No onkos tullut kesä! Siis talvi. Vai syksy?

Ja sitten sää. Sen verran suomalaisena on pysytty, että säästä pitää aina olla jotain sanomista. Miksei sitten tänä talvena, joka ei ole oikein talvi vielä ollutkaan, vaan ennemminkin pitkään jatkuneen kesäsään vaihtuminen pitkään jatkuneeseen syyssäähän. Saimme kyllä kerran pienen lumisateen lokakuussa, mutta siihen se sitten jäikin.

Jossain vaiheessa jokin pitkäaikainen ennuste ehti jo väittää, että tulisi kylmä talvi. Mutta se kumottiin jo kauan aikaa sitten toisella ennusteella, joka päinvastoin lupasi lauhaa talvea. Sen mukaisesti on saatu täällä elellä, joskin tähän ilmastoon tyypillinen vaihtelevuus on kyllä sääntö. Lämpötila ja säätyyppi voi muuttua hetkessä, esimerkiksi vuorokaudesssa voi helposti tapahtua vaikkapa parinkymmenen asteen muutos lämpötiloissa.

Joulukuu on ollut näillä kulmilla ennätyslämmin. Pääsipä jouluaaton sää erityisesti ennätysten joukkoon täällä Burlingtonin seudulla, ei kaiketi mittaushistoriasta löytynyt aiempaa niin lämmintä jouluaattosäätä. Meillä lämmintä oli lopulta +18C, ja päivä meni jännittäessä, että menisikö jopa +20C rikki. Ei mennyt ihan tässä meillä, mutta kummalliselta sää joka tapauksessa tuntui: aattoaamun kauppareissulla lämpö tulvahti päälle autosta noustessa suorastaan epätavallisella tavalla. (Ei tää kato mikään Kalifornia ole.)

Mutta lämpö meni menojaan. Joulupäivänä lämpötila oli laskenut ehkä kymmenen astetta ja tapaninpäivänä saimme kaatosadetta. Sunnuntaiaamuna taisi olla jo pakkasta. Ylläolevan kuvan nappasin kävelylenkiltä maanantaina 28.12., kun olimme saaneet edellispäivänä (hyvin) kevyen lumipeitteen maisemaa kaunistamaan. Ja tiistain vastaisena yönä alkanut lumisade, joka on ehtinyt muuttua tähän iltaan mennessä vuoroin rännäksi, vuoroin vedeksi tai jääksi, on jättänyt meille n. 15 cm lumikerroksen. Joten aivan talviselta näyttää taas (viimein), tuskin kuitenkaan kovin pitkään tälläkään kertaa. 

Vaikka nyt näyttääkin siltä kuin kalenterin mukaisesti pitäisikin näyttää, on suurin syypää lämpimiin säihin täällä itärannikollakin ilmeisesti El Nino, joka on käsittääkseni vahva lajissaan tänä talvikautena. Vaikkei kaikki sen aiheuttamaa olekaan, on paljon mahdollista, että se vaikuttaa meillä päin niin, että lämpötilat ovat tavallista korkeammat vielä edelleen tammi-helmikuun ajan. Kaikki jää kuitenkin nähtäväksi. Seudun hiihtokeskukset ovat luonnollisesti kärsineet surkeasta alkukaudesta. Ja talvirengaskauppakin tykkäisi niistä huonoista, talvisista keleistä, jotka tulivat kyllä nyt auttamatta kovin myöhään. En käynyt tänään itse kokeilemassa maanteiden olosuhteita, mutta voin kuvitella, etteivät varoittelut huonosta kelistä turhaan tulleet. Sen verran epämääräistä ja moninaista on olomuodoltaan tuo sade tämän päivän aikana ehtinyt olla.

Lapset ovat kyllä riemuissaan lumesta! Ketään alle 8-vuotiasta ei tänään haitannut, että lumi oli märkää ja taivaalta tipahteli milloin mitäkin - lunta oli kuitenkin sen verran, että lumileikkejä saatiin varsin hyvin testattua pitkän tauon jälkeen. Omana päänsärkynäni pysyy kuitenkin se, että koska sää vaihtelee koko ajan, ei pysty päättämään, mitä kaikkia varusteita pitäisi pitää näkyvillä muuten tilavan talon kohtuuttoman pienessä kuraeteisessä. Takeista saattaa tarvita toppaista, vedenkestävää, tuulenpitävää tai ihan vain kevyttä versiota kaikkia vaikkapa viikon sisään. Yhtä lailla kumisaappaita, kevyttoppakenkiä tai paksuja talvisaappaita, tai lenkkareita. Ja kerrotaan kaikki kolmella. Plus yritetään saada mahtumaan aikuistenkin varusteet samaan tilaan. Ei kannata kadehtia.

Terveisiä siis pikkuisesta talvesta. Jäämme odottelemaan, mitä jännää luontoäiti seuraavaksi keksii!

Herkkuputkessa

Tietäähän ne kesät, ja lomat. Sellaisia herkuttelun aikoja, ettei oikein mitään rajaa. Jäätelöä syödään niin paljon kuin sielu sietää ja grilliherkkuja tirisee tiheään. Tapanamme on matkustaa joka kesä kolmen viikon lomalle Suomeen ja sinä aikana nähdään luonnollisesti paljon sukulaisia ja ystäviä. Ja istutaan monet kerrat kahvipöydässä maistelemassa suomalaisia herkkuja. Ja sitä jäätelöä, jäätelöä, tietenkin.

Kesän jälkeen tulee syksy, koulukin alkaa taas ja siinä samalla kutsut kavereiden syntymäpäiville lisääntyvät. Synttäreillä (tietenkin) herkutellaan, kakkua on pakko saada ja karkkiakin pääsee maistamaan. Olemme onnistuneet pitämään lapset melko etäällä karkeista siitä yksinkertaisesta syystä, että emme syö niitä juuri itsekään. Suklaan päälle ymmärtävät kyllä, se kelpaisi milloin vain. Saa sitä toisinaan jälkiruoaksi, mutta joka päivä ei syödä jälkiruokaa.

Meiltä jäi väliin syyskuun lopulla yhdet syntymäpäiväjuhlat, mutta herkkukiintiötä paikkailtiin kyllä heti halloweeninä. Keräilykassien sisältöä tutkittiin moneen kertaan, kaikki saalis nosteltiin pöydälle ja siitä valittiin ensin makoisimmat. Kerralla ei saanut kaikkea syödä, ja riittihän niitä useamman päivän jälkiruoka-annoksiksi. Halloweenista liu'uttiin sujuvasti marraskuun lasten syntymäpäiväjuhliin ja sitten tulikin kiitospäivä, minkä jälkeen lennähdimme lomalle Floridaan ja niin - saahan lomalla vähän herkutella. Lämmintäkin riitti ja jäätelö kuuluu kesäsäähän, eikö niin. Ja sitten tulikin joulukuu.

Niin, joulukuu. Juhlimme esikoisen syntymäpäiviä jo vähän etuajassa kuun alussa, melkein heti Floridasta palattuamme. Siitä sitten sujuvasti kohti oikeaa syntymäpäivää, toki silloinkin syötiin kakkua, etenkin kun saimme isovanhemmat vieraaksi ja pappakin juhli samoihin aikoihin syntymäpäivää. Syyskauden päätökseksi preschoolilla juhlittiin vuoden pimeimpänä päivänä valoa, ja syötiin sen jälkeen - kakkua. Ja tarviiko sitten enää mainitakaan, että joulu oli jo ihan ovella. Joulutortut ilmestyivät kuvaan, tietenkin.

On syöty muutakin kuin torttuja. Monenlaista jouluruokaa ja kaikenlaista muuta hyvää. Suklaajälkiruokia, hedelmätorttua. Suklaakarkkeja niistä perinteisistä suomalaisista rasioista ja jotain tikkunekun näköisiä lahjaksi saatuja leivonnaisia. Mitä lie, mutta makeita joka tapauksessa.

Tällainenkin saatiin aikaan, mutta tunnustaa täytyy, että löytyi sattumalta kellarin kaapista. Jäänyt viime vuonna avaamatta tyystin. Valmistalo, oikea pakettiratkaisu. Ei tarvinnut hermoilla seinien kestävyydestä, sillä vain koristelu puuttui. Käytimme lasten kanssa kaikki kuorrutustuubilliset, joita kaapista vain löytyi. Tiedän, se myös näyttää siltä. Mutta on ainakin värikäs! Ja selvää on, että tätä ei taatusti syödä.

Joulu on tuntunut pitkältä, liekö syynä se, että samaan syssyyn on vietetty vielä viikonloppua. Kuvittelen myös, että tänä vuonna on sittenkin ollut joulun tienoilla yhtäkkiä yllättävän paljon aikaa, sillä vieraina ovat isovanhemmat ovat tuplanneet aikuisten määrän taloudessamme. Tai sitten, ehkä en ole yrittänytkään tehdä mitenkään kovin paljon. Sillä en minä sittenkään aina niin tarkka ole, vaikka joskus pikkutarkaksikin tunnustaudun.

Tänään sunnuntaina poikkesimme mieheni kanssa iltapäivällä kaupungille. Paikallinen, rento crepe-paikka oli nappivalinta iltapäivän pysähdykselle. Mansikoita ja kermavaahtoa, kuppi kuumaa cappuccinoa, hyvää seuraa. Aika täydellinen setti.

Tästä jatkamme kohti arkisempaa tammikuuta. Kunhan nyt ensin juhlistamme vielä esikoisen syntymäpäiviä kerran jälkikäteen, sillä hänen paras ystävänsä ei päässyt joulukuun juhliin ja vietämme uuden vuoden jälkeen mini-syntymäpäivää heidän perheensä kanssa. Ja niin, sitten taitaakin olla aika juhlistaa tämän ystäväperheen tyttären syntymäpäivää. Joten, herkkuputken katkeaminen saattaa sittenkin kestää vieläkin pidempään. Who cares.

Joku työihminen

- Taitaa tulla ensimmäinen joulu, kun me ei saada lahjoja. Seitsemänvuotiaan äänessä on haikeutta, pettymystäkin, mutta rauhallisesti hän tuntuu asian ottavan. Jouluaattoillan odotetuimman vieraan saapuminen nimittäin kestää, vaikka olemme jo rientäneet yläkerran lastenhuoneen ikkunaan tarkkailemaan tilannetta ja meille on kerrottu, että joulupukki on luultavasti jo aivan nurkan takana. - On se varmaan ehkä jo lentokentällä, toteaa esikoinen kuitenkin hetken asiaa tuumailtuaan. Täytyyhän joulupukin tänne lentämällä tulla, ei kai muuten ehtisi Suomesta saakka.

Tämän ulkosuomalaisperheen joulun vietto noudattelee kotisuomalaista tyyliä etenkin siinä mielessä, että joulupukkia odotellaan ovelle aattoiltana, eikä lahjoja tarvitsekaan odottaa joulupäivän aamuun saakka kuten täällä yleensä. Joulusukkiin oli jotain sujahtanut jo aattoaamuun mennessä, ja jännitys oli jo aamuvarhaisella käsinkosketeltava. Tänä vuonna olemme saaneet jouluvieraiksi isovanhemmat, ja seitsemänvuotiasta oli hieman mietityttänyt, kuinka joulupukki voi tietää, että he ovatkin jouluna täällä eivätkä Suomessa. Jos vaikka lahjat menisivätkin väärään osoitteeseen.

Ja tuleehan se odotettu vieras viimein. Kolme innokasta juoksee portaita alas ovelle ja me muut perässä. Pappa on ehtinyt ilmoittaa etukäteen, että häntä joulupukki vähän pelottaa ja että hän saattaa mennä piiloon. Kukaan ei tuossa jännityksen tohinassa ehdi (ehkä) miettiä, oliko pappa ehtinyt piiloutua, vaan kaikki mielenkiinto kohdistuu tähän vieraaseen. Lahjasäkkejä näkyy mukana olevan, ovella on muutama pahvilaatikkokin, jotka eivät kaiketi ole mahtuneet säkkeihin. Joulupukki tulee kynnyksen yli ja jututtaa lapsia, joista jokainen vastaa sujuvasti olleensa kiltti. Onneksi. Tässä vaiheessa olisi ikävää joutua tilille tekemisistään, jos niissä jotain moitittavaa olisi. Ehkä on sittenkin hyvä, ettei joulupukki ihan kaikesta tiedä eikä kaikkea kuule. Joka tapauksessa, kaikki saavat lahjoja, riittävästi. Joten riittävän kilttejä olemme epäilemättä olleet.

Joulupukki hyvästellään (varmuuden vuoksi) aika nopeasti, onhan hän kiireinen, sillä tälläkin mantereella on varmasti vielä koko yöksi hommaa edessä. Olohuone täyttyy kiljahduksista, rapinasta ja paperien repimisestä, yhtäkkiä joka paikassa on jotain uutta ja kaikkea pitää kokeilla, avata, testata ja tunnustella.

- Joulupukki oli varmaan pappa, toteaa neljävuotias poika jonkin ajan kuluttua tomerasti isälleen. - Eihän se pappa ollut! toteaa (ihmettelee) isä. - Se oli varmaan joku isin työihminen. - Työihminen? - Kun sillä näkyi sellainen raitapaita (=kauluspaita). - Ei se kyllä ollut kukaan isin töistä. Kyllä se oli joulupukki! toteaa isä samalla kun ajattelee, että taisi olla viimeinen tällainen joulu meillä.

- Sillä joulupukilla oli kyllä papan ääni! ilmoittaa neljävuotias tyttö hetken päästä kahvipöydässä suklaata mutustellessaan. - No, kyllä joulupukki on jo vanha mies, ja vanhoilla miehillä on sellainen vanhemman miehen ääni, pappakin on jo vähän vanhempi mies, kiiruhtaa äiti selittämään, jotain, kun jotain pitää keksiä, nopeasti. Tyttö katselee mietiskellen, ja hymyilee.

Joulu on sujunut onnellisesti, kaikki saivat lahjoja ja olivat niihin tyytyväisiä. Ruokaa on ollut riittävästi, ja edelleen tapaninpäivän iltana jääkaapista voi löytää kaikenlaista. Iltaisin uni on tullut jälkikasvulle nopeasti ja aikuisilla on aikaa istahtaa sohvalle kaikessa rauhassa. Tänä vuonna joulu tuntuu pitkältä, sillä kun joulupäivän jälkeen seuraa viikonloppu, on se täkäläisittäin pitkä vapaa. Muussa tapauksessa arki kutsuisi työssäkäyviä heti 26. päivä.

Ulkosuomalaista mietityttää, että onko joulun viettokin muuttumassa. Tai ainakin se tunne siitä, mitä jouluun kuuluu ja kuinka kauan sitä kestää. Kuinka aaton arkisuus tuntuu jo aivan normaalilta (silloin täällä on vielä yleisesti työpäivä, joskin se voi olla normaalia lyhyempi) ja joulupäivän jälkeen ei ihmetytä, että yhtäkkiä kaikki on taas kuten ennen. 

- Joulupukki, vanha ukki, käypä tänne, emme pelkää, kuuluu lastenhuoneesta lauantai-iltana. Neljävuotias poika nukkuu jo, mutta kaksossiskoa vielä laulattaa. - Tule, tule, joulupukki, täällä on kilttejä lapsia, soveltaa tyttö itse, kun laulun oikeat sanat ovat hukkateillä. Osaavat sentään suomenkielisiä joululauluja, nämä pikkuiset Ameriikan suomalaiset. Joille ensi joulu tulee olemaan vähän erilainen, se kävi nyt tänä vuonna ilmi.

Ensi vuonna nimittäin, ei pappa eikä isi piiloudu yhtään mihinkään, kun joulupukin on aika tulla. Ei nimittäin menisi läpi.

Kuormajuhdan päivä

Tiistai, kaksi päivää jouluaattoon ja viimeistä koulupäivää viedään. Joululomalle on jo vähän kiire, aamullakin olo on hiukan levoton mutta toisaalta jo huojentunutkin. Syksy on aina kiireistä aikaa, joulun vapaat tuovat mahdollisuuden ottaa rennommin. Tänä tiistaina lastaan autoon kolme lasta, kolme reppua, kolme eväslaukkua, pari kassillista vaihtokenkiä sadesäähän ja lepohetkeen tarkoitetun peiton sekä kaksi valtavaa kassillista lahjapusseja, joista löytyy tuttua sinisävyistä suklaata. Mielikuvitus ei tarjonnut uutukaisempaa ideaa tänä(kään) vuonna, mutta onneksi kaikki tuntuvat pitävän suomalaisesta suklaasta.

Vettä sataa kaatamalla, lämpöasteita on parhaimmillaan noin kahdeksan celsiuksen verran. Joulumielen saa rakentaa muun kuin sään varaan, sillä tänä vuonna emme takuuvarmasti ole saamassa valkoista joulua. Kaksi nuorinta lapsukaista haluaa ehdottomasti kantaa lahjapusseja eivätkä missään nimessä omia laukkujaan. Saamme osaksemme monta hyväntahtoista hymyä ja huudahdusta, kun metrinmittaiset raahaavat lahjapusseja sisältäviä suuria pahvikasseja kohti koulurakennusta. Onneksi joku pitää ovea auki tälle komppanialle, tietenkin, näinhän se täällä toimii. Sen lisäksi, että yritän valvoa, ettei kukaan pudota mitään kuralätäköihin, yritän pitää lukua siitä, että minulla on kaikki suunnittelemani ylipäätään mukana. Viimeinen koulupäivä on vähän sellainen erilainen rypistys, myös äideille, eikö totta.

Kaikki lokerot pitää tyhjentää, kuulen. Koulussa tehdään perusteellinen siivous joulutauon aikana. Ei se yllätyksenä tule, olin muutenkin aikonut keräillä kaiken mahdollisen kotiin ja pesuun. Koulupäivän päätteeksi keräilen takkeja, kenkiä, hanskoja, pipoja. Kaikki on märkää. Koko päivän on satanut, ja siitä huolimatta ohjelmaa on ollut myös ulkona. Survon läpimärkiä kevyttoppatakkeja muovikasseihin ja kehotan lapsia sujahtamaan sadetakkeihinsa, jotka onneksi ovat olleet koulussa varalla koko syksyn. Poika ei laita pipoa päähän, ymmärrän. Läpeensä märkä villapipo ei mahda tuntua mukavalta. Reppuihin sullon kaikkea pikkusälää, kotiin matkaavia askarteluja ja mitä nyt kaikkea.

Alkuillasta palaamme kouluun. Preschool viettää valon juhlaa vuoden pimeimpänä aikana. Tänään päivä on ollut näillä leveyksillä 8 tuntia 50 minuuttia pitkä. Ei se pitkältä tunnu, mutta on se koto-Suomea selvästi pidempi kuitenkin. Edelleen jatkuva vesisade on saanut siirtymään suunnitelmaan B. Suunnitelma A olisi vienyt meidät lyhtykulkueessa koulun pihamaalle, mutta nyt hiippailemme pimeässä koulussa jumppasalista keskusaulaan valon laulujen saattelemana. Meillä on kaksi pientä onnellista preschoolilaista.

Vaatteet on saatu kotiin odottamaan pesua, lokerot on tyhjennetty, omat lyhdyt ja lahjaksi saadut pienet muistot on tuotu ylpeydellä kotiin. Opettajat ovat saaneet suklaansa ja arki saa muuttua luvalla lomaksi. Kuormajuhta on saanut laskea taakkansa ja istahtaa taas kotisohvalle. Raukeus painaa silmiä, mutta hetki on sen verran leppoisa, että siitä tahtoisi vielä nauttia. Kaatosade on hiljentynyt. Kaksi päivää jouluaattoon. Ajatuksissa joulu on jo aivan nurkan takana. Siitä ei tule valkoinen, mutta ei oikeastaan mustakaan, sen sijaan ilmeisesti melkein kesäinen. En ole koskaan kokenut joulua, jolloin lämpöasteita voi olla parisenkymmentä, mutta tänä vuonna taidetaan päästä lähelle. Kaikessa omituisuudessaan, on se joulu kuitenkin.

Joten - todella lämpimät jouluterveiset Vermontista!

Kiitos kysymästä, vähän väsyttää

Jollekin keskivertoihmiselle riittää kuulemma noin seitsemän tunnin yöunet. Olen aika keskiverto muutenkin, joten minullekin se sopii. Seitsemän tuntia on hyvä saavutus ja silloin jaksaa ns. normaalisti, ajattelematta sen enempää päivän mittaan, onko väsynyt vai ei. Kuusi tuntia unta yössä on arjessa tavallinen määrä, mutta jos sitä ei moneen päivään pääse paikkaamaan, alkaa se vähitellen käydä jaksamisen päälle. Sitä vähemmästä ei sitten kannata puhuakaan.

Mutta aionpa puhua sittenkin. Että jos nyt muinakin vuosina, niin tänä vuonna varsinkin, joulu on saapumassa aivan varkain. Marraskuussa kävi jo kyllä mielessä, että joululahjoja voisi jo suunnitella, lasten kanssa voisi leipoa piparkakkuja, joulukorttejakin voisi lähettää, oveen voisi tehdä kranssin koristeeksi ja mitä sitä nyt kaikkea. Mutta enhän minä, kun minusta on jossain ihmeen välissä tullut se viimetinkaihminen. Syytän yli äyräiden tulvivaa kovalevyäni, sitä, joka on omassa päässä.

Mutta joulukuu tuli. Itse asiassa olimme kuun vaihteessa lomalla Floridassa ja kun sieltä palasimme, oli joulukuu jo ehtinyt päästä hyvään vauhtiin. Skarppasin kyllä sen verran, että heti palattuamme nappasin lomakuvista käsittelyyn sen, jonka joulukorttiin halusin ja tilasin sellaisia valokuvakortteja. Ne ovat nyt olleet matkalla jo monta, monta päivää. Tosin edelleenkin vasta minulle päin. Joten anteeksi vain siellä Suomessa, ei tule joulukortteja ajoissa tänäkään vuonna.

Verotti kyllä vähän yöunia tuo valokuvien plärääminen ja muokkaaminen, ja sitten tuli sekin säpsähdys, että jo perinteeksi muodostunut valokuvakirjakin on vielä tekemättä. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna järjestettiin syntymäpäiväjuhlatkin, vieraita oli reilut parisenkymmentä, oli siinäkin jotain puuhailtavaa, ainakaan en nukkunut tarpeeksi. Ja sitten tuli vielä sellainenkin herätys, että mieheni oli lähdössä piakkoin työmatkalle Suomeen ja tulossa oli tuhannen taalan paikka lähettää Suomeen menevät joululahjat matkalaukussaan lähemmäksi määränpäätä. Joten yksi ilta meni paketoidessa. Rapisevien papereiden, sykkyrälle menevien lahjanarujen ja nimilappusten kanssa. Sulassa sovussa olohuoneen pöydällä ne kaikki, sekä hyvin myöhäinen iltapala, teekupillinen ja punaviinilasillinen. Selvisin.

Vähäisten yöunien aikakausi siis vain jatkui. Valokuvakirja on yleensä syntynyt parissa, kolmessa illassa, mutta nyt siihen tarvittiin viisi. Se johtui ensisijaisesti siitä, että kolmantena aherrusiltana poikamme puuttui peliin. Illalla alkanut yskä alkoi vaivata sängyssä ja kuume nousi. Juoksin alakerran ja yläkerran väliä, annoin pojalle kuumelääkettä, yritin viilentää vaatetustaan, yritin juottaa tarpeeksi vettä, ja niin edelleen. Istuin välillä portaikossa puhelimeni kanssa, josta selasin kuvia kirjaa varten. Enimmäkseen istuin poikani vieressä rauhoittelemassa ja ihmettelemässä, mitä seuraavaksi keksisin. Kaksi iltaa ja yötä meni siten ja ei kannata varmaankaan mainitakaan, miten hyvin saa nukuttua, kun viimein ottaa kuumeisen, rauhattoman lapsen viereensä, jotta olisi mahdollista, että me molemmat vain väsähtäisimme jossain vaiheessa niin, että saisimme unta edes hetken verran. Saattaa olla, että saldoksi tuli noin kolme tuntia. Ja se mies? Siellähän se, työmatkalla tietenkin.

Viidentenä iltana kuvakirja oli jo lähellä valmistumistaan, mutta viime hetken silaukset vaativat vielä yllättävästi aikaa. Vieläkin kuumeinen poika oli kuitenkin siinä vaiheessa päässyt ilmeisesti pahimman vaiheen yli, sillä unensa oli jo paljon rauhallisempaa. Olin niin lähellä sen kuvakirjan kanssa. Sitten lukitsin tietokoneeni mousepadin. Miksikö? Ei aavistustakaan, sillä en tee niin koskaan. Jokin sopiva näppäinyhdistelmä väärässä kohdassa ja naps. Ja sitten olin ilmeisesti jo niin väsynyt, etten kyennyt yhtäkkiä mitenkään muistamaan, miten lukitus poistetaan. Voi elämä. Ja kun se onnistui ja pääsin lähettämään tilausta ja kuvatiedostot alkoivat valua eteenpäin, tapahtui se väistämättömin. Nettiyhteys alkaa tökkiä. Ei tarvitse kai kertoa, miltä se tuntuu.

Olen yrittänyt muistella, milloin viimeksi nukuin sen seitsemän tuntia yössä. Tiedän kyllä, että on paljon ihmisiä, jotka kärsivät unettomuudesta oikeasti, kaikki sympatiani heille. Minun alle seitsemäntuntiseni, ne kaikki viisi-, kuusi- ja kolmetuntiset, joita olen viime viikkoina keräillyt, ovat kuitenkin lähinnä itse aiheutettuja. Joten niin makaa kuin petaa. Ensi vuonna sitten paremmalla onnella. Ehkä aloitan jouluvalmistelut jo lokakuussa. (Ja hah.)

Vieraita Suomesta, kyllä on.

Appivanhemmat ovat saapuneet viettämään joulua ja mieskin on saatu kotiin. Aikoo jopa pysytellä poissa työmatkoilta koko loppuvuoden. Joten univelat saadaan ehkä sittenkin kuitattua joululoman aikana.

Niin, kiitos kysymästä, kyllä väsyttää. Koska yritän nyt ehtiä saavuttamaan sen seitsentuntisen, on jaarittelut lopetettava tänään tähän. Hyvää ja rauhallista yötä Vermontista!

Joulu tulee, varmasti

On ehkä aika tylsää sanoa, että vanhaksi on kai tulossa, sillä joulu tuntuu saapuvan joka vuosi yhä nopeammin. Todellisen sekä itselleen luomansa kiireen pyörteissä suunnittelee tekevänsä vaikka mitä ja sitten toteuttaa niistä ehkä kolmasosan. Ja nekin viime tingassa. Hämärästi muistan vielä, että joskus olin aika säntillinen ihminen. Aina ajoissa, vähän etuajassakin varmasti usein. Tämänpäiväisestä todellisuudesta en sitten viitsi enempää nyt mainitakaan.

Joulukuun alkuun kuuluu kuitenkin muiden joukossa yksi tehtävä, josta yritän pitää kiinni. Tiedän sen tuottavan iloa lukijoilleen, ja nautin itsekin sen tekemisestä. Siitä lähtien, kun saimme esikoisemme, olen tehnyt lähisuvulle joululahjaksi valokuvakirjan, teksteineen ja muistoineen. Kuusi kirjaa on jo valmiina, seitsemännen aika on pian.

Blogivuodet ovat vaikuttaneet, kyllä. Ne ovat antaneet nimiä kirjoille viime vuosina, ja niiden sisällössä on tuttuja elementtejä blogipostauksista. Aika luonnollista kyllä, sillä blogista on tullut kanava, jota seuraamalla moni tutuista ja sukulaisista pysyy matkassamme mukana. Olen säilönyt blogiin niin paljon asiaa ja sattumuksia lapsistamme, että olen pyyhkäissyt kokonaan pois huonon omatunnon siitä, että en täytä vauvakirjoja. Olen jopa keksinyt itselleni siihen hyvän selityksen: vauvakirjat vaatisivat minua kirjoittamaan jäsennellymmin, vastaamaan kysymyksiin ja tukahduttaisivat minulta luovuutta, jota voin blogikirjoittelussa hyödyntää paremmin. Sillä kaikkein helpointa minulle on, kun saan kirjoittaa kaiken juuri siten kuin minusta tuntuu. Puhumattakaan siitä, että se on niin hauskaa. Ja onhan se hauskaa näköjään ollut, sillä juuri tämä teksti on näiden blogipostausten sarjassa 300:s.

