina shortsit. Näen täällä shortseja kesät talvet, joskin talvikautena vähän vähemmän. Talvivarustuksena ne toimivat yhdessä toppatakin kanssa. Ei ole tullut mieleenkään kokeilla kuinka hyvin. Mieheni käytti poikaamme jalkapallotreeneissä viime lauantaiaamuna, jolloin celsiusasteita oli vain muutama. Pojalla oli pitkähihainen paita pelipaidan alla, pitkälahkeiset verkkarit, pipo päässä ja varalla takki ja hanskat mukana. Eräs joukkuekaveri tuli treeneihin lyhythihaisissa ja sandaalit paljaissa varpaissa. Onneksi äitinsä lähti hakemaan hänelle edes takkia.

Juttelin kiinalaisen ystäväni kanssa tänään hänen ravintolassaan. Valittelimme yhdessä, kuinka sää oli muuttunut taas hetkessä koleaksi, vaikka viime viikolla oli vielä muutama helteinen päivä. Ei me vielä lunta tarvittaisi, lämmin kelpaisi ihan hyvin. Lunta voisi tulla sitten, kun sen aika on ja mielellään sillä tavalla vähän ja kauniisti. Jos hiihtämään mielisi, niin vuorille tulee kuitenkin enemmän.

Haluaisin olla vielä hetken aikaa puolihuolimaton. Toiveeni taitaa kuitenkin valua hukkaan, sillä näin lumihiutaleen vilahtaneen tulevan torstain ennusteeseen...

Teetä ja ystäviä

Arjen logistiikkajärjestelyiden lähtökohta on meillä se, että kaikki kolme lastamme tulevat aina mukaan, jos jonnekin on menoa. Arkipäivinä en voi koskaan suunnitella mitään ilman tätä oletusta, siitä pitää huolen mieheni työmatkakalenteri. Tämän syksyn myötä maanantai-iltapäiviimme on sujahtanut uusi rutiini, kun kuljetamme esikoistamme yksityistunnille naapurikaupunkiin. Sen puitteissa kaksosillemme ja minulle jää odotusaikaa noin kolme varttia - minkä täyttäminen järjestyi pienen pohtimisen jälkeen kerrassaan mainiosti.

Ajan omakotialueelle, jossa esikoisemme opettaja pitää kotitoimistoaan ja sieltä muutaman minuutin päässä sijaitsevaan pieneen liikekeskustaan. Lapset rynnivät autosta pois kovaa vauhtia, sillä he eivät halua hukata hetkeäkään. He löytävät heti kaverinsa - kaksi kiinalaista poikaa, joiden vanhemmat omistavat keskuksessa sijaitsevan pienen aasialaisravintolan. Astun sisälle ravintolaan ja näen poikien äidin tiskin takana, kuten aina. Hän tervehtii ystävällisesti hymyillen, kuten aina.

Olemme tutustuneet tähän perheeseen lastemme kautta. Perheen vanhempi poika kävi kahden vuoden ajan koulua samassa luokassa kaksostemme kanssa. He ystävystyivät heti ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat, kaikki kolme. Nyt leikkiin mukaan pääsee jo myös pojan pikkuveli ja maanantaisin he kaikki neljä leikkivät ravintolassa tai sen pihalla koko sen ajan, kun odottelemme esikoisemme tunnin loppumista.

Useimmiten tilaan vähän ruokaa mukaani. Uusi ystäväni sanoo, ettei tarvitse sen takia tilata, että tulemme käymään, mutta nauran hänelle, että tämä ruoka vain on sen verran houkuttelevaa, etten osaa sitä vastustaakaan. Hän kysyy, otanko tällä kertaa teetä, mutta alkaa jo kaataa sitä kannuun, ennen kuin ehdin kunnolla vastata. Hän kaataa minulle vihreää teetä, sillä tietää jo.

Suurimman osan arkeni keskusteluista käyn englanniksi paikallisten kanssa, mutta toisinaan on melkein virkistävää jutella toisen sellaisen kanssa, joka on tullut tänne muualta. Hän on asunut täällä jo yli kymmenen vuotta, mutta kiinalainen aksentti kuuluu puheessa. Toisinaan hän ei löydä kaikkein sopivinta sanaa kuvaamaan jotain asiaa, mutta selittää hymyillen ja toistaa varmuudeksi monta kertaa. Kun tapasimme ensi kerran, hän ei tiennyt Suomesta yhtään mitään. Nyt hän tietää jo paljon enemmän.

Joskus kyselen hassuja. Kuten vaikka siitä, valmistavatko he kotona koskaan mitään muuta ruokaa kuin kiinalaista. Hän nauraa - ei, ei! Tai kyllä, jos tarkkoja ollaan, kyllä he sandwichejä joskus tekevät. Mutta ei, ei hän periamerikkalaista ruokaa juuri syö, ei ole siihen tottunut, kun ei ole edes yrittänyt. 

Hän kyselee Suomesta kaikenlaista. Nyt kun hän on oppinut, missä se sijaitsee, se vaikuttaa pieneltä ja kiinnostavalta, eksoottiselta. Onko teitä tosiaan niin vähän, hän hämmästelee, kun kerron, kuinka monta suomen kielen taitajaa tässä maailmassa suurin piirtein on. En lainkaan ihmettele, että se ihmetyttää kiinalaista. Opin, että hänen kielensä on wu-kiina, miehensä taas on kotoisin alueelta, jossa puhutaan kantoninkiinaa. Mandariinikiina toki on ns. yleiskieli. Puhumme juhlapäivistä ja opin, kuinka he kuujuhlan aikaan valmistavat kuukakkua ja katselevat kuuta. Hän kysyy, mitä me juhlimme. Kerron, että joulua ja uuttavuotta aika paljon ja monia muitakin tietysti. Keskikesällä me valvomme yötöntä yötä, silloin meillä on paljon valoa. Katselemme, kuinka auringonvalo hiipuu vain vähän, palatakseen taas pian takaisin.

Oh, northern lights! hän huudahtaa ja kertoo juuri nähneensä niistä kuvia. Voi, ne olivat niin kauniita, näettekö te niitä usein? Naurahdan, että ei, ei todellakaan, kyllä ne aika harvinaisia ovat. Ok, ok, hän vastaa ja hymyilee taas, ja piipahtaa pian keittiöön. Kantaa ruskean, nätisti kiinni niitatun pussin minulle - ole hyvä, tässä on ruokanne. Nähdään taas ensi viikolla! 

Poimin lapset kyytiin leikkipihalta ja jatkamme matkaa. Lapsia vähän harmittaa, että aika kului niin nopeasti! Niin, oikeastaan aika mukavia nämä maanantait. 

Hajumuisti

Aivan ensimmäiseksi haju tunkeutuu nenään. Se on melko voimakas ja se tuntuu tutulta. Mieleen nousee muistoja kouluajoilta vuosikymmenten takaa, kun saapui voimistelusaliin, jota oli juuri käytetty. Sen lisäksi, että haju tuntuu ilmassa, se tuntuu tunkeutuneen myös jokaiseen liikuntavälineeseen. Muistan, kuinka hiki teki voimistelumatoista nihkeitä ja vähän inhottavia. 

Molemmat tyttäreni ovat innoissaan. Tämä on kolmas kerta, kun olemme tulleet voimistelun alkeiskurssille ja he tietävät jo, mitä odottaa. He odottavat hieman kärsimättömästi jumppatrikoissaan tunnin alkua. Halli on suuri ja korkea ja täynnä patjoja, rekkejä, telineitä, trampoliineja. Tytöt katselevat saliin päin tietäen että edellinen tunti loppuu kohta ja että sen jälkeen ohjaajat kutsuvat heidät saliin. He riisuvat kenkänsä ja takkinsa naulakoille ja varmistavat, että minulla on heidän vesipullonsa. Tutulta näyttäviä tyttöjä saapuu aulatilaan koko ajan, heitä on yhteensä melkein kaksikymmentä. Ohjaajia näyttää olevan töissä yhteensä kolme, heistä jokainen näyttää trimmaltulta, notkealta ja hyväryhtiseltä.

Vanhempia ja pieniä sisaruksia istuu pöytien ääressä penkeillä. Täällä on tarkoitus odottaa tunnin ajan, vaikka luultavasti lapsista isommat voisi ohjaajien vastuulle hetkeksi jättääkin. Kun tunti alkaa, istun penkille odottamaan. Tunti kuluu kyllä nopeasti, kun tarkkailee tapahtumia.

