Puff! Gone! Just like that!

Jos ripustautuisin vaikka ovenkahvaan. Ainakin voisin järjestellä lasteni tavaroita naulakoilla tai viivytellä vanhemmille tarkoitetuilla postilokeroilla ja ilmoitustaulun ääressä. Tai ehkä kurkkisin vielä ikkunasta ennen kuin lähtisin, ja pihassa voisin potkiskella kiviä hidastellessani matkalla kohti autoani. Antaisin senkin lipua korostetun hitaasti parkkipaikalta kohti katua. Vilkaisisin vielä koulun suuntaan siitä kohdasta, josta se vielä juuri ja juuri näkyy.

Pienistä on tullut isoja. Isompia. Käyvät nyt kaikki viitenä päivänä viikossa koulua ja viipyvät siellä kerrallaan noin kuusi tuntia. Syyskuu on muuttanut elämää jotenkin radikaalilla tavalla, vaikka osasinhan minä kai varautua. Luulin ainakin.

Kuin irtonaisena palana pyyhällän kauppaan ja näen siellä yhtäkkiä kauhean paljon äitejä pienten lastensa kanssa. Yksi parivuotias istuu ostoskärryssä ja kitisee, toinen vasta vauvaikäinen kurkistelee äitinsä kannattelemasta rintarepusta. Minunkin lapseni ovat olleet noin pieniä, mutta nyt he ovatkin jo isoja. Isompia. 

Olemme käyneet viime vuosina melko paljon päiväsaikaan satutunneilla, askartelustudiolla, musiikkitapahtumissa, milloin missäkin. Tajusin vasta äskettäin, että näiden tekemisten aika onkin nyt monelta osin ohitse. Toisaalta, ne on luonnollisesti suunnattukin enimmäkseen alle 5-vuotiaille, sillä sitä vanhemmathan ovat koulussa. Tänä kesänä olen selaillut harrastustarjontaa sillä silmällä, että mitä järjestetään iltapäivisin kolmen ja viiden välillä tai viikonloppuisin. Yhtäkkiä ajattelu laajenee muuhunkin: tulee tarve siivota hyllyjä lapsellisista kirjoista ja hankkiutua eroon kaappeja täyttävistä nallekuvioisista astioista. Heistä on tullut isoja. Ainakin isompia.

Huomiotani haetaan heti, kun saavun näköpiiriin. Äiti, tänään me tehtiin koulussa - äiti, koulussa sanottiin - äiti, haluatko kuulla, mitä opin tänään. Jokaisena päivänä he ovat tehneet lukemattoman määrän havaintoja, ja jokaisen on saatava kertoa niistä heti. Autossa matkalla kotiin en saa selvää puolestakaan, kun puhuvat kaikki kolme päällekkäin. Esikoinen muistaa tapansa mukaan jokaisen pienen yksityiskohdankin ja muistuttaa minua kaikesta siitä, mitä pitää muistaa ottaa kouluun mukaan. 

Voisin heittäytyä tunteelliseksi ja alkaa kaihota takaisin niihin aikoihin, kun olivat aivan pieniä ja aivan minussa kiinni. Ripustautuisin siihen ovenkahvaan ja niiskuttelisin, että sinne menivät. Yhtäkkiä tuntuu, että pikkulapsiaika oli ja meni, puff, gone, just like that. Mutta vaikka tuo aika on kaikessa ihanuudessaan ja vaivalloisuudessaankin kullanarvoista aikaa, olen oikeasti hyvinkin tyytyväinen siihen, että nyt ollaan tässä vaiheessa. Aika hienoa, että ovat nyt koululaisia. Wow.

P.S. Inspiraatiosta kiitos kuuluu Facebook-ystävälleni, joka sattui julkaisemaan aikajanallaan juuri äskettäin hassunkurisen kuvan, jossa oli juttuni otsikon mukainen teksti. Kuva ei liittynyt mitenkään tähän asiaan, mutta aasinsillasta kauniit kiitokset!