Valokuvakirjan suunnittelu saattaa alkaa mielessä jo loka-marraskuussa, mutta koska aikaisesta linnusta on tullut toivoton viimetinkaihminen, alkaa vasta joulukuun puolivälin lähestyessä tapahtua. Näihin aikoihin alan käydä kuvatiedostoja läpi vain todetakseni, että kuvia on liikaa. Päädyn poimimaan muutaman kuvan niistä aihealueista, joista kirja tulee koostumaan ja lataan ne valokuvakirjanteko-ohjelmaan. Tiputtelen kuvat paikoilleen ja kerron, mitä meille on tänä vuonna tapahtunut. Lähetän kirjatilauksen vähän myöhässä joulun toimitusaikoihin nähden ja saan ne onnekkaasti perille juuri jouluksi (tai sitten sen jälkeen). Kuka tietää, miten tänä vuonna käy. Minä tiedän ainakin sen, että sivuakaan ei ole vielä valmiina.

Tämä tuttu runo pääsi viimevuotiseen kirjaan.

Mutta koska kiire usein saa aikaan sen, että nopeitakin liikkeitä tapahtuu, aion vakaasti yrittää. Sillä sitten kun lapseni lentävät pesästä, annan heille vauvakirjojen sijaan nämä kirjat. Kun ei äiti ehtinyt mitään vauvakirjoja täytellä, oli liian innostunut niistä blogihommista. Niitä on teetetty niin monta kopiota, että jokainen kolmesta saa omansa. Ja äidille ja isälle on jätetty yksi kappale jokaista. Joiden sivuille voi sitten tiputella niitä liikutuksen kyyneliä, sitten joskus. Niin se varmaankin menee.

Nuo ilmapallot olohuoneessani

On se aika vuodesta, kun törmäilen ilmapalloihin. Keräilen pientä tavaraa erikoisista paikoista ja ihmettelen, miksi jääkaappini on aina vain täynnä jotain makeaa. Lähiaikoina luultavasti myös löydän tavaraa, jota olin suunnitellut käyttäväni syntymäpäiväjuhlien järjestelyissä, mutta jotka olin tyystin unohtanut. Pikku hiljaa uskaltaudun ehkä myös kellarikerrokseemme, joka muuntuu aina ennen juhlia varastoksi. Sinne nimittäin siivotaan kaikki ympäriinsä lojuva esineistö ja tarvikkeisto siinä vaiheessa, kun ei ehditä siivoamaan sen järjestelmällisemmin, sillä juhlien alkamisajankohta lähestyy, aina nopeammin kuin olit kuvitellutkaan. Voipa käydä niinkin, että kun piilottaa lehtipinoa lipastoon, voi sieltä löytää kasan viimevuotista postia. Ainakin olen systemaattinen sikäli, että keinot eivät ole vuodessa muuttuneet.

Mutta taas kerran tuli todettua, että tuttavien apu on usein korvaamatonta. Tällä kertaa palkkasimme avuksemme kaksi tuttua nuorta, jotka kokosivat lapsille yllätyspusseja (nopeammin ja näppärämmin kuin olisin ikinä itse ehtinyt), ohjasivat lasten askartelun (jälkeen ei jäänyt roskan roskaa, ei sen koommin tussien väärinkäyttöä), tarjoilivat lapsille kakkua ja mehua (minä vain leikkasin kakusta paloja) ja siivosivat astiat tiskikoneeseen (ennen kuin ehdin itse edes ajatella asiaa). Ja luultavasti kaikkea muuta, mitä en ennättänyt edes huomata. Kaikki kunnia siis kuusitoistavuotiaille!

Ja kaikkein ihastuttavinta oli se, että itse päivänsankari loisti koko juhlien ajan. Hetkittäin ehdin pohtia, minne tyttöni ujous olikaan taas kaikonnut. Hän otti innolla vastaan jokaisen víeraan, muisti kiittää, ohjasi kavereitaan askartelemaan ja esitteli huonettaan. Hyöri ja pyöri joukossa ympäriinsä My Little Pony -kruunu päässään. Tänään vielä joitakin päiviä vajaa seitsemänvuotias olikin kasvanut taas ja nautti täysin siemauksin päähenkilönä toimimisesta. This has been the best birthday ever! hän huudahteli, englanniksi tietenkin. Sillä tänä syksynä käännettä on selvästi päässyt tapahtumaan - hän valitsee yhä useammin englanninkielisen ilmaisun suomenkielisen sijaan.

 

Äiti on aika tyytyväinen. Siksi, että yli kahdenkymmenen vieraan jälkeen talo on siivottu tunnissa parissa, sillä missään ei oikeasti ole mitään mainittavaa sotkua. Yhtään lahjapaperia en siivonnut, sillä joku muu oli ehtinyt kerätä ne pois ennen minua. Imuroinnin, lattianpesun ja keittiön järjestelyn jälkeen ihmettelen taas, miten tällaisella väkimäärällä voidaankin juhlia näin siivosti. Jos keräilenkin My Little Pony -koruja tai lahjaksi saatuja askarteluhelmiä vähän lattioilta, on se aika pientä kuitenkin. Iltapäivän juhlinnan jälkeen ehdimme siirtyä niin päivälliseen, huomisen koulupäivän valmisteluihin ja iltatoimiin aivan normaalin aikataulun mukaisesti. Kolme pientä, jotka kuitenkin olivat jännittäneet tätä päivää tavallista enemmän, reagoivat normaalia riehakkaammalla nukkumaanmenolla, mutta hiljaisuus laskeutui taloon kuitenkin aivan säädylliseen aikaan.

Teekuppi kädessä taas. Joulukuussa vietettävät syntymäpäiväjuhlat ovat mielenkiintoinen lisä kiireiseen loppuvuoteen, ja juhlimisen jälkeen on helpottavaakin siirtyä taas jatkamaan tuttua arkea. Kakkua syödään seuraavinakin päivinä ja juhlia muistellaan vielä monta kertaa, mutta tänään illan pimetessä hengähdän ja istun sohvalla kaikessa rauhassa. Väsymys taitaa jo painaa silmiä, mutta aina ei malta mennä nukkumaan. Jos vaikka nappaisi jotain pientä vielä jääkaapista. Se luultavasti sallittakoon, sillä äitien voimavarojen ylläpitäminen voi olla monitahoinen juttu. Ja suklaahan hoitaa niin monenlaisia asioita, että sitä kannattaa varmasti kokeilla.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kuulostakoon kliseeltä, mutta kyllä seitsemän vuotta sitten kuluukin nopeasti. Onneksi omaa vanhenemista ei aina muista ajatella, sillä nämä vipeltäjät pitävät kyllä mielen virkeänä.

Ja sitten joulua kohti. Täältä tullaan!

Lämpöä, lämpöä!

Lämpö tuntuu vieläkin vähän. Jollain lailla muistikuvien kautta, sillä vasta tänä aamuna jätimme Floridan taaksemme ja käänsimme kurssin kohti arkea. Vermont otti vastaan syksyisen koleana, vieläkään ei talvi ole varsinaisesti alkanut, jos siis säätilaa seurailee. Tuuli tuntuu kyllä kylmältä ja kesätakissa ja tennareissa oli vähän vajaa olo, kun lentokenttärakennuksesta astui ulos. Mutta jotain jäi mieliin lämmittämään.

Toisin kuin viime vuonna, oli säänhaltija meidän puolellamme tällä pienellä lomalla, sillä lämpötila kieppui mukavasti 25 ja 30 celsiusasteen välillä joka päivä. Pienet iltapäiväkuurot eivät ilmaa viilentäneet, ja ehkä kaikkein ihanimmalta tuntui se, että illan pimetessäkin hellemekko ja sandaalit olivat kelpo asu, vieläpä näinkin viluiselle kuin minä. Silloin tuntuu siltä, että tuohon lämpöön voisi aika helposti tottua, vaikka Vermont onkin vallan kelpo paikka asua. Niin kelpo, että monessa suhteessa en vaihtaisi näitä pohjoisen seutuja mihinkään.

Aamut lähtivät käyntiin ripeästi, sillä kun kolme 4-6-vuotiasta päättää aamulla hotellihuoneessa herätä aikaisin, heräävät kaikki aikaisin. Lomatekemisissä on se mainio puoli, että rutiinit voi jättää minimiin ja keskittyä tekemisen keksimiseen. Iltapäivällä teimme aina sen mittaisen kurvin takaisin hotellille, että ehdimme päästää lapset pulikoimaan ja sen jälkeen vielä kylvyn kautta syömään varhaista illallista. Me pidämme myös myöhäisistä illallisista, mutta tässä lapsiperheessä homma vain toimii parhaimmin siten, että illallinen syödään ajoissa ja jälkikasvu saadaan hotellin lakanoihin uinumaan siinä määrin ajoissa, että kenenkään väsymys ei ehdi kasvaa niihin yliväsymyksen mittoihin, jolloin kenelläkään ei ole enää kivaa.

Sanottakoon, etten ole noin yleisesti suuri kaupallisuuden ystävä. Mutta olimme tehneet päätöksen, että yhtenä päivänä suuntaamme lasten ykköskohteeseen, Disney Worldiin tietenkin. Sillä ymmärränhän minä, että Mikki Hiiri kiehtoo. Meillä oli oikein hauska päivä yhdessä noista Disneyn ihmemaista. Saattaa kuitenkin olla, että olimme suurin piirtein ainoat, jotka eivät kantaneet puistosta krääsää ulos. Kävimme kyllä seuraavana päivänä lasten toiveesta Disney-kaupassa, josta jokainen kolmesta sai valita jotain. Meillä asuu nyt kaksi pehmoa lisää, sekä yksi radio-ohjattava Mikki-auto. Ja aika onnellisia omistajia.

Ja aika näyttävä tuo Disney-linna oli.

