Tehtäväni: ilonpilaaja

Kunsitälusikkaakäytetäänsenjogurtinsyömiseeneikäpöydänpaukuttamiseen. Ajasilläkärryllänätistieikäketäänpäin. Sohvallaistutaaneikähypelläympäriinsä. Sitäkirjaaluetaannätistieikäheitetäsittenlattialle. Jakunnekierremakaronitovatsyötäviäeivätkämitäänhaitareitajoillasoitellaan.

Olen kunnostautunut tässä lajissa, nimittäin ilonpilaajana. Joka päivä koen sata (tai tuhat) kertaa olevani se, joka keskeyttää hauskan (heituossavoisattua) leikin tai erottelee sohvalla toisiinsa takertuneita kikattavia leikki-ikäisiä (varovastinytetteikukaanputoa). Pihaleikeissä sopu lasten kesken saattaa pysyä hetkellisesti pidempäänkin - kunnes sitten huomaat, että joku ajaa kärryillä toista päin (varovastinytettettörmää). Tai kun kukaan ei halua keinua, paitsi silloin kuin joku muu haluaa keinua, ja siitä saadaan aikaa oiva riita (jokainenodottaanytomaavuoroaan). Joten kyllä minä melkoisessa ristiaallokossa välillä luovin - juuri kun uskallan ajatella, että tämähän hyvin menee, ehtii joku aiheuttaa hämmennystä.

Huh, tämä lienee meidän vanhempien ikuinen rooli. Jokaisena päivänä, kun joudun kieltämään jälkikasvuani tekemästä jotain, koen siitä tunnontuskia. Vaikka tiedänkin, että muuta mahdollisuutta ei ole. Ja kun kuvittelen, että se ja sekin asia pitäisi olla jo sisäistetty, huomaankin jonkun toistavan edelleen samaa kiellettyä asiaa. Ja oravanpyörä on valmis, erityisesti se omani.

On minulla muitakin ydinosaamisen alueita. Omaan paljon kokemusta kirjojen ja lelujen vaatimista korjaustoimenpiteistä. Jossain vaiheessa, kun nuorimmaisemme olivat vielä taaperoiässä, teippasin revittyjä ja yritin pelastaa pureskeltuja kirjoja joka päivä. En osannut ikinä kuvitella, kuinka monella tapaa leluja saa rikki, jos vain haluaa. Toisinaan suorastaan harmitti, että tavaraa joutui heittämään pois, kun ne yksinkertaisesti tulivat käyttökelvottomiksi. Olen myös melko hyvä puhdistamaan leluja, joiden en uskonut kestävän vettä. Kaikkea voi kokeilla, jos nimittäin täytyy. Eräskin pehmokissa kävi läpi tiskikonepesun - ei tosin minun aloitteestani, vaan kyse oli kaiketi taaperojekusta.

Kaikista paksuistakin pahvikirjoista on meillä kulmat purtu pois.
Ovat kuitenkin onneksi lukukelpoisia,
joten olen päässyt surkutteluvaiheen ylitse.

Osaan vielä paljon muutakin, kuten tyhjentää tiskikoneen pikavauhtia, valmistaa 15 minuutin lounaan noin kahdellakymmenellä keskeytyksellä ja syödä aamiaisen kohtuuajassa, vaikka nousenkin paikaltani suunnilleen sen parikymmentä kertaa sen syömisen aikana. Ja onneksi kahvia on aina keitettynä sen verran, että siitä omasta kupposestaan saa joka kerta lantrattua vielä lämpötilaltaan juomakelpoista, siis kun normaalisti käy kaatamassa noin viisi kertaa uutta sen jäähtyneen päälle.

Mutta vaikka ääntä on pakko välillä korottaa, niin yritän minä sen mielessäni pitää, että kun joudun taas toteamaan lapsille, että täällä ei saa huutaa, niin teen sen itse huutamatta. Minä en ole kovaääninen ihminen, mutta onhan sitä ääntä jonkin verran nostettava, jotta se kantaa kolminkertaisen kiljunnan ylitse (nääeivoiollamunlapsiakunnäistälähteeniinpaljonääntä). Mutta en voi sanoa pitäväni komentamisesta. Tiedostan kuitenkin, että kyseessä on tosiasia, jota ei voi kiertää. Tämä taitaa olla niitä omia kompastuskiviäni lasten kasvatuksessa. Ja jos joudun ääntäni korottamaan, palaan joka kerta sen ajatuksen äärelle, että voisinko tehdä tämän rakentavammin. Siinäpä se. Keinoista on kuitenkin valittava se toimivin. Kunpa vain aina osaisi valita sen mahdollisimman oikein.

Päivän pelastava sananparsi: inhimillistä, kaikki tyynni.