En koskaan pitänyt erityisesti koululiikunnasta. Se oli aikana, jolloin kannustustakin sai perin vähän, jos ei kuulunut hyvin pärjäävien vähemmistöön, joskus enemmistöön. Jokaisen piti suorittaa koulun opetusohjelmaan kuuluneita osioita ja osallistua kaikkeen. Innolla tai hampaat irvessä. Liikunnan iloa ei aina ollut helppo löytää. Kyllä se toisinaan löytyikin. Sellaiset lajit, joissa koki olevansa ihan hyvä, olivat liikuntatuntien piristys. Minä odotin aina koko vuoden ajan pesäpalloaikaa.

Olen huojentunut ja suunnattoman onnellinen siitä, että jokainen lapsista on löytänyt liikuntalajin, jonka parissa tällä hetkellä viihtyy. Tämän ikäisillä lapsilla innostukset tulevat ja menevät, mutta pidän tärkeänä sitä, että he liikkuvat joka tapauksessa. Pidän täällä siitä, että lapsia jaksetaan aina kannustaa. Vaikka he eivät osaisikaan täydellisesti, he saavat kehuja. Uskon, että se on yksi suuri syy siihen, että liikunnan ilo löytyy. 

Ajatukset harhailevat. Salissa soi rytmikäs musiikki ja jatkuvasti kuuluu tömähdyksiä, kun salissa juostaan, hypitään ja temppuillaan. Kirjoitan kännykällä viestejä, joita olen aikonut lähettää, tässä hetkessä siihen on juuri sopivasti aikaa. Kaivan laukkuni pohjalta pienen muistikirjan ja kynän - ne ovat siellä sitä varten, että voin kirjata ajatuksiani ylös, jos siltä tuntuu. Niistä ajatuksista syntyy joskus esimerkiksi blogiteksti.

Yhtäkkiä tunti on kulunut. Tytöt rientävät alas parvelta, jossa he ovat juuri hyppineet trampoliineilla yltäkylläisesti. Heistä jokainen läimäisee ylävitosen ohjaajille, jotka kuuluvat samalla kysyvän, mikä tänään oli kenenkin mielestä hauskinta. He - nuoret, notkeat ja hyväryhtiset - hymyilevät ja toivovat näkevänsä tytöt taas ensi viikolla.

Sujautan muistikirjan takaisin laukkuuni. Olen kirjoittanut siihen ensimmäiseksi, kuinka haju tuo mieleeni muistoja.

Kuka tarvii ja mitä

Ahdistun melko säännöllisesti. En vakavasti, mutta huomaan sen itsessäni tietyssä tilanteessa. Viisihenkisen perheen tavaramäärä on päässyt paisumaan liian suureksi, enkä ole luonteeltani tavarankerääjä. Nautin siitä tunteesta, minkä saavutan, kun poistan kodistani esineitä. Roskiin heittämisestä en pidä, mutta onneksi monenlaista voi kierrättää.

Kun muutimme tänne Yhdysvaltoihin, minulla oli käsitys kulutusyhteiskunnasta, jossa kertakäyttötavaraa on liikaa ja niin edelleen. Näiden kuuden viettämämme vuoden aikana täällä olen kuitenkin saanut huomata, ettei asia onneksi ole ollenkaan aina näin - monenlainen tavara todellakin löytää uuden omistajan, etenkin, jos kierrättämisen edistämiseksi viitsi nähdä hieman vaivaa. Se tarkoittaa tavaroiden läpikäymistä. Niiden lajittelua, puhdistamista, kunnostamista. Korvien ja silmien auki pitämistä, Facebookin kierrätysryhmien seuraamista ja hyväntekeväisyyskontaktien selvittämistä. Uskallan väittää, että täällä Vermontissa kierrätetään melko paljon. Myyjäisissä, kirppiksillä, hyväntekeväisyystempauksissa, kouluilla, kirjastoilla. Ja niin edelleen.

Lapset ovat kuin huomaamatta kasvaneet jo isoiksi, kouluikäisiksi. Vaunut ja rattaat, joita meillä oli käytössä "aika monet", ovat vaihtaneet omistajaa jo aiemmin, mutta vieläkin kellarin kätköistä löytyi tänä vuonna esimerkiksi turvaistuimia, matkasänkyjä ja taaperoikäisten kalusteita. Suuri junapöytä, joka oli kova hitti joskus. Täyskorkea nukkekoti, joka oli pari vuotta sitten siirretty jo nuoremman tyttären huoneesta kellarikerrokseen tilaa viemästä.

Niinpä saimme idean. Näillä seuduin näkee jokaisena viikonloppuna keväästä syksyyn tienvarsilla lukuisia kylttejä, joissa mainostetaan piha- ja autotallikirppiksiä sekä muuttomyyntejä. Valitsimme elokuun loppupuolelta päivän, jolloin kantaisimme kiertoon soveltuvat tavarat pihamaalle ja päivystäisimme odottamassa kiinnostuneita. Tarkoitus ei niinkään ollut saada tavarasta rahaa kuin hankkiutua eroon tarpeettomasta - ja mikä parasta, kenties ilahduttaa jotakuta, joka löytäisi itselleen jotain käyttökelpoista. Sovimme, että jaamme rahoista tasamäärät lapsillemme, jotka olivatkin auttamassa puuhastelussa melkein koko päivän.

Oli kuuma päivä! Vaaleanahkaisena poltin jopa olkapääni auringonpaisteessa, mutta saimme monta tavaraa liikahtamaan eri suuntiin. Halloween-asuja, talvikenkiä, välikausihaalareita, lasten kalusteita, junaleluja, kirjoja, astioita, mitä kaikkea. Päivän jälkeen noin viisi laatikollista lähti vielä hyväntekeväisyyteen ja saman verran jäi odottamaan lastemme koululla syksyllä järjestettävää myyjäistapahtumaa varten, jossa käytetyn tavaran voi lahjoittaa koululle myytäväksi ja jonka tuotto menee koulun hyväksi. Lisäksi myin seuraavien viikkojen aikana turvaistuimia, matkasänkyjä ja lasten kalusteita Facebookin kierrätysryhmien kautta. Suomenkieliset lastenkirjat jakaantuivat näillä seuduilla asuvien suomalaisten kesken ja kasa helppolukuisia englanninkielisiä kirjoja löysi uuden kodin koulumme esikoululaisten luokasta sekä koulun kirjastosta.

Tunne on vapauttava. Olen iloinen, että käytettyä tavaraa arvostetaan ja moni on aidosti iloinen lahjoitetusta tavarasta. Jokaisen tavaratarpeet muuttuvat ja elävät esimerkiksi lasten iän mukaan ja meidän perheessämme on todellakin voimakas vaihe, jossa liian lapsellisesta tavarasta hankkiudutaan nyt eroon. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että lapsemmekin ovat alkaneet ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse pitää itse. Usein he nykyään itse jo ehdottavat, kenelle esimerkiksi pieneksi jääneet vaatteet voisi lahjoittaa. Tunnen kuitenkin omantunnonpistoksen: vielä on matkaa siihen, että tavaraa tulisi hankittua vain se määrä, jonka todellakin tarvitsee. Saatan päästä vielä lähemmäksi sitä ajatusta silloin, kun oma muuttokuorma täältä liikahtaa johonkin suuntaan.

Tänä aamuna kuulin koulun eteisessä tutun äänen huutavan nimeäni. Ystäväni tarjosi minulle lastensa pieneksi jääneitä talvikumisaappaita, joita kohta taas tarvittaisiin. Ne näyttävät olevan juuri sopivaa kokoa meidän lapsillemme.

Ihana, miten kätevää.

Pala kakkua, kiitos

Joskus joku on kysynyt, onko meillä karkkipäiviä. Ei ole koskaan ollut, vaikka kyllä me makeasta tykätään. Karkit ovat jääneet melkein unohduksiin, sillä niitä tulee täällä ostettua aniharvoin. Amerikkalaisen kaupan karkkihylly on pieni ja huomaamaton. Karkit näyttävät usein sisältävän paljon väriaineita ja maku on enimmäkseen teennäinen. Karkkihylly on siten helppo ohittaa, jos sitä nyt edes sattuu huomaamaan. 

Lapsemme ovat kasvaneet täällä, mitä tulee siihen ikään, jolloin he ovat edes ymmärtäneet, mitä karkeilla tarkoitetaan. He ovat joskus toki maistaneet värikkäitä M&M-karkkeja tai Jelly Beaneja tai mitä näitä nyt on. Synttärijuhlissa on rikki hakatun pinatan sisältä saattanut ilmestyä makeisia, joita on ehkä maistettu, mutta loput ovat jääneet unohduksiin. Halloween-illan huippukohta on trick or treat -kierros, jolloin naapurit täyttävät keppostelijoiden purkit ja purnukat karkeilla, suklaalla ja naksupusseilla. Niitä säilötään monta päivää kuin suurinta aarretta, syödään muutama ja loput saa yleensä heittää pois. 

Kyllä lapset makeasta pitävät, siinä suhteessa ei meillekään ole osunut yhtään poikkeusta. Yksi söisi kaiken, mikä sisältää suklaata, kaksi on kaikenlaisten leivonnaisten ja jälkiruokien perään. Jos minä juon päivällä kahvia makean kera, kun lapset ovat kotona, saavat hekin makeansa. Ovat jo niin isoja, etten viitsi kieltää, jos itsekin otan. 

Houkutuksia pullahiirelle

Jos karkkihylly onkin täällä vaatimaton, notkuvia leivonnaishyllyjä on perin vaikea ohittaa, jos sattuu olemaan pullahiiri. Itse voisin elää vaikka täysin ilman karkkeja, mutta leivonnaiset kuiskivat kyllä luokseen. Ilman jäätelöäkin pärjäisin, mutta kakunpalaa on vaikeampi ohittaa. Tai donitsia. Tai muhkeaa muffinssia, onhan näitä.

Käyn Suomessa kerran vuodessa ja poikkean joka kerta Prismaan, Citymarketiin tai muuhun suurempaan kauppaan. Mitä kauemmin on maasta poissa, sitä hämmästyttävämmältä suomalaisen ruokakaupan karkkihylly näyttää. Sen vierellä kulkeminen alusta loppuun melkein hengästyttää. Ja kun käy Suomessa harvoin, jaksaa myös uutuuksien määrä yllättää - joka vuosi hylly notkuu tutuista makelsista, mutta myös valtavasta määrästä uusia makuja ja sekoituksia. Suomessa karkki on myös havaintojeni mukaan eri tavalla mukana elämässä kuin täällä - Suomessa karkkia esim. annetaan yleisesti lapsille tuliaisiksi tai lisätään syntymäpäivälahjojen liitteeksi.

Lapset saivat Suomessa karkkeja sukulaisilta ja tuttavilta. He ovat säilöneet niitä Muumi-mukeissa ja poimineet niistä toisinaan iltapäivisin muutaman. Kuulin 9-vuotiaan esikoisemme huokailevan yhtenä päivänä, kuinka hänellä on jäljellä liikaa karkkeja. Onneksi "karkkikaikkiruokainen" pikkusisko riensi oitis apuun.

Ystäväni, yhden yksivuotiaan lapsen äiti, tiedusteli minulta jokin aika sitten, kauanko lapsia oikein pystyy huijaamaan pois makeasta. Vastasin, että ensimmäisen kanssa oli kyllä helppoa, meni varmaan kolmevuotiaaksi saakka. Jos sisaruksia tulee enemmän, homma vaikeutuu huomattavasti. Minä olen löysännyt otettani makean suhteen enemmän kuin koskaan kuvittelin (kuulun siihen enemmistöön, joka on osannut lastenkasvatushommat parhaiten luultavasti siihen aikaan, kun oli vielä lapseton), mutta tämän karkkihomman olen kyllä saanut hoidettua kotiin aika huomaamatta. Meillä jälkikasvu ei kauppareissuilla pyydä ikinä karkkia, mutta muunlaisia neuvotteluja saa kyllä käydä hyllyjen välissä aivan riittämiin. Joten kyllä puntit tasan ovat, oletan... :)

Kuinka kirjoitusblokki selätetään

Ei siinä mitään niin ihmeellistä ole, että päivät vain joskus kuluvat rutiininomaisesti eteenpäin, kunnes huomaa, että kas, viikko meni taas ja seuraavakin melkein, kuin huomaamatta. Sitä suorittaa asioita päivästä toiseen, eikä pysähdy ajatustyön ääreen. Kunnes yhtäkkiä huomaa.

En olekaan kirjoittanut aikoihin. 

Tai olenhan - vähän - mutta huomaan kärsiväni keskitasoisesta kirjoitusblokista. Päässä pyörähtäneet ajatukset eivät siirry näytölle tekstiksi. Huomaan, etten ole avannut konetta moneen päivään. 

Poikkean lasten kanssa tuttuun luomukauppaan. Kesälomalla lapset saavat kulkea kauppareissuilla mukana, halusivat tai eivät. Kassalla nainen kysyy, olemmeko löytäneet Joe'ta. 

Luulen (kuulen) kysyväni, että kukahan se Joe oikein on. Nainen kiirehtii jo selittämään, että Joe on pehmolelu, joka on piilotettu kauppaan ja jos lapset osaavat kassalla kertoa, missä ovat sen nähneet, saavat tikkarit palkinnoksi. Samaan hengenvetoon nainen tiedustelee, sopiiko minulle, jos hän antaa lapsilleni vihjeen, missä Joe piileskelee, ja että sopiiko se, että he saavat sitten ne tikkarit. Luomutikkarit kuulemma. Onko olemassa luomutikkareita, luulen kysyväni. Saattaa olla, että vastaan, että kyllähän se nyt sopii (vaikka ei me nyt tänne asumaan jäädä, jos se Joe on kovin vaikeasti piilotettu). Nainen osoittaa kaupan kattoa kohti ja vihjaa lapsille, että katsokaa korkealle. 7-vuotias tyttäremme, rohkein lapsistamme, kertoo, että näkee Joen nyt. Tikkarinkiilto silmissään. Ja silloin minä saan ajatuksen: kirjoitan vielä siitä, miten suomalainen karkkihylly on niin pitkä, että hengästyttää, mutta amerikkalaisessa kaupassa vastaavaa hyllyä joutuu suorastaan etsimään. Mutta leivonnaishyllyllä onkin sitten vastaavasti kyllä mittaa.

Kotona on hyrskynmyrsky. Tällä kertaa olen siihen itse syyllinen, sillä kaiken arkisen suorittamisen keskellä olen saanut ajatuksen pihakirppiksen järjestämisestä. Talo on väärällään tavaraa, jota emme enää tarvitse. Ja koska ajatustyö ei ole luistanut, voi energiansa kohdentaa vaikkapa komeroiden, kaappien, hyllyjen tai laatikostojen läpikäymiseen. Se kannattaa, vaikka ahdistus kasvaa sitä mukaa, kun tavaraa ilmestyy lattioille yhä lisää ja lisää. Jälkikasvu haluaa tietenkin auttaa, mikä sinänsä on ajatuksena mitä mainioin, mutta he haluavat tietenkin sovittaa vielä kaikki vanhat halloweenasut ja penkoa omia kaappejaan ja tehdä löytöjä kasoista, jotka minä olen juuri saanut johonkin järjestykseen. Ahdistus muuttukoon vielä puhdistautumiseksi, tai konmarit saavat vielä kuulla kunniansa. Ja taas saan ajatuksen: pihakirppiskokemukseni täytyykin dokumentoida vielä myöhemmin blogikirjoitukseksi.

Olis duploja myytävänä, ettäs tiedätte.

Lounaaksi heitän lautaselle jasmiiniriisiä, jäännöslohta ja parsakaalisilppua, päälle ripottelen sitruunapippuria. Ruoanlaitto vie tällä kertaa aikaa minuutin tai kaksi. Ruoka maistuu hyvälle, ja kehuskelen itseäni, sillä olen kehittynyt vuosien mittaan aika hyväksi jämäkokiksi. Muistuu mieleen: siitä kehityksestä olinkin aikonut kirjoittaa.

Alan uskoa, että blokki on selätetty. Jes.

Joko syödään?

Kesälomalla kello ei herätä, mutta jälkikasvu muistaa huolehtia, ettei aamu mene pelkäksi sängyssä lojumiseksi. Kello on tuskin ehtinyt saavuttaa seitsemää, kuin ensimmäinen on jo käynyt kysymässä, että joko nouset. Nousetko jo. Joko kohta. Ja nousenhan minä, ainakin sen kolmannen tai viidennen kerran jälkeen. 

Ja sitten.

8:30 aamupalaa
9:20 milloin äiti alat laittaa lounasta?
9:43 äiti saako maitoa?
9:55 laitatko äiti kohta lounasta, voinko saada jo salaattia?
10:14 äiti syödäänkö me tänään jälkiruokaa?
11:06 äiti sun pitäis jo alkaa tehdä lounasta!
11:30 lounasta
12:30 äitiiii onko kohta jälkiruokaa?
12:45 saako tänään jäätelöä?
12:50 saako mehuakin?
13:12 voidaanko me syödä jotain pikku jälkiruokaa, pliiiis
13:30 äiti keitätkö sä kahvia, voidaanko syödä jälkiruokaa?
13:45 jäätelöä (jos äitikin haluaa)
14:55 äitiiii voisin syödä jotain välipalaa!
15:02 no syö nyt sitten vaikka hedelmä tai jotain
15:05 äitii saanko maitoa?
16:00 milloin syödään päivällistä?
16:20 syödäänkö kohta päivällistä?
16:24 mitä on päivällisellä?
16:45 päivällistä
17:30 miksi sä äiti juot kahvia, onko sulla jotain makeaa sen kanssa?
17:55 onko kohta jotain iltapalaa?
18:30 äitiii saako niitä pannareita iltapalaksi?
18:37 pannareita iltapalaksi (no jos nyt tämän kerran sitten!)

N. klo 20:45 yläkerta hiljenee. Äidille iltapalaa sohvannurkkaan. Syön hitaasti, nautiskellen. Ihan kaiken, mitä olen sohvan käsinojalle kerännyt. Kuuntelen hiljaisuutta. Kirjoitan.

Ihan yllättää itsensäkin, miten paljon voi alkaa kaivata aivan tavallisen ARKIpäivän aikataulua. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, ehkä vielä iltapala, nukkumaan. As easy as that.

Please. I'm ready.

Ovet

Joskus tulee tilanteita, jolloin ei osaa valita. Pienen ohikiitävän hetken pohtii, mitä pitäisi tehdä ja sitten vain valitsee. Viime vuosina minulle on käynyt niin hämmästyttävän monta kertaa hyvin yksinkertaiselta kuulostavan asian kanssa - ovien.

Taloissa voi olla paljon ovia. Ei kaikissa ole, mutta monissa. Ne voivat näyttää pääovilta tai sivuovilta tai takaovilta, ja joskus yllättävän samanlaisilta. Ne voivat olla pienen polun päässä tai terassin kulmilla, kadulle päin tai ei ollenkaan kadunsuuntaisesti. Silti ne voivat olla ovia, joista vieras voi kulkea sisään. 

Kerran menin tapaamaan tuttavaani pieneen, siniseen taloon. Viehättävä, kotoisen näköinen pieni puutalo keskellä yhtä viehättävää kadunvartta, toisten samanlaisten joukossa. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä ja kun astuin ulos autostani, näin kaksi ovea. Jotenkin samanlaisia ja samankokoisiakin, toinen niistä suoraan kadulle päin, toinen talon sivustalla, jonka vieressä kasvoi kauniita, korkeita auringonkukkia. Kadulle päin olevan oven edessä oli pieni eturappunen, sen reunalla kaunis kukkaruukku. Valitsin kadulle päin olevan oven, se vaikutti olevan vähän lähempänä. 

Joskus ovista astuessaan päätyy suoraan keittiöön, joskus ruokailuhuoneeseen, joskus käytävälle, joka vie suoraan olohuoneeseen. Suomalaiselle mieleen puikahtaa vielä joskus tuulikaappi, jollaista ei täällä tunneta. Ovesta tullaan usein sisään eteisaulaan - jollei sitten johonkin muuhun huoneeseen. Jos astuu ovesta kuraeteiseen, on luultavasti tullut reittiä, jota pitkin kulkee itse talonväki ja lemmikkieläimet. 

Joskus sisään tullessaan huomaa, että ovensuussa on kenkiä. Niistä voi päätellä astuneensa sisään ns. pääovesta. On kuitenkin yhtä lailla mahdollista, ettei kenkiä näe missään - ne voivat olla kenkäkomeroissa tai ihmisillä jaloissa. Toiset astuvat kotiinsa samoilla kengillä, joita käyttävät muuallakin, toiset vaihtavat kotona sisäkenkiin. Jotkut kulkevat sisällä pohjoismaalaisittain sukkasillaan, joillakin on korkeakorkoiset saappaat jalassa. Ihan kaikkia vaihtoehtoja näkee. Siinä ei ole muuta mutkaa kuin se, että on itse pääteltävä, ottaako omat kenkänsä pois - tai kysyttävä suoraan asukkaalta, miten tämä toivoo tehtävän. Olen tosin törmännyt siihenkin, että kun olen yrittänyt riisua kenkäni eteiseen, on minua kehotettu "vain pitämään ne jalassa, ei haittaa!"

Ovikelloko? Kyllä niitä toisinaan on. Täällä meidän kadullakin varmaankin jokaisessa talossa, sillä näissä taloissa on selkeä "paraatiovi", jonka vierestä sellaisen yleensä kuitenkin löytää. Toisinaan ei löydä, mutta jonkinlaisen kolkuttimen kuitenkin. Tai ainakin pienen ikkunan ovenpielessä, johon voi koputtaa. Mutta ovikello - ei sellaista jokaisessa talossa ole. (Tai sitten olen liian monta kertaa ollut väärällä ovella.)

Olenpa sitten menossa ystäväperheen luokse, lastani leikkitreffeiltä hakemaan, kutsuttuna juhliin tai osallistumaan syntymäpäiville, on vastaanotto aina mitä lämpimin. Ja silloin on sittenkin aivan sama, kolkutteleeko pää- vai sivuovella.

Mutta silti aina välillä ihan pikkuisen ihmettelen, miksi pitää pohtia, mille ovelle suuntaisi.

P.S. Siinä pienessä viehättävässä sinisessä talossa - valitsin sittenkin jonkin muun kuin pääoven.

Lähtöjä

Ajattelin, että jos kirjoittaisi niistä, jotka haluavat aina lähteä. Jotka nauttivat siitä, että vanha jää taakse ja edessä on jotain uutta. Mutta aika vähän siitä sittenkään tiedän.

Jos sitten kirjoittaisi niistä, jotka rakastavat paikallaan pysymistä. Ovat kiintyneitä omaan elämäänsä siellä, missä se on aina ollut. Ovat juurtuneet paikkoihin, ympäristöön, itseä ympäröiviin ihmisiin siellä. Ajattelin joskus, että olen vähän sellainen. En niinkään paikkoihin kiintyvä, mutta tuttua ja turvallista rakastava.

Mutta ei se sitten mennyt ihan niinkään.

Kun muutin 19-vuotiaana Pohjois-Pohjanmaalta Pirkanmaalle, mukana oli makuupussi, vähän vaatetta ja evästä suuressa urheilukassissa. Muut tavarat tulivat myöhemmin perässä. En toki tiennyt silloin, että Pirkanmaa tulisi olemaan kotini seuraavat 19 vuotta. Sellainen siitä tuli.

Vuonna 2006 lupasin miehelleni, että mennään yhdessä myötä- ja vastamäet. Silloin ei ollut aavistustakaan, että yhteinen tie veisi kuusi vuotta myöhemmin valtameren ylitse. Silloinkin sanoin kyllä. Jos jotain joskus katuisimme, niin sitä emme ainakaan, että ei tullut koskaan lähdettyä. Uuden kaipuu veti mukaansa. 

Lähdön hetkissä on aina oma tunnelmansa. Kuusi vuotta sitten lähdimme matkaan kolme lasta mukanamme, ynnä aivan liian monta matkalaukkua. Se, etten tuntenut suurta haikeutta, tuntui itselle melkein kummalliselta. En tuntenut itseäni sellaisena, joka vain lähtee kohti seikkailua. Enhän minä mikään seikkailija ollut koskaan ollut. Ja sittenkin se vain kävi niin - lähdimme matkaan ja ajattelimme, että palaamme joskus. Ei ollut aavistustakaan siitä, että aiottu kahden vuoden seikkailu muuttuisi kuuden vuoden seikkailuksi. Ainakin.