Etelässä lomailu on kivaa, tottakai. Ravintolassa saa syödä joka päivä, jäätelöä syödään enemmän kuin sielu sietää ja uimavesi on lämmintä kuin linnunmaito. Mutta kun tykkää arjestakin, on paluu sittenkin helppo. Kotiruoka maistuu tavallistakin paremmalta ja tutut nurkat ovatkin ihania ja turvallisia. Ensimmäinen koti-ilta kotiinpaluun jälkeen on kaaosmainen ja pyykkivuoren harjanne korkea, mutta pala palalta homma lähtee taas käyntiin. Koulureput ja eväslaukut odottavat jo huomista eteisessä.

Mutta se lämpö, se läikähtelee päälleni yhä uudelleen. 

Taidan muistella sitä taas huomisaamuna, kun kiskon päälleni paksua takkia ja villahanskoja. Tästä se taas lähtee!

Keskiyön tanssi

On ollut rauhallinen kiitospäivä, sekä sitä seurannut Black Friday. Miehen matkustusaikataulu sattui täyttymään tällä(kin) viikolla koko arkiviikon mittaiseksi, joten olen viettänyt vapaapätkää lasten kanssa keskenäni.

Mutta ei se ihan niin mennyt sittenkään. Eilen, kiitospäivän iltana, istuin kaikessa rauhassa sohvalla, teekuppi kädessäni, kääriytyneenä torkkupeittoon, lapset unten mailla yläkerrassa. Kaikki siis niin mukavasti kuin voi yksinäistä koti-iltaa viettävällä rouvalla olla. Mutta sitten näkökenttääni tupsahti kutsumaton vieras.

Mikä tuo on. Sillä oli pitkät jalat, kroppaa ehkä sentin verran ja pitkät tuntosarvet. Se tepasteli olohuoneemme lattialla kaikessa rauhassa. Primitiivireaktiona etsin käsiini ensimmäisen painavan kirjan ja toivoin, etten herätä lapsia, kun jysäytän kirjan lattiaan. Jysäytin. Ja se alkoi hyppiä. Hyppiä! Ja minäkin, onneton, aloin hyppiä siitä kauemmaksi ja siinä me hetken aikaa tanssahtelimme pimeässä illassa. Ja sitten kadotin sen.

Minä en nuku, jos tuo jää tänne yöksi. Hyppii pian yksinäiseen sänkyyni kaveriksi. Siitä on päästävä eroon. Seuraavaksi etsiskelin sitä epätoivoisen oloisena olohuoneesta sekä keittiön puolelta, mutta eihän sitä missään näkynyt. Kunnes viimein se näytti kurkistelevan lattiatyynyn alta. Pirulainen. Nyt jäät kiinni. Joten nappasin keittiön kaapista muovirasian ja painoin sen ötökän päälle. Nyt järki juoksi jo sen verran kohtuullisesti, että päätin saada sen ulos talosta pihamaalle, hyppimään sinne, mokomakin. Siellä rasian sisällä se hypähteli ja käveli eteenpäin, mutta en uskaltanut yrittää ujuttaa rasian kantta sen alle, ettei se vain karkaisi. Niinpä kävelytin sen koko matkan olohuoneesta läpi keittiöön ja kohti eteistä, josta saisin terassin oven auki ja päästäisin sen vapauteen. Koko matka sujui kelvollisesti, joskaan en halua ajatella, miltä itse näytin kontatessani purkin kanssa pitkin lattioita. 

Eteiseen pääsin. Lasten talvikumppareita oli terassin oven edessä iso kasa, ne siirrettyäni syrjään sain oven auki. Viimeinen haaste oli kynnys, jossa ötökän olisi mahdollista päästä purkista ulos, ja hypähtää jopa väärälle puolelle. Varmistaakseni, että minä voitan tämän ottelun, päätin toimia salamannopeasti. Ja niin siinä sitten kävi, että siinä rytäkässä se kynnys koituikin keskiyön tanssipartnerini kohtaloksi.

Tiedänhän minä, että näitä nyt tulee ja menee. Täällä päin talot on rakennettu siten, että pieniä, ötököiden mentäviä rakosia varmasti löytyy. Ovenraostakin oli tietysti tämä tyyppi saattanut sisälle puikahtaa. Lisäksi on lohduttavaa, että ei se mikään torakka ollut, kunhan nyt muuten vain ällöttävä. Kaikeksi onneksi asumme seudulla, jossa mitään sen kummemmin vaarallisia ötököitä ei luonnonvaraisesti ole. Enkä oikeasti ole kai edes mitenkään erityisen ötökkäkammoinen. Mutta ei, en minä halua tuollaista pitkäjalkaa häiritsemään rauhallista illanviettoani. 

Kaksi niitä näin vielä myöhemmin lisää. Hyi olkoon. Kunnes heräsin säpsähtäen ja tajusin, että ne kaksi sen kaveria olivat seikkailleet onneksi vain unessani. Huhhuh.

Mutta seuraavaksi on aika suunnata kohti etelää. Ei, en ajattele sitä, millaisia ötököitä siellä liikkuu, vaan sitä, että tänä vuonna sinnekin on luvattu kaunista ja aurinkoista säätä, kun saavumme. Viime syksynä Floridan lomalle osunut ennätysviileä kausi on vielä hyvin muistoissa, mutta tänä vuonna pitäisi auringon olla meidän puolellamme (tarinaa viime vuodelta voi lukea täältä). Ennustettu +25-28 C kelpaa kyllä hyvin. Kohta mennään!

Pilvien taa

On hetkiä, jolloin on aika pysähtyä.

Tämän runon olen kirjoittanut rakkaalle ystävälleni, joka joutui hyvästelemään äitinsä ja saattamaan hänet matkalle pilvien taa.

Introvertin intensiivinen iltapäivä

Se oli ensimmäinen lasten syntymäpäiväjuhla tälle syksylle, jonne pääsimme paikalle. Yksi esikoisen parhaista ystävistä, joka täytti seitsemän ja piti koululla vauhdikkaat juhlat. Tyttäreni oli niin kovasti odottanut näitä juhlia, kysellyt jo parin viikon ajan, montako päivää juhliin on. 

Rutiinillahan tämä jo menee, sillä siitä lähtien, kun esikoisemme siirtyi koulumaailmaan, on syntymäpäiväkutsuja tullut paljon. Olemme nähneet monia juhlia, vähän erilaisia ja kuitenkin monia samantyyppisiä, ja aina lapsilla on näyttänyt olevan yhtä hauskaa. Niin nytkin. Pujahdimme sisään, veimme lahjan niille varatulle pöydälle ja sitten hän olikin jo siellä jossain. Oli löytänyt tuttuja kavereita ja paikkakin on kovin tuttu, joten mitään lämmittelyvaihetta ei tarvittu.

Minä, introvertti suomalainen, jäin siis hetkeksi yksin seisomaan juhlatilaksi muuttuneen jumppasalin reunamille, mutta aikaa tuohon ympärilleni pälyilyyn jäi ehkä minuutti. Sen verran, että ehdin silmäillä, montako tuttua näkyy. Ja silloin yksi tuli jo minua kohti. Eräs tänä vuonna luokassa aloittaneen äiti, jota olen toki nähnyt monta kertaa, muutaman kerran jutellutkin. Hän aloitti sujuvasti kyselemällä, olenko viime aikoina kirjoitellut paljon. Meillä oli tänä syksynä jo vanhempien yhteinen nyyttikesti-ilta, jonka lomassa olimme jokainen kertoneet itsestämme ja omista kiinnostuksen kohteistamme. Hän kysyi, olenko kirjoittanut viime aikoina myös englanniksi ja mistä kaikesta nykyään kirjoittelen. Juttelimme pitkään, sain tietää paljon lisää heidän perheestään, ja samalla kävi ilmi sekin, että asumme oikeastaan vieläpä melko lähellä toisiamme.

Keskusteluun hyppää mukaan tuttu äiti viime vuodelta, hänen kanssaan juttelimme kuulumisia, kun emme ole nyt nähneet, sillä hänen tyttärensä on vaihtanut tänä vuonna toiseen kouluun. Saan kuulla mielenkiintoisia asioita julkisen ja yksityisen koulun eroista. Esikoiseni parhaan ystävän äiti on minulle tästä koulumaailmasta jo kaikkein tutuin, heitä tapaamme myös koulun tapahtumien ulkopuolella, hänen kanssaan juttelemme niitä näitä tyttäristämme. Yksi tuttu viime vuodelta tulee myös vaihtamaan kuulumisia, hänen poikansa on tällä hetkellä lukemaan opettelussa hyvin samankaltaisessa vaiheessa oman tyttäreni kanssa. Vilkuilen tytärtäni, siellä hän menee muiden mukana, osallistuu järjestettyihin peleihin ja leikkeihin, huomaako minuakaan edes.

Minä, introvertti suomalainen, huomaan myös tutunnäköisen äidin, jonka muistan tuoneen ylemmällä luokalla ollutta tytärtään viime vuonna tähän kouluun, mutta ovat ilmeisesti vaihtaneet koulua tänä vuonna hekin. En tunne häntä sen enempää, mutta minä, introvertti suomalainen, otan askeleen häntä kohti ja kyselen tyttärestään, katsos vaan, minäkin jo osaan tämän. Minä, introvertti suomalainen. Hymyilee ystävällisesti, varmistelee, että mikä minun nimeni onkaan, muistaa, että olemme nähneet useasti, mutta pahoittelee, että nimi on jäänyt mielestä pois. Toistaa nimeni kuullessaan, näinhän kuuluu tehdä, se on se kikka, jolla nimi painetaan mieleen. Ja minäkin muistan, Joanne, todellakin.

