(Koti)työelämän aakkosia

Joskus sitä kaipaa työelämää. Ja töissä ollessaan kotielämää. Ja niin sitä näköjään päätyy miettimään, miten siihen oravanpyörään päässänsä saisi jotain tolkkua, oli sitten kotona taikka töissä. Minulla saattaa kohta jo työelämän aakkoset olla hukkateillä, mutta kokemukseni mukaan tarvitaan kykyjä ja ymmärtämystä täällä kotonakin. Hyvä ainakin uskotella itselleen näin!

Esitelmöintiä. Kun äiti jo monta kertaa sanoi, että noin ei tehdä, niin se tarkoittaa, että noin ei tehdä. Olkoonkin, että syyllistyn yksinpuhumiseen (kunhan saan kuulijakunnan hiljaiseksi), mutta kunhan ei kyse ole ohipuhumisesta, niin sallittakoon (tunteakseni itseni tärkeämmäksi, uskottelen itselleni, että näin ei käy). Voidaanhan palaveri sitä paitsi kutsua koolle tavoitteena tiedottaa jokin tärkeä asia. Näitä tiedotustilaisuuksia tuntuu kyllä riittävän - ja miten tuntuukin siltä, että olen alkanut toistaa itseäni. Toiston voimaa ei kyllä sovi aliarvioida, ainakin jos joka kerta tuntuu, että kuulijakunta on taasen unohtanut koko asian. Nyt kuuntelette. Montako kertaa tämä pitää sanoa.

Onhan sitä sentään kehittämis- ja ideointipalavereitakin. Kun nyt muistatte, että kaikki pukevat vaatteensa ripeästi ja kitisemättä päälleen, päästään nopeammin ulos leikkimään. Kun kehitämme toimintaa, pääsemme sukkelammin ja helpommin päämäärään. Ehkä. Vaikkakin yhtenä päivänä voi toimia toinen tapa ja toisena toinen. Ikuinen mysteeri. Ja äidillä on sellainen ajatus, että sitten kun pääsemme sulassa sovussa ulos, voimme pitää pienen eväsretken pihalla. Uusi idea, mahtavaa. Porkkanoita olla pitää (keksejäkeksejä, sanoo viisivuotias). Äitiäitiäiti, otetaanko mehuakin? - Kyllä se sopii. Osaan siis kuunnella toisen osallistujan mielipiteen ja ottaa sen huomioon. Dialogitaidot sen kuin kasvavat kohisten. Hyvä minä. Lasten keskinäisistä dialogitaidoista en viitsi tässä kohtaa edes mainita. (It's mine! - No, it's mine!)

Päätösten teko ja niistä ilmoittaminen. Nyt on aika kerätä lelut. Nyt on aika mennä sisään. Nyt on aika mennä syömään. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Selkeitä päätöksiä, selkeitä ilmaisuja. Ja sitten kuuntelin eilen viisivuotiasta tytärtäni, joka totesi minulle pihamaalla: Äiti, puhalla kuplia. Nyt on aika puhaltaa kuplia. Niin makaa kuin petaa, vai kuinka se nyt meni. Ainakin hän on kuunnellut.

Jalkauttaminen. Strategioita kyllä tuntuu jokaisella olevan, mitä nyt käytännön toteutus välillä ontuu. Jos haluat sen lelun yläkerrasta, voit mennä sen itse hakemaan. Ei, äiti ei ole juuri nyt menossa yläkertaan. (Äiti ei nyt ehdi, äiti tekee ruokaa, huutaa sivusta seuraava kolmevuotias. Mistähän tuonkin oppinut?)

Mutta organisointikyky, niin umpikulunut sana kuin onkin, on ainakin tämän härdellin kantava voima. On pakko olla. Sillä muuten ollaan vinksin vonksin kuin nämä magneettieläimet jääkaapissamme. Se, että ne vaihtavat paikkaa ja asentoa vähän väliä, kertookin ehkä siitä, että tällaista meillä on. Ja olipa järjestys mikä hyvänsä, on vain yritettävä pitää kaikki palaset tavalla tai toisella kasassa. (Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olen näin syvällisesti pohtinyt jääkaappimagneettien olemusta. Hmm.)

P.S. Vieläköhän joskus kelpaan työelämään? ;)