Kuusi vuotta on kulunut, ja lähdön hetkistä on tullut osa elämää. Kerran kesässä lähdemme täältä ja palaamme Suomeen lomailemaan. Jokaisen loman jälkeen lähdön hetki siirtää meidät jälleen tänne takaisin. Kaksi maailmaa, kuin kaksi elämää. Jokaisen loman aikana tulee ajatus, että jos asuisimme Suomessa, näkisimme Suomessa asuvia ystäviä ja sukulaisia enemmän. Kunnes sitten marraskuu tulisi ja hukuttaisi monet aikeista syksyiseen pimeyteen. Koska kaikilla on omat perhekalenterinsa ja kiireensä. Mikä on täysin luonnollista.

Kesäisessä Suomessa unelmat ovat keveämpiä. Elämä on iloista ja valoisaa yöttömän yön taianomaisissa hetkissä. Kuitenkin se, että saan asua täällä, missä täydellisesti viihdyn, on melkoinen onnenkantamoinen. Suomessa käydessäni poimin rusinat pullasta - tai kesäiset mansikat suoraan mansikkamaalta.

Joskus sitten taas on lähdön aika. Kun tietäisi milloin, tai sittenkin - ehkä en haluakaan tietää. En ihan vielä.

Sinne ja tänne

Että kotonaan on vähän siellä ja täällä, on muuttunut olotilaksi. Se vain on. Lomaillessaan Suomessa on kuin muukalainen omassa, tutussa maailmassaan - tietää, miten siellä toimitaan ja sittenkin välillä kokee olevansa kuin turisti. Katselee tuttua ympäristöä erilaisin silmin, kuin etäämmältä. Näkee kauneutta, johon ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Törmää kovemmin epäkohtaan, jonka on aiemmin sivuuttanut olankohautuksella.

Kolme viikkoa myöhemmin olemme taas kotona täällä Vermontissa. Astuessani jälleen tuttuun kotiin jotain läikähtää lempeästi sisälläni, vaikka saapuessa on puoliyö ja takana on pitkä matka Atlantin ylitse. Tärkeimmät tavarat kaivetaan ulos matkalaukuista vielä ennen sänkyyn kapuamista. Uni tulee nopeasti. On pimeää, kuten näillä leveyksillä aina tähän aikaan yöllä. 

Kesäkuu tuntuu kaukaiselta. Se on aina täynnä tekemistä ja järjestelyä. Lasten kouluvuoden viimeiset viikot ennen kesäkuun puoltaväliä on ohjelmoitu täyteen monenlaista extraa. Viimeisinä päivinä muistetaan vielä kiitellä opettajia lahjoin ja monin sanakääntein. Kun kouluvuosi viimein päättyy, siirrymme suoraan valmistelemaan pitkää lomamatkaa koti-Suomeen. Muistan, että laskin jossain vaiheessa päiviä: ehdinkö tekemään kaiken, mitä olin aikonut tehdä ennen lomaa. Olen taas tyytyväinen siihen, että osaan hallita stressiä kohtuullisesti. Minulla on siihen lyömätön keino: kaiken muistamisen, suunnittelun, ennakoinnin ja järjestelyn lomaan on aina sovitettava hetkiä, jolloin istutaan vain ihmettelemään ja tuumailemaan hetkeksi, esimerkiksi kahvikupin kera.

Heinäkuu tulee ja on helteinen. Kesä-Suomi tuntuu ihmeellisen lämpimältä, aurinkoiselta ja tällä kertaa siis vihdoin sään puolesta oikealta kesälomakohteelta. Syömme liikaa jäätelöä, pullaa, uusia perunoita, mansikoita, kaikkea. Kohtaamme ihmisiä läheltä ja kauempaa, vuosien takaa ja heitä, joita tapaamme joka vuosi. Kuulumiset vaihtuvat ja huomaan toistavani itseäni, mutta se kuuluu kai asiaan. Kuljen avojaloin nurmikolla, käytän samaa hellehametta liian monta päivää, mutta kuka tuota helleaaltoa olisi uskonut saapuvaksi. Ei ainakaan ulkosuomalainen, joka on pettynyt lomamaansa säähän viitenä vuotena peräkkäin.

Kaunis kesä, kaunis Tampere.

Kotona lattiakin narisee tutulla tavalla, kun astun tiettyyn kohtaan. Naurattaa se, että kiinnitän huomiota noin pieniin asioihin. Suomi tuntuu taas kaukaiselta, vaikka se pitääkin oman sopukkansa sydämestäni hallussaan. Koti on kuitenkin täällä Vermontissa, jossa se on ollut jo kuusi vuotta.

Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen alan hoitaa asioita. Selaan papereita, luen syksyä koskevia sähköposteja, kerään dokumentteja koulua varten. Lähetän sähköpostia lasteni opettajalle ja tiedustelen, jatkuuko hänen pitämänsä ylimääräinen taidetunti syksyllä samaan aikaan kuin edellisenä kouluvuonna.

Hän vastaa minulle nopeasti. Kyllä jatkuu. "Tervetuloa kotiin!" Hän kirjoittaa. "Kerrothan lapsille, että olen kaivannut heitä!"

Onni joka kipristää

Jono on pitkä ja kiemurtelee vapaamuotoisesti. Kenelläkään ei ole kiire ja jonossa on mutkatonta vaihtaa kuulumisia. Kesästä ihmiset puhuvat ja kaikesta muustakin, kuten aina. Lapset poukkoilevat jonosta ja takaisin jonoon, mutta ei se ketään häiritse. Nyyttäripöydän antimet odottavat kyllä jokaista. Sivusta melko voimakkaaksikin yltynyt tuuli tuo nenään hampurilaispihvien tuoksun. Taivaanranta näyttää hieman uhkaavalta, sadetta on luvattu. Ulkoilmatapahtumille se on riski, mutta sellainen on tällä kertaa otettu.

Koulun jokaisen lukuvuoden alkaessa ja päättyessä ihmiset kokoontuvat yhteiselle nyyttäripiknikille. Se on pidetty näinä vuosina lähes aina läheisellä maatilalla, jonka kanssa koulu tekee paljon yhteistyötä. Ihmisiä on paikalla ehkä sata, ehkä enemmän. Pöytä on pitkä ja sen ääreltä voi kerätä pahvilautaselleen notkuvan kokoelman erilaisia herkkuja. Aavistan jo, mitä ainakin on tarjolla: erilaisia pastaruokia, salaatteja ja wokkeja - paljon kasvisvaihtoehtoja, sillä kasvissyöjiä on tässä yhteisössä paljon. Itsetehtyä omenasosetta, avokadodippejä, tortillasipsejä, maissileipää ja papuruokia. Yksi lapsistani haluaa maistaa kaikkea, toinen melko montaa, kolmas päätyy spagettiin, leipään ja tortillasipseihin. Katson jokaisen perään ja muistutan pitämään lautasta suorassa, kun jono etenee. Yksi kauhallinen spagettia menee kuitenkin jonnekin muualle kuin lautaselle, mutta kehotan seuraavalla kerralla tähtäämään paremmin.

Piknikpeiton päällä on aina yhtä hankalaa syödä, pahvilautanen notkahtelee moninaisten ruokalajien alla ja muovihaarukalla ei meinaa saada keihästettyä pakoon pyrkivää nuudeliwokkia. Makuelämykset korvaavat kuitenkin vaivan ja tulee taas mieleen, kuinka ulkoilmassa syöminen tuntuu jotenkin erilaiselta. Poika sanoo olevansa valmis ja kysyy, voiko mennä juoksemaan kavereiden kanssa. He juoksevat pitkin alaspäin viettävää ruohikkoa ja yhä pellolle, hauskaa tuntuu riittävän. Kaksoissisko lähtee mukaan, isosisko jää vielä nautiskelemaan ruoasta, kulinaristi kun on. Tuulenpuuskat tuovat syömiseen lisähaasteen, sillä ottimet ja servietit ja kaikki melkein lähtevät välillä lentoon, mutta lopulta saan napattua kaiken jälleen kasaan. Vielä olisi jälkiruokapöydän vuoro, sieltä löytyy tietenkin omenapiirasta, vadelmaneliöitä, hedelmäsalaatteja ja paljon vesimelonia. Suklaata ja keksejä ja mansikoita ja vaikka mitä muuta, joista kaikkia ei voi maistaa, koska ei kykene.