Mielessäni odotan alitajuntaisesti sitä hetkeä, kun tarvitsen hälinän keskellä omaa tilaa, taukoa siitä kaikesta seurustelusta, hiljaista hetkeä sohvannurkassa, teekuppi kädessäni. Sitä ei edes tule sen parituntisen aikana, joka kyllä kuluu kuin siivillä. Mitä onkaan tapahtumassa, olenko minä jo tällainen smalltalkkaaja, en kai sentään.

Minä kadehdin jotain. Tai oikeastaan, ei se ehkä ole oikea sana, vaan paremminkin niin, että haluaisin myös oppia jotain. Haluaisin oppia painamaan asioita mieleen vieläkin paremmin, jotta minullakin olisi niitä avaimia, joilla aloittaa keskustelu mielenkiintoisella tavalla. Että ei puhuttaisikaan säästä, vaan että nykäisisin hihasta niitä sellaisia asioita, joita olisin painanut mieleen joissakin aiemmissa kohtaamisissa. Päätän opetella sitä nyt. Kun kohtaan uuden ihmisen, painan mieleen muutamia, tärkeitä yksityiskohtia, kun en kaikkea kuitenkaan pysty muistamaan, kuka meistä pystyykään, ei niin moni muukaan, kai. Sitä voi sanoa smalltalkiksikin kyllä, mutta sitä voi kuvailla myös kohteliaisuudeksi. Sillä niin minäkin sen koin, kun tuo minua ensimmäiseksi jututtanut nainen aloitti kanssani keskustelun siitä, mitä minä olen viime aikoina kirjoitellut. Sillä se, jos jokin, kuvaa minua, sitä mitä minä olen, sitä suurta rakkauttani kirjoitettuun kieleen.

Kaikkea se tämä ulkosuomalaisuus saa aikaan. Se saattaa jopa tehdä introvertista suomalaisesta seurapiirikelpoisen. Saas nähdä. 

Sanoo introvertti suomalainen ja istuu sohvannurkkaan, teekuppi kädessään.

Äiti, mitä sinä oikein teet

- Äiti, mitä sinä teet sillä aikaa kun me ollaan koulussa? Käytkö sinä pihalla keinumassa?

Olen vähitellen jo tottumassa siihen, että kotona voi välillä olla hiljaistakin. Koulun alkamisesta on kaksi ja puoli kuukautta aikaa, ja kolmena päivänä viikossa kaikki kolme lasta ovat koulussa. Noina päivinä keskelle päivää jää noin viiden tunnin pätkä, jolloin joko yritän tehdä kaiken mahdollisen rästissä olevan, tai sitten en. Yhä useammin olen kotiin palatessani istahtanut teekupin ja tabletin ääreen. Aika luksusta, niin oudolta se tuntuu. 

Olisi aika tylsää kirjoittaa siitä, että täällä minä sitten siivoan kaappeja ja imuroin ja niin edelleen (vielä tylsempää lukea). Kyllä näinkin, mutta tämä erikoinen 'vapaus' tuntuu ehkä eniten siinä, että yhtäkkiä voi hoitaa asioita niin, ettei kukaan keskeytä. Voi mennä jonnekin ja hypätä vain ulos autosta ja hoitaa asian. Vähän sellainen syyllisyyden tapainen tunne välillä takaraivossa, melkein kuin olisi unohtanut jotain. Jos pitää mennä jonnekin, mihin on ehkä epäkätevää ottaa lapset mukaan, voi sellaisen vain suunnitella tekevänsä noina tiettyinä päivinä.

Tämän syksyn tilanne on kuitenkin saanut aikaan myös sen, että varsinaisia töitäkin on välillä ikävä. Olen vuosia sitten nauttinut työstäni melko paljon, myönnän. Sitä tunnetta kaipaan taas aika ajoin. Onneksi koululta saa pientä puuhaa tarvittaessa, ja olen osallistunut hieman tietojen naputteluun ja juuri lupasin auttaa yhdessä postituksessa. En tietoisesti tartu jokaiseen leipomismahdollisuuteen, mutta sen sijaan ujutan itseäni välillä toimiston puolelle.

Ihan pikkuisen olen kuitenkin näperrelytkin.
Nämä tein koulun Halloween-juhliin.

Olen miettinyt välillä sitä, miksi ihmisellä on tarve tehdä kaikenlaisia listoja siitä, mitä pitäisi tehdä, eikä nyt välttämättä kirjallisesti, mutta mielessään ainakin. Täyttää ajatuksensa sillä, millä täyttää aikansa, sitten kun. On tarve olla jotenkin tuottava, niinhän se usein menee. Ja sen jälkeen tuntee tarvetta vapautua siitä tekemisestä, rentoutua, etsiä vastapainoa. Joskus unohtuu sitten tasapaino.

Kuvittelin myös, että kirjoitan blogipostauksia päivisin. Toistaiseksi en ole kirjoittanut yhtäkään. Fiilis taitaa iltaisin olla paremmin kohdallaan, tai sitten kyse vaan on jo silkasta tottumuksesta, sillä näitä tekstejä näyttää olevan kohta 300. Toisaalta, useimmiten prosessoin tulevan jutun päässäni päivällä ja kirjoitan sen näin nopeasti illalla. 

Huomenna on koulussa erityinen päivä, sillä koululaiset esittelevät monta viikkoa valmistelemiaan avaruusaiheisia projektitöitään myös vanhemmilleen, ja meidät on kutsuttu paikalle jo alkuiltapäiväksi. Päivässä taitaa olla ohjelmaa riittämiin, sillä lupauduin siihen postitusprojektiinkin huomenna. Ja taisi olla aikomuksena kotona ehtiä siivotakin, ettei vaan viikonloppuna tarvitse. Laiska töitään luettelee, niinköhän se meni.

- En minä ole kyllä käynyt keinumassa. Mutta se voisi olla kiva ajatus!

Seitsemän vuotta

Tänään ajatukset ovat olleet kaukana, seitsemän vuoden takana. Marraskuun 17. päivästä on tullut minulle erityinen päivä. Maailmanlaajuinen keskoslasten päivä nostaa tietoisuuteen faktoja keskosuudesta, mutta tuo monille meistä keskosvanhemmista myös tulvimalla muistoja mieleen.

Omalla kohdallani ensimmäisestä keskoskokemuksesta on aikaa jo seitsemän vuotta. Näinä vuosina on ehtinyt jäsentää ajatuksiaan ja nähdä jo senkin, miten keskosuuskokemukset ovat muuttaneet omaa itseä. Ovatko kokemukset kasvattaneet panssarin, jonka suojissa kestää enemmän ja enemmän? En usko siihen täysin, mutta itseäni ne ovat varmasti opettaneet siihen, että hetkeen tulee uskaltaa tarttua. Sillä keskoslapsen kanssa alkutaival on usein silkkaa vuoristorataa, jossa syöksytään alaspäin ja noustaan taas. Tällä matkalla tartutaan oljenkorsiin, iloitaan aina kun siihen vain voimia riittää.

Muistan, kuinka aika tuntui kuluvan silloin tuskastuttavan hitaasti. Ensin odotin, että lapseni ei vain syntyisi vielä. Ja kun hän syntyi, odotin, että saisin nähdä hänet. Kun hän vain makasi ja makasi sairaalan lakanoissa, odotin, että hän viimein voisi niin hyvin, että saisimme hänet kotiin. Odotin ja odotin sitä, että hän pärjäisi ilman hengitystukea. Odotin, että pääsisimme viimein eroon seurantalaitteista. Odotin, että hän saisi vapautuksen keskoskontrolleista.

Nykyään minusta tuntuu, että olen päässyt jo lähes eroon siitä suremisesta, että hän kehittyy monissa asioissa monia muita hitaammin. On väistämätöntä, että aika ajoin mieleen ovat tulvahtaneet kysymykset; miksi meille kävi näin, miksi tämä nyt meni tällä tavalla. Mutta vähitellen on oppinut keskittymään täysin siihen, että kaikki, kokonaisuudessaan, on mennyt kuitenkin aivan hyvin. Vaikka motoriset kehitysviiveet ovat olleet seurana kaikki nämä seitsemän vuotta, on monen muun taidon kehittyminen antanut aihetta iloon. Juuri tänään, kun olin hakemassa lapsiani koulusta, pysäytti eräs ylemmän luokan opettaja minut käytävällä. Koko koulu valmistautuu tällä hetkellä ensi perjantaina pidettäviin avaruusaiheisiin esitelmiinsä, ja tänään he olivat koko koulun voimin käyneet läpi omia aiheitansa. Opettaja kertoi, että hän oli ollut aivan ällistynyt siitä, miten tyttäreni oli esitellyt omaa aihettansa ('ei hän näyttänyt pelkästään piirustusta tai jotain, hän todellakin piti presentaation'). Opettaja totesi, että on upeaa nähdä tällainen kasvu viime vuodesta, jolloin tuo pieni tyttö tuli kouluun vielä vajavaisella kielitaidolla. Ja minä olin pakahtua ylpeydestä, kun totesin, että tyttäreni on kyllä kasvanut tänä aikana monella tavoin.

On siis tartuttava iloon ja positiivisiin asioihin, silloin kun niitä on. Takapakkeja tulee aina, niin pienen keskosen alkutaipaleella kuin myöhemminkin elämässä. Olen yrittänyt ajatella niin, että murehtimisellekin on oma aikansa, sillä sen jälkeen tulee taas parempi aika, ennemmin tai myöhemmin. Marleena Ansio taisi joskus kirjoittaa suurin piirtein niin, että kun ihminen luulee tulleensa sietokykynsä äärirajoille, hän saakin huomata, että voimaa on annettu kestää vieläkin enemmän. Noilla sanoilla keräsin itselleni voimaa niinä viikkoina, kun valvoin keskoskaapin äärellä.

