Mitä en vielä kertonut

Paljastuksia, muka? Ei kai. Ei minusta siihen ole. Jos paljastuksia kaipaatte, voitte lopettaa lukemisen tähän. Hahahaha.

Mutta sivuan aihetta, jota usein monella tapaa teksteissäni kartan. Omaa itseäni siis. Tai riippuu tietysti miten tämän ajattelee - sillä omia ajatuksia ja tekemisiähän tulee tämän blogin kautta paljonkin esiteltyä. Mutta olen pitänyt tiettyä linjaa. Pidän siitä edelleen kiinni, monella tapaa, mutta koska olen ilokseni saanut huomata, että blogiani lukee muutama muukin kuin ystäväni ja sukulaiseni (joille edelleen myös suuri kiitos, että jaksatte lukea), niin okeiokeiokei - tänään jotain minusta, teille muillekin.

Suuria, ihmeellisiä, järisyttäviä yksityiskohtia ei tule, niitä ei nimittäin ole (nyt voitte tosiaan lopettaa lukemisen, jos niitä kaipasitte). Voisin kai kertoa, että minä olen ruskeasilmäinen ja muistaakseni hiukseni ovat maantienharmaat (vuosien värjäys on saanut unohtamaan totuuden). Voisin kertoa, että olen lähtenyt maailmalle Pohjois-Pohjanmaalta, asunut siellä 19 vuotta, ja sen jälkeen lähtenyt opiskelemaan Tampereelle, viihtynyt silläkin seudulla samat 19 vuotta. Sen jälkeen ylittänyt valtameren. Kuluttanut aikoinaan penkkiä yliopistossa viisi ja puoli vuotta, sen jälkeen päätynyt muutaman mutkan kautta nykyiseen työpaikkaani (josta olen perhevapailla) vuonna 2001. Ei siis mitään tämän ihmeellisempää. Hohhoijaa.

Mutta, en minä tänään halunnut silmien väristä enkä liioin yliopistovuosistani jaaritella. Tähän ikään mennessä olen ehtinyt siihen vaiheeseen (hmm, vanhuus tulee?), että olen alkanut pohtia sellaistakin, miksi olen tällainen kuin olen ja mikä minut on tällaiseksi jalostanut. Tänään aion siis kertoa itsestäni, mutta hieman toisen ihmisen kautta. Kerron ihmisestä elämässäni, joka on vaikuttanut jo varhain siihen, millaiseksi olen tullut ja millaiseksi pyrin tulemaan. Olen sivunnut häntä kerran aiemmin tässä blogissa (Aikamatkalla).

Kun olin pieni, olin toisinaan isovanhempieni hoivissa. Muistan esimerkiksi, kuinka he joskus laittoivat minut matkaan kohti koulua. Muistan, että minua väsytti, kun jouduin heräämään tavallista aiemmin, koska vanhempani saattoivat minut mummulaan, kun lähtivät itse töihin ja isoveljeni kouluun. Muistan, että aamupala ei ollut maistunut. Muistan, että minulla oli vaaleansinisen takkini taskussa eväänä mandariini. Ja muistan hyvin, että minulla oli aina turvallinen olo isovanhempieni seurassa.

Minulla on paljon hyviä muistoja isovanhemmistani. Siitä on jo monia, monia vuosia, kun he siirtyivät pois keskuudestamme. Hyvästelimme mummun vuonna 1998, papan viittä vuotta myöhemmin. Tuolloin, vuoden 2003 lopussa, jotain tapahtui mielessäni pysyvästi - silloin koin, että elämäni on jollain tapaa muuttunut. Olin menettänyt ihmisen, jolta olin oppinut paljon. 

Kun asuin jo Tampereella ja kävin kotipaikkakunnallani, löysin aina aikaa käydä katsomassa isovanhempiani kotini naapurissa. Ensin molempia, sitten vielä viiden vuoden ajan pappaani. Keskustelimme hänen kanssaan paljon. Hän jaksoi puhua ja kuunnella - kertoi usein, mitä oli viime aikoina lukenut. Hän rakasti lukemista. Loputtoman tiedonjanonsa ansiosta hän tiesi maailmanmenosta paljon. Oli kiehtovaa kuunnella, mistä hän milloinkin oli kiinnostunut. Oli paikkakunnan kirjaston tunnetuimpia vakioasiakkaitakin kaiketi. Mutta, loputtoman hyvän tahtonsa ansiosta häntä pidettiin valtavan kilttinä ihmisenä. Ja minä kuuntelin ja kuuntelin. Ja opin maailmasta, mutta myös elämästä, ja itsestäni.

Opin, että elämässä pitää yrittää nähdä se hyvä puoli, sillä jos katkeroituu siihen huonompaan, tekee elämästään paljon kurjempaa niin itselleen kuin muillekin. Ei aina ole helppo nähdä positiivista puolta, mutta olen oppinut, että pienistäkin positiivisista asioista voi pyrkiä rakentamaan jotain suurempaa. En voita mitään sillä, jos ajattelen toisista ihmisistä pahaa, jos arvostelen, jos en kunnioita toisen tapaa elää. Emme me samanlaisia voi olla, ei meitä samaan muottiin tarvitse ahtaakaan. Muistopuhe, jonka äitini oli isällensä kirjoittanut, ja jonka minä luin, kiteytyi muutamaan sanaan: pieni mies, suuri sydän. Enkä tänä päivänäkään muista montaa päivää, jolloin en olisi tätä ihmistä mielessäni miettinyt. Sillä jotain meni hänen mukanaan - jotain, mitä suuresti kaipaan, mutta jonka kanssa olen toki oppinut elämään. Kaikilla meillä on niitä käänteentekeviä hetkiä elämässämme. Nyt tiedätte, milloin minulla oli sellainen hetki.

En kykene olemaan niin hyvä ja hyvään uskova kuin haluaisin. Sitä paitsi, maailma muuttuu koko ajan. Ja vaikka en kykenekään, niin johonkin kykenen: jos huomaan toimivani väärin tai arvostelevani toisia edes mielessäni, käsken itseni pysähtymään. Sanon itselleni, että mikä minusta tekee niin erinomaisen, että minulla on oikeus arvostella muita. Niin, ei mikään.

Okeiokeiokei. Kuva. Aika tuore on. (Siis kuva, ei rouva.)

Kiitos, kun luit. You made my day.