Kuulunko joukkoon tuohon

Aika useinkin huomaa ajattelevansa, että onkohan sitä jotenkin erilainen kuin muut. Ja vaikka olisikin, niin tähän ikään mennessä on onneksi kyllä jo aika sujut itsensä kanssa, joten kovin vaivalloisia ei niistä pohdinnoista ehdi tulla. Mutta, olen kuitenkin nyt sellaisen tosiasian edessä, että esikoisemme aloittaa pian nk. pre-Kindergarten -luokan, joka vastaa opetusohjelmaltaan jonkin verran suomalaista esikoulua. Hän tulee olemaan erilainen. Puhuu eri kieltä, tulee eri kulttuurista (joskin olemme totutelleet tähän kulttuuriinkin jo parin vuoden ajan) ja on luokkatovereitaan pienempi. Ei iältään, mutta kooltaan, sillä hän on keskostaustansa vuoksi edelleen hyvin pieni.

Elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa erilaisuus ei ole kummastuksen aihe. Se on osa elämää, ja eritaustaisten, erinäköisten ja eri tavalla käyttäytyvien ihmisten kohtaaminen arjessa on tuttua jokaiselle. Täällä asuessani olen kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, että vaikkapa eri tavoin liikunta- ja kehitysvammaisia ihmisiä on Suomea huomattavasti enemmän töissä, mm. kaupoissa apulaisina. Sitä en tiedä, ajaako työntekoon ensisijaisesti se, että taloudellisesti muuten ei pärjäisi. Sitäkään en tiedä, onko heitä suhteellisesti kuinka paljon, verrattuna esimerkiksi Suomeen.

Koulu, jossa esikoisemme koulutaipaleensa kohta aloittaa, kertoo noudattavansa filosofiaa, jonka mukaisesti mm. lapsen yksilöllistä oppimistapaa kunnioitetaan ja lasta tuetaan itseohjautumisessa. Ja mainitaanpa (noin kymmenen opetuksellisen arvon joukossa) myös erilaisuuden ja kulttuurintuntemuksen painottaminen. Suora lainaus koulun nettisivustolta:

'(...) nurtures each child’s natural love of learning and helps each child assume responsibility for learning and proceed at her/his own pace. (...) Our educational philosophy and values are founded upon five Core Concepts: Trust, Sharing, Responsibility, Respect and Belonging.'

Amerikkalaista sanahelinää, sanoisi joku. Mene ja tiedä. Me tiedämme totuuden lähiaikoina, toivottavasti.

Mutta erilaisuus, mitä se on. En aikonut kirjoittaa enempää siitä, miten kulttuurien sulatusuunissa kaikki pitävät luonnollisena sitä, että joukossa on erilaisia ihmisiä ja että on aivan tavallista, että maassa on myös muita kieltä äidinkielenään puhuvia, ehkä vähän eri tavalla käyttäytyviäkin ihmisiä. Ei, en aikonut.

Jos haluaisin, voisin helposti kehittää itselleni elämääkin suuremman stressin siitä, miten aistilyliherkkä, pieni ja siro keskostaustainen, englantia vain jonkin verran puhuva pieni tyttö löytää paikkansa koulun toisten lasten joukosta. Voisin menettää yöuneni ja pohtia, miten erilainen, motoriikan haasteiden kanssa kamppaileva lapsi pysyy toisten perässä. Mutta minä en ole sellainen, vaan tahdon uskoa siihen, että meidän vanhempien sekä koulun ihanan henkilökunnan avustuksella tyttäreni löytää sieltä oman henkisen lokeronsa ja samalla oppimisen ilon ja yhteenkuuluvuuden tunteen, ennemmin tai myöhemmin. Miten kauan siihen menee, emme tiedä. Mutta annamme ajan kulua ja näyttää, mitä tulevaisuus tuo. Sillä jos ei uskalla yrittää, on paljon epätodennäköisempää päästä päämäärään.

 Kuten amerikkalainen sanoisi: Together we are strong.