Tähyilen lapsiani, joille tämä paikka on niin tuttu, vielä tutumpi kuin minulle. He tietävät, missä on kanat ja missä possut ja mitä kautta pääsee pujahtamaan minnekin ja mihin voi mennä ja mitä voi tehdä. Ihmiset ympärillä ovat tuttuja, lähes kaikki. Naurattaa, kun huomaan tietäväni viereisen piknikpeiton perusteella, ketä viereeni kohta istahtaa. Tuuli sekoittaa hiukset ja tuntuu jo hieman viileältä, ja olen tyytyväinen, että otin sittenkin päälleni kevyen villatakin. Keskipäivän helle on kuin huomaamatta kaikonnut, kun uhkaavat sadepilvet ovat nousseet taivaalle. Sadetta ei kuitenkaan vielä tule. Se tulee, kun saan lapset kerättyä autoon ja käännän sen parkkipaikalta kohti kotia.

Seuraavan päivän koulupäivä on tämän lukuvuoden viimeinen kokonainen ja iltapäivällä kaikkia on kehotettu tyhjentämään lasten lokerikot. Kolmen lapsen tavaraa on käsittämätön määrä: fleecetakkeja, vedenpitäviä varusteita, vaihtovaatekertoja, aurinkorasvoja, vihkoja, kansioita ja paperipinoja. Käytävän iloisessa sekamelskassa keräilen lasteni apuna heidän tavaroitaan ja sullomme niitä kasseihin ja kannamme kohti autoa. Taasko tämä on käsillä, ajattelen. Yksi kouluvuosi on taas takana. Kuin riittinä kopistelen kumisaappaista niiden sisällön takaisin koulun pihamaalle. Hiekkaa, lastuja, mitä lie.

Kurkkua vähän kuristaa, silmiä tuntuu kirveltävän. Olen niin onnellinen siitä, että olemme osa tätä yhteisöä ja samanaikaisesti tunnen katkeransuloisesti sen, että mikään ei ole ikuista. Mutta en sure mitään nyt, vaan olen onnellinen siitä, että syksyllä taas palaamme tähän samaan rakennukseen, tähän samaan pihaan, näille naulakoille ja luokkahuoneisiin. Maatilallekin ja näihin maisemiin. Näiden ihmisten kanssa, jotka nyt yhtä aikaa pakkaavat tavaroita autoihinsa ja heiluttelevat toisilleen.

Huomenna tapaamme vielä päättäjäisseremoniassa. Kesälläkin monia, ja taas sen jälkeen. Se tuntuu hyvältä ja ehdottomasti odottamisen arvoiselta.

Mikä ihana tuoksu!

"Täällä tuoksuu niiiin hyvälle!" Muistan aina, kun esikoiseni totesi näin. Hän oli palaamassa joogatunnilta eräänä lauantaiaamupäivänä ja lounaan tuoksu tuntui voimakkaana jo ovella. Muistan hymyilleeni, ettei jokaisen yhdeksänvuotiaan makuhermoja ehkä näin paljon kutkuttele, kun talossa on paistettu ruusukaalia.

Mutta ruusukaalia syödään meillä paljon, sillä meillä niitä syö melko intohimoisesti neljä viidestä. Vanhempi tyttäreni rakastaa niitä, kun niihin on saatu tummahko paistopinta ja ne on maustettu sopivasti suolalla ja pippurilla. Hän pyytää myös paistetuista parsakaalin kukinnoista ne tummimmiksi paistuneet ja rakastaa niiden rapsahtelua suussa.

Kun saavuimme tänne ensi kertaa melkein kuusi vuotta sitten, esikoisemme oli vasta 3-vuotias. Hänen syömisensä oli aina ollut haaste, se oli sekä vähäistä että valikoivaa. Pikkukeskosen taustansa vuoksi hänen syömistään oli seurattu äärimmäisellä tarkkuudella ja olimme käyneet melkein kahden vuoden ajan ravintoterapeutin pakeilla etsimässä keinoja siihen, miten ikäisiään huomattavasti pienempi tyttö saataisiin innostumaan syömisestä siinä määrin, että paino alkaisi nousta vauhdikkaammin. Olimme edenneet hitaasti tai vaihtoehtoisesti - hyvin hitaasti. Olimme pitäneet yllä ruokapäiväkirjaa lukuisia kertoja. Olimme pohtineet, mihin ruokiin voi laittaa helposti lisäpotkua. Ja ponnistimme uudelleen liikkeelle jokaisen sairastelujakson jälkeen, joka verotti tytön painoa.  

Sinä kesänä, kun meidän siis oli määrä matkustaa tänne, kamppailimme edelleen syömisongelmien kanssa. Kun lähdimme pitkälle lentomatkalle, ei esikoistyttäremme syönyt mitään koko matkan aikana Suomesta tälle puolen Atlanttia. Jäimme pitkän lennon jälkeen yöksi New Yorkiin ennen seuraavan aamun lentoa Vermontiin. Hotellissa tyttö söi viimein nälkäänsä mukana tuomamme marjasosepurkillisen - jonka hän hetkeä myöhemmin palautti takaisin suoraan hotellihuoneen kokolattiamatolle. 

Seuraavana aamuna lentokentällä päätimme syödä aamiaista. Mieheni kävi ostamassa erilaisia aamiaisvaihtoehtoja sitä silmällä pitäen, että lapset söisivät edes jotain. Yllättäen esikoisemme maistoi sitä sun tätä, yhtä sun toista, ja vaikutti ehdottomasti edellispäivää virkeämmältä. Muistan mieheni sanoneen, että hän ei syö mitään ennen kuin lapset ovat syöneet kaiken, mitä haluavat. Hän voisi olla vaikka syömättä, jos hän näkee lasten syövän.

Syömisongelmat loppuivat siihen.

Keskostyttäremme on siis nyt 9-vuotias. Hän ei ehkä valitse pöydästä sitä tavallisinta leipäpalaa, mutta haluaa taatusti maistaa, jos näkee jotain erikoisempaa. Hän ei useinkaan laita leivän päälle voita, mutta syö mielellään esimerkiksi ruohosipulimaustettua tuorejuustoa. Hän ei valitse tavanomaista kurkunsiivua, mutta syö sen sijaan mielellään esimerkiksi pähkinäisemmän makuisen salaatinlehden. Hän ei syö herneitä, mutta kovin mielellään vaikkapa kermaista kukkakaali-parsakaalipaistosta. Valkosipuli ei häntä pelota, eivät liioin mustekalarenkaat, voimakkaasti parmesanilla maustettu pastaruoka tai graavilohi. Olen vieläkin hämmentyneen onnellinen siitä, että tälle lapselle ei tarvitse koskaan sanoa, että jos nyt kuitenkin maistaisit. Kaikesta huolimatta hän on edelleen pienikokoinen ja tulee olemaan sellainen luultavasti aikuisiässäkin.

Jatkamme onnellisina ruusukaalien paistamista. 

Noin kello neljä

"Tule tänne, tänne ylöspäin! Mä näytän!" Tyttö, arviolta kuusi- tai seitsemänvuotias, viittoilee minulle ja jää odottamaan heinikkoista rinnettä kulkevan polun varrelle. Harmittaa, etten muista tytön nimeä, vaikka hän tutulta näyttääkin. Täytyy tiedustella. Ei ole varsinaisesti lastemme koulukavereita, mutta tiistai-iltapäivisin mukana samassa koulun iltapäivätoiminnassa. 

Tiistai-iltapäivät ovat meillä vähän erilaisia, sillä silloin lapsemme jäävät koulun jälkeen tunniksi iltapäivätoimintaan mukaan. Toimintaa on koululla joka päivä noin kolmesta puoli kuuteen saakka, jolloin viimeisimmät ehditään hakemaan kotiin. Iltapäivätoiminta on tarkoitettu kaikille halukkaille iästä riippumatta. Mukana on lapsia viisivuotiaista kaksitoistavuotiaisiin. Omat lapset ovat halunneet mukaan jo pitkään ("koska kaveritkin on siellä!") ja tänä lukuvuonna viimein päätimme, että pääsevät tiistaisin mukaan. Minä vietän tiistaisin tehopäiviä opiskellen tai kirjoittaen. (Tai sitten en ihan aina, mutta ei paljasteta siitä sen enempää.)

