Tottuu, ei totu, tottuu

En siis vain totu siihen hajuun, tai ehkä pitäisi olla korrektimpi ja puhua tuoksusta. Meillä kuitenkin nykyään kaksi viidestä jo syökin sitä, ja minä joudun usein annostelemaan. Kaivan purkista ja yritän pitää nenäni kiinni. Senkin haistan heti, jos tiskikoneessa on astioita, joissa sitä on ollut.

Neljässä vuodessa olen ehtinyt tottua täällä moneen asiaan, mutta maapähkinävoita, peanut butteria, tuota amerikkalaisen keittiön kulmakiveä, en syö kuin satunnaisesti jossain leivonnaisessa. En pidä sen voimakkaasta tuoksusta enkä tahmeasta koostumuksesta. Piste. Kaksi pientä tytärtäni kuitenkin pyytävät sitä toisinaan leivän päälle (tai söisivät ihan sellaisenaan) ja sen vuoksi sitä löytyy meillä nykyään kaapista. Kavereilta varmaankin ovat oppineet, sillä minähän en ole malliksi yhtäkään peanut butter -leipää tehnyt, eikä liioin mieheni. Aika epäamerikkalaista, mutta suomalaisiahan tässä ollaankin, niin.

Olen ollut todella tyytyväinen siihen, että lasteni kouluun on karkkien tuominen tykkänään kielletty. En olisi niitä omien lasteni eväslaukkuihin pakannut vaikka olisi sallittuakin ollut, mutta eipä tule kenellekään heistä karkinhimoakaan siksi, että olisi nähnyt luokkakaverin mutustelevan sellaisia. Kuitenkin minua jaksaa hämmästyttää se, että muuta makeaa voi kouluun tuoda vaikka laukkunsa pullollaan. Ja että suklaa on niin paljon paremmassa maineessa, että sitä löytyy lähes jokaisen eväslaukusta (paitsi kolmen suomalaisen). Olen ehdottomasti sitä mieltä kyllä, että suklaa on paljon parempi vaihtoehto kuin lisäainekyllästetyt karamellit, mutta en vain - suomalainen kun olen - osaa pitää suklaata kelpo välipalavaihtoehtona. Tosin usein suklaa on kaiketi lähinnä päällysteroolissa, sillä suklaalla voi amerikkalaisen mielestä kuorruttaa melkein mitä vain. Kuivattuja marjoja, hedelmiä, vaikka perunalastuja, you name it. Suositut välipalapatukat ovat usein melko suklaisia. En kiellä, etteivätkö suklaalla päällystetyt kirsikat, mustikat tai karpalot olisi herkullisia. Mutta eivät ne minun mielestäni ole osa koululounasta. Toisaalta, sujautan minäkin ehkä kerran viikossa lasteni eväslaukkuihin keksin tai pari jälkiruoaksi (jonka he syövät luultavasti ensimmäisenä), voisihan sen laveasti ajateltuna sijoittaa melkein samaan kategoriaan.

Pääosin syön täällä herkullista ruokaa. Tarjontaa on niin paljon, että omat herkkunsa löytää kyllä. Ajoittainen ruisleivänkaipuu saa kuitenkin kaihoisaksi, sillä tavallisesti kaupan leipähyllyiltä tulee lähinnä kiire pois. Hyllymetreittäin vaaleaa paahtoleipää, hodari- ja hampurilaissämpylöitä sekä nenään leijaileva ihmeellinen makean imelä tuoksu. Se tulee hunajasta, pähkinöistä, rusinoista, ties mistä - niitä löytyy monista leivistä. Toisaalta oma vierailuni leipähyllyjen ääressä on selkeä ja lyhyt - sieltä löytyy vain muutama leipälaji, jonka kelpuutan. Onneksi lähes jokaisessa kaupassa on myös oma paistopisteensä, joista saa artesaanileipää. Leivänystävä kiittää.

Välipala-asioista olen haastellut tässä blogissa jo aiemminkin sen verran (esimerkiksi täällä), että en paneudu siihen enää sen enempää, mutta jatkan hämmästelyä. Taas kerran, kun kuljen loputtoman pitkän snack-hyllyn (tai peräti osaston) ohitse kaupassa, ihmettelen, miksi en löydä popcorneja suolanaksujen joukosta. Siksi, että ne monessa kaupassa näyttävät saaneen ihan oman hyllyrivistönsä. Onhan niitä niin paljon.