Ei kesä meitä todellakaan vielä hyvästellyt, ehei. Aurinko paistoi niin kuumasti, että jotenkin ei ottanut edes uskoakseen, että koulut alkavat pian täälläkin. Vaikka aivan tavallista on, että koulujen alkaessa lämpöä vielä riittää. Helle siis hellii, vaikka illat pimenevät hyvää vauhtia. Ennen kahdeksaa pimeys putoaa jo päälle.
Tältä se sitten näyttää, amerikkalainen pihajuhla. Lapsille voi käännellä esiin taitettavat tuolit, mutta tyhjän panttina ne siinä enimmäkseen ovat. Pöydät notkuvat nyyttärisyötävää, mutta lasten paperilautaset jäävät lojumaan nurmikolle, kun on jo kiire eteenpäin. Ja tänään minä en välitä siitä, että eivät he juuri mitään syö - kun näkee, miten hauskaa on temmeltää ympäri nurmikenttää ja yrittää kommunikoida toisten lasten kanssa, vaikka kielitaito ei oikein riitäkään. Että vaikka ei niin täydellisesti osaakaan sanoa, että tekisitkö minulle vielä toisen ilmapallokoiran, niin silti saa asiansa hoidettua. Ja kuinka äiti huokaisee vähän helpotuksestakin, kun vuoden ajan koiria pelännyt esikoinen uskaltautuu viimein silittämään naapurin (huippulempeää) koiraa. Voitto kotiin tästä, ehdottomasti.
Ja mitä syödään? Siis he, jotka ehtivät. Pihvejä ja kasvispihvejä, salaatteja, kasvispatoja, lihapullia, perunaa ja kananmunaa, ja kaikkea, mitä en muista. Jälkiruoaksi kuppikakkuja, brownieseja, sitruunapiirakoita, hedelmiä. Enkä taaskaan muista puoliakaan. Mutta hyviä olivat, kaikki ne, joita ehdin maistaa. Ei mitään käsitystä, montako jäi maistamatta. Taas bongasin ruokalajeja, joita en itse ole tullut ajatelleeksi kokeilla. Vaikka amerikkalaista ruokakulttuuria kuinka parjattaisiin, niin esimerkiksi salaatteja osataan tehdä hyvin monenlaisia ja hyvin ruokaisia. Ja se taito tuskin keskittyy yksinomaan meidän kulmillemme.
 |
| Tämä on vain pelkkä jälkkäripöytä. |
Naapuruston ala-asteikäisillä tytöillä on oma 'toimipiste'. He vääntelevät toiveista ilmapalloista erilaisia eläimiä ja tekevät kasvomaalauksia. Jotenkin aika ihastuttavaa huomata, että he ovat myös lisänneet nimilappuihinsa omat osaamisalueensa: balloons, face painting. Liikuttavaa on sekin, kun naapurin kuudesluokkalainen tyttö jakaa vaaleanpunaisia käyntikortteja ja pyytää yhteydenottoja, jos on tarvetta lastenvahdille tai kotityöapulaiselle. Auttamisenhalu istuu jollain aika luonnolliselta tuntuvalla tavalla tähän kulttuuriin - sen olen huomannut ennenkin.
Ja taas minulla on sama fiilis kuin aiemminkin näissä kanssakäymisissä - on todella mukava jutella niitä näitä naapureiden kanssa ja kohteliaisuusfraasitkin alkavat löytyä yhä helpommin, kun pari vuotta täällä asumista on jo takana. Suurimman osan ajasta juoksen kuitenkin kolmen lapsemme perässä, mutta niin monta pienten lasten vanhempaa on mukana, että puolikkaiden lauseiden jutteleminen aikuisten kesken on melkein jokaiselle tuttua. Ja taas päädyn pohtimaan, että kas, introvertinkin on yllättävän helppo mukautua tähän joukkoon. Sittenkin. Vaikka puhuisikiin vain niillä puolikkailla lauseilla.
Ja sittenkin, on ihan parasta, kun ujo lapseni kerää kaiken rohkeutensa ja menee toisten kanssa leikkimään, koska mieli niin kovasti tekee. Vaikka kaikkea ei toisten puheesta ymmärräkään. Ja sitten hämmästyn taas, vaikka luulen jo tottuneeni. Kun kolmevuotias tyttäreni (täysin harmittomalla tavalla) keikahtaa jakkarallaan ja saa samassa rytäkässä ilmapallokoiransa puhkeamaan, tulee luokse kaksi tyttöä ja kysyy, haluaisiko hän uuden vaaleanpunaisen koiran. Minä en toki hämmästy sitä, että lapseni keikahtaa tuolillaan, minä ihastelen tapaa, jolla nuo kymmenvuotiaat tytöt tilanteen hoitavat. Ja päädyn pohtimaan, että se luontevuus ja kohteliaisuus, se taitaa tulla kulttuurista. Oli miten oli, mutta hyvä mieli siitä jää.
Ja jos lapset silmin nähden suuresti nauttivatkin ennen kaikkea tästä touhusta ja tohinasta, niin tarjoilutkin saavat ansaitut kehunsa. 'Äiti, äiti! Nämä cupcaket ovat tosi hyviä!!'
 |
| Niinhän sitä luulisi, että se on pelkkä cup holder. Mutta kun on kekseliäs, siitä tulee cup CAKE holder. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti