Mulla on jo ikävä!

Kyllä vähän on oireita. Myönnän ja tunnustan. Ne ovat hiipineet kylään vähän vaivihkaa, ja voimistuvat, kun kesälomamatka lähestyy. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua, mutta luovin tässä vain eteenpäin.

En ole suuresti stressaava ihminen, mutta joitakin outoja toimintoja olen itsestäni jälleen löytänyt. Järjestelmällinen luonne törmää asunnossaan nyt jatkuvasti paikkoihin, kasoihin, röykkiöihin, pinoihin - kaikkeen siihen, jolle pitäisi tehdä jotain. Siinä ne kasat ovat majailleet pitkäänkin, moni niistä, mutta nyt ne yhtäkkiä kiusaavat aiempaa enemmän. Pitäisi kai setviä tuo pestyjen talvivaatteiden pino. Eteisen komerossa on vielä talvikenkiäkin viemässä tilaa kesäkengiltä. Kellarikerroksen aulassa on paperipino, hmm, mitähän siinä on. Lasten palapelilaatikoita on yhtäkkiä siellä täällä, ne voisi kasailla komeroihin. Miksihän en vieläkään istuttanut noita kesäkukkien siemeniä. Ja niin edelleen.

Hei, mitä tämä nyt on. Mä en halua vielä lähteä, mulla on niin paljon tehtävää vielä. Sijaistoimintoja taitavat monet tekemisistäni olla, mutta häiritsevät, mokomat. Mutta pakatakin pitäisi, kyllä. Olen hyvä siirtämään sitä viime tinkaan, sillä siten siihen ei kulu turhan paljon aikaa. Silloin vain ottaa ja kasaa ne tavarat laukkuihin miettimättä liikoja. No, olen vähän aloittanut.

Siihen niitä kertyy, lisää pinoja siis. Pyykistä tulleita vaatteita, joista sopivimmat valikoituvat mukaan, eivätkä palaudu enää vaatekaappeihin tällä erää. Kokemuksen mukaan siihen syntyy isot pinot, joista karsitaan siinä vaiheessa, kun laukku pullistelee. Minulla on kymmenen vaatekappaleen sääntö: perusvaatteita jokaiselle lapselle kymmenet: housuja, paitoja, sukkia ja niin edelleen. Sillä pärjää pitkälle, etenkin kun pystyy pyykkäämään kohteessa.

Mutta mun tulee ikävä! Tätä omaa elämääni täällä, tätä arkeakin ja sitä, että kaikki sujuu omaan tahtiin, vaikkakin välillä tahti voisi olla jotain muuta kuin sinne tänne tempoilevaa sinkoilua. Yhtäkkiä minun on ikävä jo valmiiksi tätäkin, että kun lapset leikkivät lounaan jälkeen pihamaalla, minulla on hetki aikaa istua kahvikupin kera terassilla. Se on minun hetkeni, pieni, mutta kallisarvoinen.

Kyllä kyllä, jääkaapin sisältöäkin on tarkkailtava tiukalla silmällä. Tuoretuotteista pitäisi päästä eroon, mielellään syömällä. Jämäruokien keräilyerät ovat viikon sana. Eikä ihmeiden aika ole ohi: nirso pieni tyttäreni halusi ehdottomasti syödä viimeisimmät parsakaalit. Tuo suurin herkuttelijamme, joka valitsisi varmaankin jokaiselle aterialle suklaakeksejä tai jäätelöä, jos valita saisi.

Päivän lounas.

Mistä mä jään paitsi? Mitä täällä tapahtuu heinäkuussa? Vaikka tiedän, että ei sillä mitään väliä ole, sillä elokuussakin tapahtuu. Ja kaikkina muina aikoina. Kaikki on paikallaan, kun palaamme. Ja siinä vaiheessa on taas lomamuistoja taskussa. Niitä, joita en saisi, jollen lähtisi.

Mutta kuten jo sanoin, oirehdin, ja huomaan, etten voi sille mitään. Ehkä se on lähtemisen kriisi. Joka kyllä laantuu, kun matkaan päästään ja viimeistään siinä vaiheessa, kun lomaelämä löytää taas uomansa ja jet lag on selätetty. Mutta sittenkin, yksi ajatus jää. Onko jotain muutakin? Kutsuisinko sitä jo, ihan varovasti, toisellakin nimellä.

