And they are back

Ihan omalle kohdalle sattuneesta syystä on viime aikoina tullut kirjoitettua juttuja nimenomaan pienen koululaisen näkökulmasta, ja tietenkin äidin, joka tyttärensä tavoin pohtii monenlaisia koulun alkutaipaleeseen liittyviä asioita sekä käy läpi moninaisia tunteita - kuten uskollisimmat lukijani ovat saaneet huomata.

Tänään kuitenkin vähän erilaista koulutukseen liittyvää tarinointia - sillä he ovat palanneet kaupunkiin. Ketkä siis? 

Lakanalla toivotetaan opiskelijat tervetulleeksi.

Burlingtonin kaupunki ja sen lähiseudut ovat syksystä alkukesään monen opiskelijan koti. Se tarkoittaa (muistaakseni) jopa n. 40 000 opiskelijan lisäystä näissä maisemissa. Se on aika paljon se, tällaisessa muuten vähäväkisessä osavaltiossa. (Burlingtonin kaupungissa on muuten n. 40 000 asukasta, ja koko talousalueelta heitä lötyy reilut 150 000.)

UVM eli Universitas Viridis Montis - nimi on latinaa ja tarkoittaa Vihreiden vuorten yliopistoa. Tämä Vermontin yliopisto on perustettu vuonna 1791, joten historiaa löytyy. Sen alle kätkeytyy yhteensä seitsemän opinahjoa, joista lääketieteellinen on se kuuluisin - sitä jopa kehutaan yhdeksi tunnetuimmista koko maassa. Tämän kompleksin lisäksi seudulta löytyy monta muutakin college-tasoista koulua, esimerkiksi Burlington College, Champlain College sekä katolinen St. Michael's College, joka on keskittynyt erityisesti humanistisiin tieteenaloihin.

Viime viikonloppuna vilske siis palasi kaupunkiin. Onhan vilskettä toki vireässä kesäkaupungissa riittänyt muutoinkin yllin kyllin, mutta kyllä katukuva muuttuu siinä vaiheessa, kun nuo valtaisat opiskelijamassat palaavat dormeihinsa (eli asuntoloihinsa). Käsitykseni mukaan kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta on asuttavakin noissa campusalueen asuntoloissa. 

Campusalueesta pääsenkin siihen, mikä minua eniten tässä viehättää. Vaikka omista opiskeluajoistani on paljon ihan mukavia muistoja takataskussa, olisi yliopiston oma campusalue tuntunut aika mairealta ajatukselta. Siitä ei ollut kyllä silloisessa opinahjossani ja sen ympäristössä tietoakaan. Johtuukohan osittain siitäkin, että nautin suunnattomasti tämän seudun ja yleensäkin campusalueiden ihastelemisesta - ne ovat uskomattoman kauniita kokonaisuuksia, vanhoine jylhine rakennuksineen sekä hoidettuine puistoalueineen. Siellä täällä on opiskelijatoimintaan liittyviä rakennuksia, ja alueella kävellessäni kiinnitin toistuvasti huomiota iloisiin opiskelijaporukoihin, jotka olivat kerääntyneet näiden rakennusten liepeille tai terasseille. Siellä täällä kuljeskeli myös ryhmiä, jotka tutorin johdolla kiersivät kaupunkia.

Tulee ihan sellainen hupaisa takaumaolo: voi melkein kuvitella itsensä parikymmentä vuotta nuorempana - sellaisena, joka uudella innolla lähtee opiskelemaan kohti elämänsä unelmaa. Ja vaikka se unelma ei aina toteudukaan, eikä suunta aina hetkessä löydykään, niin elämänkokemus ainakin karttuu. Jotain sellaista uuden kokemisen riemua ja etsimisen iloa kuitenkin haluaa kuvitella noissa nuorissa näkevänsä. Ja jos nyt ei parikymppiseksi takaisin tässä vaiheessa kaipaakaan, niin noista maisemista, joista he joka päivä nauttivat, voisi kuitenkin olla vaikka - pikkuisen kateellinen.

Ira Allen Chapel.
 Ira Allenia pidetään Vermontin yliopiston perustajana.

Mutta en ole oikeasti kateellinen. Minulla on aivan kelpo olo näin - niitä maisemia ihastellen. Kyllä keski-ikäistyminen on oikeastaan aika kivaa.