Varaslähtö

Tänä vuonna olen niin ajoissa etten ikinä! En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koulun alkuun liittyvien asioiden suhteen olen jo olevinani ihan konkari, vaikka kolmatta kertaa tässä vasta mennään. Luultavasti palaan maan pinnalle piakkoin, mutta tuudittelen itseäni vielä vähän aikaa tässä olotilassa, niin hyvältä se tuntuu.

Kaksi vuotta sitten jännitti aivan järkyttävän paljon. Luultavasti minua vielä paljon enemmän kuin viisivuotiasta tytärtäni, joka ei edes oikein ymmärtänyt, mihin olimme menossa, mitä koulu tarkoittaisi ja että sinne todellakin mentäisiin joka päivä. Hän oli aloittamassa kindergartenin eli täkäläisen ns. esikoulun eikä todellakaan tiennyt mitä odottaa. Ja kun en minäkään oikein - minulla ei ollut mitään kokemusta yhdestäkään amerikkalaisesta koulusta. Joten olihan siinä sulattelemista.

Esikoisen ensimmäinen vuosi tuossa koulussa oli täynnä niin paljon positiivisia kokemuksia, että seuraavaksi vuodeksi päätimme kiireesti hakea paikkoja kaksosillemme koulun yhteydessä toimivasta preschoolista. Toisena vuonna ei aloittaminen jännittänyt enää aivan yhtä paljon, vaikka saattelin koulumaailmaan jo kaikki kolme lastani. Preschool on verrattavissa suomalaiseen päivähoitoon, ja koko viime vuoden ajan kaksi nuorimmaistamme ovat käyneet siellä kolmena päivänä viikossa.

Muistan joskus kauan sitten (jossain vauva-ajan huuruisissa tunnelmissa) miettineeni, miltä mahtaa tuntua sitten, kun lapset ovat kouluikäisiä. Kun he eivät olekaan enää niin mahdottoman pieniä, ja viettävätkin päivät toisten ikäistensä seurassa. Menevät joka päivä sinne opinahjoonsa, oppivat siellä kaikenlaista, saavat vaikutteita ja löytävät toivottavasti myös kavereita. Näin itseni kyynelehtimässä ja tunsin napanuoran vihlovan. Ja ajattelin, että se aika on vielä kaukana.

Mutta niin on aikaa kulunut, ja tässä sitä sitten ollaan. Nuo kolme pientä ihmistä aloittamassa uutta kouluvuotta, esikoinen toista luokkaa ja pikkusisaruksensa sitä samaa kindergartenia, jossa pikkuinen esikoistyttäremme silloin kaksi vuotta sitten aloitti koulutaipaleensa. En haluaisi nähdä tuon ilon silmistään sammuvan, mutta eteen tulee vielä varmasti monenlaista. Mutta lupaan, ainakin yritän, etten sure liian paljon etukäteen. Iloitsen siitä, että heillä on mahdollisuus käydä tuota ihanaa, pientä koulua ja päästä osaksi sen virikkeellisestä opetuksesta ja ihanasta ilmapiiristä.

Uudet reput on ostettu jo keväällä ja uusien lenkkareiden rivistö komeilee valmiina eteisessä. Lasten rokotustiedot on saatettu ajan tasalle ja koulun rekisteröintipapereita ei enää odoteta kauhunsekaisin tuntein vaan yllättävällä tyyneydellä. Kolmesta lapsesta tulee paljon paperihommia, mutta ainakin tiedän jo, miten niistä selvitään yhdessä illassa. 

Hei, onks kohta jo syyskuu?