Tyttö sanoo tietävänsä, missä poikani on. Kun tulen hakemaan lapsiani neljältä, he voivat olla missä vain koulun alueella. Jos on kaunis sää, he ovat useimmiten koulun pihalla, sadepäivinä taas jumppasalissa tai iltapäiväkerhon tiloissa pelaamassa lautapelejä, askartelemassa tai lukemassa. Kun sää on hyvä, mutta ei kuuma, löytyvät he useimmiten läheisestä pikku metsiköstä, jossa on nuotiopaikka ja sen ympärillä majanrakennuspaikkoja. Sekä pieni metsikköleikkipaikka sen rinteen päällä, jonne tuo tyttö minut nyt haluaa johdattaa.

Tyttö juoksee ketterästi polkua ylöspäin, näyttää tuntevan jokaisen mutkan ja pusikon ja silmäilee nopeasti, ketkä kavereista ovat rinteen päällä sijaitsevalla tasanteella. "Ei hän olekaan täällä! Mutta oli varmasti kyllä äsken!" Yhtä ketterästi tyttö lähtee juoksemaan rinnettä alaspäin kohti nuotiopaikkaa. "Mutta nyt tiedän, missä hän on! Tällä kertaa varmasti!" "Ok!" Huutelen hänen peräänsä ja yritän pysyä polulla. Polku on selvästi tehty pienemmille ihmisille, sillä havut raapaisevat kasvojani, kun yritän pysyä tytön vauhdissa mukana. Tarvitseeko mainita, että tunnen oloni jokseenkin vanhaksi.

"Täällä, täällä!" Kuulen tytön huutavan. Näen poikani rakentamassa majaa muutaman kaverinsa kanssa ja kerään myös molemmat tyttäreni mukaan nuotion ääreltä. "Äiti, eikö me voitais jäädä vähäksi aikaa vielä? Täällä keitetään nuotiolla teetä ja se on niin hyvää!!" Joudun tuottamaan pettymyksen, sillä tällä kertaa kotona odottaa aikataulu.

Toisinaan ei ole niin tarkkaa. Olen oppinut, että lasten hakeminen kello neljältä tarkoittaa suurin piirtein kello neljää. Se voi olla neljältä, mutta yhtä lailla kymmenen yli tai lähempänä puoli viittä. Sillä joskus välipalan syöminen on vielä kesken, toisinaan äitiä pyydetään vielä katsomaan stop motion -elokuvia, joita on iltapäivällä tehty. Joskus kaverien kanssa on niin hauska taikahiekkaleikki kesken ja joskus pitää odottaa, että hamahelmiaskartelu on ehditty silittää. Joskus etsitään omaa vesipulloa tai hupparia, joka "oli varmasti mulla täällä mukana!"

Poika kysyy melkein joka kerta, että voisitko äiti tulla vähän myöhemmin. Kun ei kuulemma "ehditä leikkiä tarpeeksi". Hymyilyttää vähän. Joskus en arvannutkaan, kuinka hauskoja noin kello neljän päivät voivatkaan olla.

Oli kesä, kesä, kesä, oli pesä, pesä, pesä...

Oi kevät, oi kevät. Pesänrakennusaika on ollut käsillä jo monen viikon ajan, toisilla. Oman pesueemme kera olemme jatkaneet eloa kotipesässämme kuten ennenkin, mutta tänä vuonna päässeet myös tirkistelemään vieraisiin pesiin, vieläpä aivan aitiopaikalta.

Pääsisäänkäyntiämme reunustaa pylväät, joiden yläosassa on pienet tasanteet. Paikka, jonne ei tule edes vilkaistua - mitä nyt joskus sattumalta. Ja kas.

Kummallinen valaistus täällä välillä, tuumaa punarintarastas. Pesän paikka on mukavan suojainen, mutta pimeässä illassakin voi yhtäkkiä kaikki muuttua kovin valoisaksi. Varjo ikkunassa hämmentää kuitenkin valoa enemmän. Silti istun ja haudon, sillä tehtävä on tärkeä. 

Parin viikon ajan pysyn hyvin paikoillani ja suojaan aarteitani. Mutta viimein tulee päivä, kun työni tuottaa tulosta. Munat raksahtelevat rikki ja lapseni ovat täällä, kaikki neljä. Kiireet lisääntyvät, jokaiselle on saatava ruokaa. Lennän lähistöllä ruoanhakumatkoilla, mutta huomaan heti, jos jokin uhkaa pikkuisiani. Kurkistelkoot ikkunan takaa, mutta mitä ihmettä ne tekevät, kun tulevat ulos. Kopistelevat, kantavat jotain, kaatavat vettä johonkin, tulevat liian lähelle. Lennän ohitse ja yritän osua. Onnistuvat väistämään.

Neljä nälkäistä kilpailee tilasta ahtaassa pesässä. Suurin ja voimakkain saa eniten herkkupaloja, pienemmät tulevat tallotuksi ja jäävät vähemmälle ravinnolle. Luonnonlaki. Kannan ruokaa lapsilleni niin paljon kuin suinkin ennätän, jotta vahvistuisivat. Pari viikkoa ja ne olisivat valmiita jättämään kodin.

Eräs tuiki tavallinen torstai tulee ja silloin se tapahtuu. Pienimmäiseni, viimeiseni, on hypähtänyt alas pesästä ja opetan häntä. Lennän pihapuusta toiseen ja sirkutan. Lennän ja sirkutan. Monta kertaa edestakaisin. Pienimmäiseni istuu rappusella ja seuraa minua tarkkaan. Päänsä kallistuu vasemmalle, sitten oikealle, jälleen vasemmalle. Näin, näin ja näin, teetkö perässä. Tule vain, kyllä sinä uskallat.

Näytelmä on viimein ohitse. Emo on opettanut viimeisenkin poikasensa lentämään ja yhtäkkiä se on hävinnyt rappusilta. Pihassa lentelee lintuja, mutta kuka sitä osaa sanoa, ovatko meidän alivuokralaisiamme vai joitakin muita. Pesä on kuitenkin viimein tyhjä ja pian työnnämme sen tasanteelta pois. 

Kukkien kastelu ulkorappusilla on viimein helpompaa, sillä ei tarvitse pelätä lentopommeja. Illalla ulkovalon voi sytyttää jälleen niin, että kukaan ei hämmenny siitä. Oven voi avata, eikä kukaan sirkuta enää vimmatusti.

Mutta eturivin liput tähän näytökseen olivat kyllä kaiken vaivan arvoiset.

Merkit

Katson peiliin. Hiusrajassa kimmeltävät harmaan sävyt, ne tuntuvat jo tutulta. Ensimmäiset merkit ilmestyivät melkein kymmenen vuotta sitten - varhain harmaantuminen on sukurasite. Vuodesta toiseen, parin kuukauden välein, annan hiusammattilaisen peittää ne näkyviltä, sillä ihan vielä en ole valmis. Ne ovat kuitenkin osa minua ja kertovat jo eletyistä vuosista. Ne kertovat melko konkreettisestikin siitä ajasta, jonka olen jo ollut äiti. Ensimmäisen raskauden jälkeen ne ilmestyivät. Olin silloin 35-vuotias.

Humoristisesti voisi sanoa, että lapsistahan ne ovat tulleet. Ovat kasvattaneet ja kuluttaneet minua näinä vuosina, harmaannuttaneet. Lapseni ovat kuitenkin tuoneet elämään paljon sellaista sisältöä, josta en ennen äidiksi tuloa ollut lainkaan tietoinen tai josta oli jokseenkin hatara käsitys. Olen muuttunut näinä vuosina. Vaikka joskus onkin melkein vaikea muistaa, millainen olin ennen lapsia. Erilainen kuitenkin. Nyt olen keski-ikäinen, elämään suhteellisen rauhallisesti suhtautuva, itsestäni ja elämäni valinnoista tietoinen. Moniin valintoihin tyytyväinen.