Marraskuun lopun päivistä toinenkin on minulle sellainen, jota en tule unohtamaan. 18. marraskuuta 2008 oli päivä, jolloin jouduin sairaalaan vuodelepoon, kun raskausviikkoja oli kasassa vasta noin 24. Siitä alkoi muuttunut elämä. Seitsemän vuotta on todellakin tuonut paljon, opettanut paljon ja kertonut minulle sen, että monesta voi selvitä. On monta keskostarinaa, jotka ovat olleet vaikeampia kuin minun. On monta tarinaa, joissa keskosuus on tehnyt elämästä aivan erilaista kuin se aiemmin oli. Osaan olla kiitollinen siitä, että meillä on joka tapauksessa ollut onni monella tavalla matkassa mukana.

Lämpimiä ajatuksia kaikille keskosperheille. Erityisesti heille, joilla matka on vasta aivan alussa. Tiedän, miltä se tuntuu.

Sanattomuus

Perjantai-iltana kello on kai kuuden tietämissä, kun sosiaalisen median uutislinkit alkavat kiinnittää tavallista enemmän huomiota. Uutissivustot alkavat täyttyä tiedoista, jotka tuovat karmivaa todellisuutta tajuntaan. Uutisten reaaliaikaisuus tuntuu yhtäkkiä pelottavaltakin, sillä pienen hetken jälkeen käy jo selväksi, että Ranskassa on tapahtumassa jotain hyvin vakavaa.

Lapset leikkivät, katselevat televisiota, syövät iltapalaa, käyvät kylvyssä, aivan kuten muinakin iltoina. Käyvät vetämässä hihasta, pyytävät kaikenlaista, kertovat asioitaan, kinastelevat keskenään. Siitäkin medioissa puhutaan, miten lapsille voi maailman pahuuksista kertoa. Minä pidän lapsiamme vielä niin pieninä, etten kerro kaikesta, en suurista pahoista ilmiöistä, joita tämänhetkisessä todellisuudessamme todistamme. Lapset ovat jo oppineet, että joskus ihmiset eivät toimi siten kuin pitäisi tai kuten odotetaan, mutta vielä he eivät mielestämme ole kykeneviä ollenkaan käsittelemään mitään niin kauheaa, mitä Ranskassa on nyt tapahtunut.

Iltatoimet lapsiperheessä etenevät omaa tahtiaan. Uutissivustot päivittyvät tiuhaan tahtiin. Aina välillä seuraan uutisia, välillä vilkaisen sosiaalista mediaa. Suomenkieliset uutissivustot näyttävät päivittyvän hieman täkäläistä hitaammin. Paljon matkustavan miehen kännykkään alkaa putoilla viestejä lentoyhtiöiltä, turvatarkastukset tulevat taas tarkentumaan. USA nostaa valmiustasoaan välittömästi. Yhtäkkiä on erikoista olla maassa, jossa on tapahtunut julmia terroritekoja ja jossa reagoidaan herkästi. Yhtäkkiä on vielä entistäkin eurooppalaisempi, kun näkee, että Euroopan sydän on tulessa.

Lauantaiaamun ensimmäinen ajatus on: mitä yön aikana on Ranskassa selvinnyt, mitä uutisissa sanotaan kauhujen yön jälkeen. Aamukahvilla pää yrittää selventää uutisten kertomaa, mutta ymmärtää ei yritä, koska ei voi, ei pidä, ei missään nimessä kykene. Lauantain tekemiset ja menemiset täyttävät päivän. Sillä niin elämä menee. Suree, tuntee paljon voimakkaita tunteita, voi pelätäkin, mutta ei voi antaa pelolle ylivaltaa. Sillä niin elämä menee.

Ja pohjimmaisena, syvällä ajatuksissa, on aivan sanaton olo.

Pienen ihmisen suuret tunteet

Olen tullut kertoneeksi aiemminkin, että meillä asuu pieni, itsetietoinen tyttönen. Hän on perheen pienin, tällä hetkellä suunnilleen metrin mittainen, sekä nuorin, sillä hän on kaksosveljeään minuutin verran nuorempi. Tiedä sitten, aiheuttaako tämä asetelma hänelle tarpeen tuoda mielipiteensä kuuluviin kaikkia muita painokkaammin, vai olemmeko tässä vain kohdanneet luonteen, joka on muita voimakkaampi.

Sillä jos häneltä kysytään, niin hän tekee aina kaiken ensin. Hän haluaa aina kaiken ensin, paitsi aamulla pesulle. Hän menee aina ensin, ainakin omasta mielestään. Olemme kyllä tietoisesti alkaneet huolehtia entistä enemmän siitä, että hän ei mene eikä tee aina kaikkea ensin, jotta oppisi toisenlaistakin käytöstä. Tiettävästi hän ei kuitenkaan preschoolissa rynni muiden kuin veljensä edelle, joten sikäli olemme suhteellisen ongelmattomilla vesillä.

On eräs paikka, johon hän kyllä menee aina ensin, mutta josta hän ei voi poistua ensin. Sen oppiminenkin kesti kyllä jonkin aikaa. Kaksosemme nimittäin matkustavat toisessa autossamme kolmannella penkkirivillä, jonne pääsee vain yhdestä ovesta. Hänen kuuluu mennä paikalleen ensin, sen jälkeen veljensä asettuu hänen viereensä. Ja pois päinvastaisessa järjestyksessä.

Odota minua autotallissa! Muista odottaa! Autosta kuuluu huutoa, kun veljensä on astumassa autosta autotalliin (josta meillä pääsee suoraan kuraeteiseen). Ääni nousee ja näen mielessäni, kuinka otsasuonensa pullistuu. Kuunteletko sinä ohjeita? Odota autotallissa! Joku pidättelee naurua. Mistä lie oppinut tuollaista.

Preschool kuitenkin kasvattaa, uskon. Isommassa ryhmässä on pakko oppia odottamaan vuoroaan ja sietämään pettymyksiä. Toki niitä tulee eteen kotonakin, on syytä tullakin. Yritän luovia tuossa viidakossa siten, että annan jokaiselle vuoroja toisia ennen, jotta kukaan ei dominoisi. Mutta kun kaksi selvästi antaa välillä herkästikin periksi kolmannelle, monta tilannetta livahtaa ohi vähän huomaamatta. Mutta tyttäreni, opit kyllä, jos et ennemmin, niin sitten myöhemmin.

Haluan kuitenkin ajatella, että tyttärestäni kasvaa määrätietoinen aikuinen. On kai kuitenkin realistista ajatella, että neljävuotiaan tunne-elämän kehitys on vielä aika tavalla kesken ja mutkillakin on aikaa suoristua, eikä käytös luultavimmin aikuisiällä tule olemaan aivan niin ehdotonta kuin tässä vaiheessa. Elämä onneksi opettaa monenlaista. Ja uskon (ainakin toivon), että tyttäreni huumorintaju kehittyy samankaltaiseksi kuin äidillä, jotta saa sitten isompana lukea näitäkin kirjoituksia hymy huulilla.

Sängyssä pyörii sähikäinen, yritä siinä peitellä pientä ihmistä, joka hyörii ja pyörii ympäri sänkyä ja höpöttää taukoamatta. Saan kuitenkin napattua tytön halaukseen, hyvää yötä, nuku hyvin, äiti rakastaa sinua. - Tykkään äitistä ihan hirveästi! Pullistunut otsasuoni on vaihtunut pikkumyymäiseen virnistykseen. Hyvää yötä, äiti!

Minä ensin. Mutta veli heti perässäni.
Paras ystäväni.

Love this life

Otatko kahvin? Kysyn, vaikka tiedän. Vaikka olen jo kaivanut kaksi pientä espressokuppia esiin kaapista. Olemme yllätykseksemme huomanneet, että meille on muodostumassa uusi rutiini. Kello on ehkä suunnilleen kuusi, joka tapauksessa on alkuilta. Keitän ne kahvit, ja kannan kupit hämärään aurinkohuoneeseemme. Hämmästyttävää, mutta totta: tämän alkuillan pienen elvytyskupillisen saa siemaistua yleensä aivan rauhassa, kaksin mieheni kanssa, kun lapset yleensä joko piirtävät keittiön lattialla tai katselevat olohuoneessa lastenohjelmia. 

Sitä on päätynyt yhteen puolisonsa kanssa, sillä alusta alkaen yhdessä on ollut kivaa, mutkatonta, mukavaa, ihanaa. Sellaista kuin rakastuneen elämä on. Ei ole halunnut koskaan irti päästää, sillä toisessa on kaikki, mitä tarvitsee ollakseen onnellinen toisen kanssa. On antanut vuosien kulua ja huomannut, että toisesta haluaa pitää kiinni yhä enemmän ja enemmän, jos enemmän on vielä mahdollista, kuin silloin aiemmin. Ja sitten on oppinut arvostamaan sitä, että ei se, että on kivaa, olekaan se kaikki, vaan se on yhtä lailla sitäkin, että sitten kun ei olekaan kivaa tai helppoa laisinkaan, se toinen on silloinkin siinä. Ja juuri silloin. Jos uhkaan vajota suonsilmäkkeeseen, tiedän, kuka minut sieltä nostaa.

Jos arki ei olekaan kynttiläillallisia, se voi olla se yhteinen kahvihetki. Jos on päiviä, jolloin ei ehdi jutella montaakaan lausetta, se on se, että puhelimeen kilahtava viesti ei koskaan tule ilman sanaa Rakas. Että silloin kun on väsynyt arjen taakkansa alla, se on valmiiksi pannussa tuoksuva aamukahvi tai valmiiksi kaadettu lasillinen suosikkipunaviiniä lauantai-iltana. Muistutus ilmojen kylmetessä, että otithan tarpeeksi lämmintä päälle. 

