I'm ok, thank you

Päivä on kääntynyt iltaan. Yhtäkkiä kaikki on taas selkeämpää. 

Aamulla kaikki oli vielä vähän sikinsokin, niin tavarat kuin ajatuksetkin. Muistettavien asioiden lista puristi päätä ja kiristi hermoja. Kolme jännittynyttä pientä ihmistä oli innokkaana lähdössä kohti koulua, mutta jumiuduimme samoihin, arkisiin kaavoihin kuin niin monta kertaa aiemmin. Etsitään lenkkareita, patistellaan hampaiden pesulle, muistutellaan ettei tönitä ovella. 

Pieni matka koulun pihaan, otetaan vielä kuva, ennen kuin mennään sisään. Selvitän rutiininomaisella sukkeluudella naulakot, paperityöt, tavaroiden asettamisen paikoilleen. Pyyhällys esikoisen luokkaan, uusi opettaja ottaa ihastuttavasti vastaan uuden tulokkaan. Singahdus pienten luokkaan, tuttu opettaja tervehtii ja saa halauksen kummaltakin viisivuotiaalta. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon, mutta lähellä on.

Osallistun lasteni kanssa aamupiiriin, päivä ja koko kouluvuosi käynnistyy mallikkaasti. Hiippailen viisivuotiaideni perässä heidän luokkaansa, vaikka molemmat ovat jo sanoneet minulle heihei. Mutta enhän minä vielä malta, viivyn luokassa pienen tovin, jään vielä ovelle juttelemaan tutun äidin kanssa. Sinäkin tulit vielä kurkistamaan? Kysäisen. Joo, mutta ei taida tuo poika minua enää huomatakaan, ihmettelee. Miten itselläsi menee, kysyy vielä, helpompaa kuin viime vuonna? Ehdottomasti, tuntuu olevan. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon. Kyllä minäkin olen, naureskelee.

Poikkean koulun keittiölle. Tämänkin rutiinin jo osaan - siellä on tarjolla kahvia, aamupalaa ja olkapäitä. Näinä päivinä en juo kahvia paljonkaan, ja sen sijaan teen itselleni teekupillisen ja nappaan siivun banana breadia. Juttelen parin tutun kanssa ja tutustun uuteen kieltenopettajaan. Puhun sekaisin englantia ja saksaa. Rehtori on yhtäkkiä olan takana, taputtaa ja kysyy, miten menee. Miltä tuntuu, kun kaikki kolme käyvät nyt oikeasti koulua viisi päivää viikossa. Ihan hyvin, kiitos. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon.

Kotona lounas on tänään kevyt. Jääkaapista löytyy grillatun lohen tähteitä ja teen niistä itselleni salaatin. Tunnekuohuisina päivinä ei raskas ruoka edes maistuisi, vaan kaipaan jotain kevyttä. Se on minun tapani reagoida.

Päivänä, jolloin koulu alkaa, minun tavakseni on tullut tyhjentää työlista mahdollisimman ohueksi. Keskittymään en kuitenkaan pystyisi, joten en yritä saada aikaan mitään suurempaa. Tästä päivästä tuli kuitenkin poikkeuksellinen sikäli, että viime viikolla alkaneiden opintojeni ensimmäinen tehtävä tuli palauttaa tänään. Vähän riskialtista tällaisena päivänä, mutta tunnekuohuista huolimatta sain kuin sainkin tekstin lähetettyä eteenpäin. 

Jos joku nyt kysyisi klassisesti, mitkä ovat illan tunnelmat, niin yhtä klassisesti vastaisin, että väsyneitä olemme, mutta onnellisia. Me kaikki. Kaikki on yhtäkkiä taas selkeämpää, ja syksy rullaa kohta taas kovaa vauhtia eteenpäin.

Selvisin siis. Joku olisi kyllä voinut joskus varoittaa, että nämä tällaiset päivät ovat äideille vähän kovia paikkoja. Mutta en ole itkenyt, en kovin paljon.

Illalla oli aika vaihtaa salaatti tuhdimpaan. Toimi.