Vaikka olisin vanhentunut missä vain tai kasvattanut lapsia jossain muussa maassa kuin täällä Yhdysvalloissa, olen toisinaan miettinyt, mitä juuri ulkosuomalaisuus on saanut minussa aikaan. Mietin välillä sitä, millainen Suomi maana on asua, jos tai kun paluun aika koittaa. Mietin, onko Suomi enää vuosien jälkeen sellainen kuin se oli lähtiessämme matkaan? Sittenkin, suurin muutos taitaa olla tapahtunut omassa itsessäni. Olen säilyttänyt (alitajuisestiko?) suomalaisuudestani sen, mikä minulle on suomalaisessa identiteetissäni tärkeää ja luontevinta. Rehellisyys sekä itsenäisyys aikuisena, pärjäävänä ihmisenä. Olen muuttunut kuitenkin entistä avoimemmaksi ja avarakatseisemmaksi. 

Olen vuosien mittaan vaalinut niitä ihmissuhteita, jotka ovat minulle tärkeitä. Olen huomannut sen, kuinka tietyt ihmiset elämässäni pitävät paljon yhteyttä etäisyydestä huolimatta. Olen onnellinen siitä, että elämässäni on useita tärkeitä ihmisiä. Heitä, joiden kanssa vaihdetaan ajatuksia usein. Heitä, joiden kanssa harvemmin, mutta yhteys ei ole kadonnut minnekään. Heitä, joita elämä on vienyt aivan eri suuntiin kuin minua, mutta joiden kanssa yhteys löytyy kuitenkin aina, sen kummemmin etsimättä. Aina ei tarvitse paljon ihmisiä aivan lähelle. Vaikka ihminen ei kohtaa, ajatukset voivat kohdata siten, että se tuntuu aivan yhtä mielekkäältä.

Keski-ikäisyydessä on puolensa. Monenlaiset toki, mutta monet niistä ovat hyviä. Minut se on saanut huomaamaan, että elämässä on paljon asioita, joihin kannattaa olla tyytyväinen. On levollistakin huomata, että tietää, mitä haluaa ja mihin haluaa panostaa, mihin taas ei. 

Harmaatkin saavat olla siellä, eiväthän ne sieltä mihinkään katoa. Vielä kuitenkin piilotan ne kauniimman värin alle - koska haluan. Katselen niitä kuitenkin peilistä ja yritän muistuttaa mieleeni, mitä tyttäreni - silloin 3-vuotias - joskus sanoi: "Äiti, sun hiukset kimaltaa!" Ehkä hopeanharmaa on sittenkin joskus vielä minullekin hyvä väri. Mutta ei aivan vielä.

Kylmä, kuuma Vermontin kevät

Maanantaiaamuna etsin kaapista hieman vastahankaisesti riittävän lämmintä neuletta. Valitsen valkoisen, joka on sentään jokseenkin keväinen. Farkut saavat kelvata sen kanssa, niillä ainakin tarkenisi. Aamun lämpötila näyttää kahta plusastetta ja kalenteri huhtikuun viimeistä, herranjestas sentään.

Lapsille saa perustella, miksi tarvitaan pipot ja käsineet, vaikka Floridan lomalla on juuri puhuttu, että talvitamineisiin ei palata enää tänä keväänä täällä kotonakaan. Talvitakkeja en kaiva enää esiin, vaan kerrostan lapset fleecellä kevättakkien alle. Kumisaappaat vielä jalkaan, sillä pihat ovat edellisvuorokauden sateesta toivottoman kuraisia.

Palatessaan lomalta arjen pyöritykseen voi ottaa räväkän alun vaikkapa siten, että on sattunut joskus varaamaan tälle viikolle yhteensä neljä aikaa hammaslääkäriin. Niistä kaksi vieläpä itselle. Ne pilkkovat jokaisen päivän palasiksi, kun aika kuluu edestakaisin ajeluun. Maanantaiaamuna ehdin tehdä päätöksen, etten edes yritä kirjoittaa tällä viikolla opiskeluesseetäni eteenpäin, sillä tarvitsen siihen pidemmän aikaikkunan kuin hammaslääkäriviidakko pystyy minulle tarjoamaan. Päätän pitää kevätsiivousviikon. Sekin saa ehkä vähän huokailemaan, mutta lopputulos on yleensä konkreettisuudessaan perin palkitseva.

Daytona Beach, FL

Keskiviikkoon mennessä olen ehtinyt siivota kolme kylpyhuonetta ja muutaman komeron. Laittanut tavaroita myyntiin, pessyt talvikenkiä varastoimista varten. Vastannut kymmeniin unohtuneisiin sähköposteihin ja päättänyt, että ehkä tänä vuonna kasvatan kotipuutarhan niistä taimista, joita lasten koulu on alkanut taas kevään kunniaksi myydä. Muistellut edellisviikon lämpöä Floridassa. Ja selviytynyt kolme päivää kestäneestä migreenistä. Arki tuntuu kovin tutulta, sillä sen myötä ovat löytyneet lapsiperheen tutut elementit - eteissähläys, takapenkkitaistelut, ruokapöytäkiukku, iltavillit. 

Ja kas, keskiviikkona se viimein tulee, aika yhtäkkiä sittenkin. Kesä ja heti helle, kuuma ja terassilla melkein läkähdyttävä olo. Katselen omaa pihapiiriä ja ajattelen, että se näyttää kovin uusenglantilaiselta. Täällä on hyvä, mutta on aika kivaa, että Florida tulee välillä kylään.

+30 C tänään. Kyllä kelpaa.

Valkoinen rasti

Olisi helppo tottua. Vaikkapa siihen, että elämä tuntuu huolettomalta, keveältä, erilaiselta. Olisi helppo tottua, kuinka ilma on lämmintä ja vesi virkistävää, ei kylmää, vaan sopivasti vilvoittavaa. Voisi tottua siihen, että aikatauluja ei juuri ole, ne ovat summittaisia eikä niiden noudattaminen niin tarkkaa ole. Kukapa ei nauttisi lomailusta lämpimässä. 

Vähän liikaa jäätelöä ja muuta herkuttelua, mutta kuka lomalla laskee. Tuntuu mukavalta, kun joku tarjoilee helteisen iltapäivän keskellä uima-altaalla aikaa viettäville jäädytettyjä rypäleitä tai maistiaisia kylmästä mansikkasorbetista. Illalla valkoviinilasillisen jälkeen maku viipyilee suussa, eikä seuraavan aamun aikataulu pyöri vielä mielessä.

Keväinen Florida on kuuma, sen suojaksi vaaleaihoinen tarvitsee vahvaa aurinkovoidetta, joka sotkee kyllä vaatteet ja saa ne tarttumaan välillä hikiseenkin ihoon, johon rantahiekkakin on tarrannut kiinni. Silti voi ottaa kengät kainaloonsa ja upottaa jalkansa hiekkaan, ja arki on yhtäkkiä kaukana jossain.

Näen, kuinka lapset nauttivat. Lämmöstä, elämyksistä, vedestä, maisemista, ruoasta. Tunnen heidän ilonsa, kun he katsovat silmät innosta palaen. Superlatiivien kyllästämä puhe naurattaa aikuista, mutta annan lasten tuuletella. Haluan, että he muistavat isompinakin sen, mitä olemme tehneet yhdessä.

Voisin tottua siihen, että ikuisesti kylmät jalat eivät kerrankin palele. Voisin unohtaa sen, että monen erilaisen vuodenajan maisemissa pukeutuminen on toisinaan monta kerrosta sisältävä projekti. Tottuisin niin mielelläni siihen, että lämmin ilma hivelee olkapäitä vielä illallakin.

Mutta kaikella on aikansa ja paikkansa, niin kotiinpaluullakin. Uusi on kivaa ja tuttu on hyvää. Nykyinen kotiseutu ottaa matkalaiset vastaan harmaalla tihkuisella perjantailla, ilahduttaa keväisen lämpimällä laiuantailla ja ihmetyttää sunnuntain mukanaan tuomalla kolealla, tasaisella sateella. Arki ja siihen liittyvä elämä muistuttaa taas itsestään, mutta saa olon silti tutun turvalliseksi. Ilman arkea ei olisi lomaa.

Loma saa hymyn suupieliin vielä pitkän aikaa. Siitä muistuttavat niin konkreettiset kuin mieliin säilötyt muistot. 

Ja selässä valkoinen rasti, siltä kuumalta auringolta uimapuvun olkanauhojen alla piileksinyt kalkkunanvaalea iho. Se rasti naurattaa vielä silloinkin, kun arki on jo täydessä käynnissä ja loma on taakse jäänyttä elämää.

Kunnes jälleen tapaamme.