Juttelimme juuri tänä iltana siitä, kuinka suuri osa rakkautta on luottamus. Että rakastaa niin paljon, että voi luottaa, aina. Kun toinen on luota pois, usein monta päivää yksittäisen viikon aikana, on kyettävä luottamaan siihen, että vaikka me muut neljä emme ole hänen luonaan silloin, olemme silti aina läsnä hänen ajatuksissaan. 

Se, että pärjään noina aikoina hyvin yksin ainoana aikuisena perheestä huolehtijana, ei ole sitä, että sovittelisin päälleni sädekehää. Ilman luottamusta ja rakkautta en ehkä selviäisikään samoin. 

Onnellista on, olla onnekas.

Äiti, mennään!

Mennään, kyllä mennään. - Mennäänkö äiti, mennäänkö me sinne food partyyn, se on sellainen harvest meal! (Tässä puhuu kuusivuotiaani, jonka kielitaitoa olen aina kehuskellut, hän kun ei ole yleensä edes sekoittanut näitä kahta käyttämäänsä kieltä... hmm.) - Kyllä me mennään, se on varmasti kiva juttu. Olin epäröinyt osallistumistamme jonkin verran, sillä ajankohta tuntui olevan hieman haastava mieheni matkustuskalenterin puitteissa, mutta päätimme osallistua kuitenkin. Matkustavainen vain saa kiitää paikalle suurin piirtein suoraan lentokentältä, mutta kun lasten innostus on ilmennyt niin voimakkaana, emme aio jättää tätä väliin. Ja minua kyllä ajatus oli houkuttanut koko ajan, sillä kyseessä on ns. sadonkorjuujuhlinta, jossa juhlistetaan koulun ympärivuotista maatila/metsä/ruokaprojektia ja jonka menyyn ainekset saapuvat koulun yhteistyömaatilalta alle mailin etäisyydeltä. Todellista lähiruokaa siis. Kokkina toimii koulussa juuri aloittanut uusi keittäjä. Joten varsin maistuvalta kuulostaa, ja mikäs sen houkuttelevampaa.

Samaan hengenvetoon täytyy tunnustaa, että en minä aina jaksa. Ihan aina ei jaksa olla aktiivinen eikä täyttää kalenteria umpitäyteen, sillä meidän lastemme kohdalla sellainen usein purkautuu väsymyksen sekaisella kiukuttelulla ja sitähän on joka tapauksessa aina ilmassa riittävästi muutenkin. Mutta jos aikatauluumme sopii ja erityisesti jos lapsemme ovat innolla lähdössä matkaan, osallistumme kyllä monenlaisiin juttuihin, enenevässä määrin. Erityisesti kaikki koululla järjestettävät tapahtumat kiinnostavat lapsia, sillä he imevät itseensä kaiken tiedon, mitä koululla jaetaan. Joten jos en muistakaan lukea jokaista tiedotetta tulevista tapahtumista, on minulla monta muistuttajaa.

Nelivuotiaat kaksosemme ovat kolmena arkipäivänä preschoolissa, joten he ovat kahtena päivänä kotona minun ilonani. Toisena päivänä niistä pidämme useimmiten harrastuspäivän, käymme esimerkiksi kirjastossa tai leikki- ja askartelustudiolla. Ulkoilemme molempina päivinä, jos sää sen vain sallii. Toinen päivä on useimmiten kauppapäivä, siivouspäivä, mitä näitä nyt on. Olen ajatellut, että koska he saavat paljon virikkeitä preschool-päivinä, on aivan hyvä, että pysytellään välillä myös kotimaisemissa. Mutta kuinkas kävikään - nykyään tavallisin kysymys vapaapäivinä onkin: Mihin me äiti tänään mennään??

Löysimme äskettäin tällaisen leikki- ja askartelustudion.
Siitä päivästä lähtien he olisivat menossa sinne joka päivä.

Joten kyllä meillä mennään, koska he näin haluavat. Sen, jaksavatko he, päätän minä, sillä tämän ikäisiä pystyy sentään lukemaan vielä aika hyvin. Valmiiksi väsyneiden lasten raahaaminen jonnekin on kuin kaivaisi verta nenästään. Mutta ihmeesti he usein jaksavat, sittenkin. Olen ollut aina vähän sellainen, että olen halunnut pitää tasapainon kaikessa tekemisessä niin pitkälle kuin se mahdollista on, sillä meillä se on ollut toimivin ratkaisu arjen sujuvuuden kannalta. Mutta kasvavat isommiksi näköjään koko ajan, ja omien mielipiteidensä ilmaiseminen tekemisten ja menemisten suhteen tuntuu olevan selvässä kasvussa. 

Sanomattakin on selvää, että arki se vain sujahtelee eteenpäin huimaa vauhtia. Aina käy niin, että kun uusi viikko polkaistaan käyntiin, huomaakin yhtäkkiä, että taas ollaan jo torstaissa ja sitten onkin jo viikonloppu kohta ovella. Jos haluaisin kuulostaa kliseiseltä, toteaisin varmaankin, että kohta sitten jo pohdin, että missä välissä minä nuo aikuiset kasvatinkaan.

Mutta ovat ihanan pieniä vielä. Sittenkin, vaikka osaavat päivä päivältä enemmän ja ymmärtävät maailmasta jo ihmeen paljon. Ja ne menemiset ja tekemiset ovat selvästi tärkeitä, sillä nelivuotias poikamme pohti eilen nukkumaan mennessäänkin, minne voisimme mennä. -Äiti, me voidaan mennä kouluun tai kauppaan tai leikkipuistoon tai pyöräilemään tai eläimiä katsomaan tai Suomeen tai Floridaan tai kirjastoon tai... nukkumaan. - Nukkumaan, se onkin hyvä ajatus. Mietitään sitten taas huomenna lisää, eikö niin.

Hämähäkinseittikrapula

Juhlien jälkeen tulee joskus vähän sellainen nuutunut olo, kun tajuaa, mitä kaikkea on järjestellyt, suunnitellut, aikatauluttanut. Minä tunnustan, että oma oloni on suorastaan helpottunut, kun saavutaan jälleen suvantovaiheeseen. Sitä istuu sohvalle ja ajattelee nauttivansa laiskottelusta juuri siinä ja nyt. (Ja sitten nukahtaa sohvalle niin aikaisin, ettei illanvirkkuna ihmisenä kehtaa oikein edes tunnustaa.)

Eikä meillä nyt ole juhlittu mitään sen kummempaa kuin Halloweenia! Sitä oli vain ehditty odottaa jo kesästä saakka, ainakin nuo kolme nuorinta perheenjäsentä, ja odottaminen ja kärsimättömyys nyt ennen kaikkea lisääntyi eksponentiaalisesti h-hetkeä kohti. Käytiin läpi kymmeniä satoja kertoja, milloin minnekin ollaan menossa, puetaanko Halloween-asuja päälle, otetaanko mukaan trick-or-treat -pussukoita, ollaanko siellä ja täällä kauan vai vähän aikaa, syödäänkö siellä jotain, saadaanko sitten syödä karkkia ja niin edelleen. Ja kun mennään karkkikeppostelemaan, sanotaan trick-or-treat, thank you ja happy Halloween, eikö niin. Loputon määrä uteliaita kysymyksiä, malttamattomia valmistautumisia, turhanpäiväisiä kinastelunpoikasia, kun hermot eivät meinaa pysyä kasassa jännityksen vuoksi.

Ja nyt on sitten krapula, sellainen henkinen siis. Kahden päivän juhlinnan jälkeen otetaan taas uudelleen arjesta kiinni. Ihmetellään, mihin tämänvuotiset ylijäämäkarkit piilotettaisiin, viimevuotisetkin kun löytyivät vasta juuri äskettäin. Yritetään pestä prinsessa-asuja, joiden helmat ovat kuraraidalliset pimeässä pihojen poikki juoksentelun jälkeen. Keräillään vaivihkaa pois kaikki toinen toistaan kummallisimmat (ja ällöttävimmät) Halloween-krääsät, sellaiset pikkutavarat, joita on ilmaantunut talouteemme yllättävä määrä. Kurpitsat jatkakoot syksyn merkkinä ovenpielessä, vielä ei lumikuorma ole niitä peittämässä, sillä marraskuu on alkanut lämpöaallossa. Lähes kesäisiä lämpötiloja talviajassa - tuntuu kummalliselta, mutta kelpaahan se.

Arki painaa päälle aikatauluillaan, tämä viikko taaplataan taas ilman toisen aikuisen apua, sillä työ kiidätti miehen toiselle laidalle mannerta. Talviaika, johon siirryttiin täällä Halloweenin jälkeisenä yönä, on helpottanut aamuheräämisiä, mutta iltojen pimeneminen jo ennen viittä on musertavaa. Taidan liittyä lasteni ylläpitämään kerhoon, jossa on välittömästi Halloweenista toipumisen jälkeen alettu odottaa joulua.

Oli meillä hauskaa, joka tapauksessa. En ehkä opi milloinkaan ymmärtämään, minkä vuoksi lapsista on aina yhtä kiehtovaa pukeutua naamiaisasuihin, mutta tulipa kokeiltua sitä itsekin tänä vuonna. Ja koska se oli lapsista niin suunnattoman huvittavaa, saattaa olla, että teemme sen vielä uudestaan. Onneksi aikaa on vielä melkein vuosi. Sillä nyt en kyllä jaksaisi, en sitten millään.

Siivoan siis taloudestani nuo ötökät heti, kun pienten silmät välttävät, ja toivon, että naapuri, joka oli kietonut pihamaansa pensaisiin valtavat määrät hämähäkinseittikoristeita, siivoaa myös omat juttunsa piakkoin. Sillä täytyyhän tehdä tilaa värivaloille, Amerikassa kun ollaan. Antaa siis joulun tulla!