Kulttuurishokki. Pieni sellainen, mutta. Mutta kuitenkin. Siinäpä talveksi pohdittavaa. Olen kuullut, että se saattaa kuulua expatien taudinkuvaan (nimenomaan palatessa synnyinmaahan). Itsehoidon aakkoset käyttöön, siis. Käy herkkukaapilla, istu sohvalle, kirjoita blogiin. Olo on äkkiä taas aika mukava. Kohta nähdään, sukulaiset ja ystävät!

Totuus on toisenlainen

- Teillä on niin hyvin käyttäytyviä lapsia! Ovatko he aina noin rauhallisia? Ja minua naurattaa. Oikeasti, todellakin. Ennen kaikkea siksi, että tänäänkin on tuntunut, että heidän äänenkäyttönsä on välillä jotain aivan käsittämätöntä. Se alkaa usein kahden yhtäaikaisella äänen korottamisella ja kolmas yhtyy huutokuoroon tuota pikaa - minkä jälkeen kaikki menettävät hermonsa eikä asian alkuperäisillä mittasuhteilla ole enää mitään merkitystä. Jokaisen päätavoitteena on saada oma äänensä kuuluviin, toisten ylitse. Ja vaikka kuinka itse inhoaisin oman ääneni korottamista, olen väistämättömän tilanteen edessä. Sillä minullahan ei ole varaa jäädä taustameluksi. Tietäisipä vain, ajattelen. Tai ei, parempi niin, ettei tiedä.

- Hei katsokaa, tätä voi kyllä pyörittää. Näistä tulee erivärisiä valoja! Kokeilkaa! Tämä vanhempi rouvashenkilö, mitä ilmeisimmin polkupyöräliikkeen toinen omistaja, on jo hullaantunut lapsiimme. Katselen tyynen rauhallisesti, kun lapsemme, yksi toisensa jälkeen, menee ja kokeilee pyörittää ihanan värikkäiden rullalautojen rullia. Itsepähän annoit luvan, ajattelen. Homma sujuu suhteellisen asiallisesti hyvän aikaa, mutta kun innokkuus kasvaa, ohjaan kolmikkoni pois puuhasta. - En voi ymmärtää, miten pienet lapset osaavat käyttäytyä noin hyvin. Mutta kyllä se jotain kertoo: se kertoo siitä, että heillä on vakaa äiti. Ja isä. Taas naurattaa. Tämä alkaa mennä huvittavaksi. - Kiitos, kiitos. Hymyilen. Hykertelen.

Kyllä minäkin tuon jo osaan, jollain tavalla ainakin. Osaan kiinnittää huomioni kanssaihmisen vaatekappaleeseen, kenkiin, mihin nyt milloinkin. Ja kehaista vähän, sillä se kuulostaa hyvältä. Osaan ihastella toisten lapsia. Osaan kiittää sopivassa välissä, en varmaankaan aina kuin se mahdollista olisi, mutta kuitenkin. Osaan heitellä kepeitä sanoja ilmaan, sillä tavoin, että ne osuvat mukavasti, pehmeästi, saavat kenties aikaan hiukan hyvää mieltä. Sanokaa, että se voi olla pinnallista, mutta alan olla voimakkaasti sitä mieltä, että ei siitä mitään vahinkoa voi olla. 

Pyöräliikkeessä kuluu loppujen lopuksi aika pitkäkin tovi, ja polkupyörien ja niiden ominaisuuksien lisäksi juttelemme omistajapariskunnan kanssa kaikenlaista muutakin. Kysyvät tietenkin, mikä meidät on tänne tuonut ja sitä rataa, mutta myös kiinnostuneen oloisina esimerkiksi sitä, kuinka lämmintä Suomessa on tähän aikaan vuodesta. Onko siellä oikeasti myös kesäistä säätä? Entä talvella, kuinka kylmää, onko lunta paljon. Ja keskustelu soljuu eteenpäin, niitä näitä jutustellen. Minikolmikko esittää edelleen hyvin käyttäytyvää jälkikasvua ja saa kehuja, aina vain. Hyvin menee. Sitäkin pitää ihmetellä, tietenkin, että ketkä näistä kolmesta niitä kaksosia ovatkaan. Kun poika näyttää isosiskoaan suuremmalta ja niin edelleen. Naurattaa sekin. Kaikki kyselevät aina samoja juttuja.

Ja kaiken tämän jälkeen pieni kielitieteilijä minussa nostaa taas päätään. Tässä on taas ilmiö, joka kertoo vahvasti siitä, kuinka kieli on sidoksissa sitä ympäröivään kulttuuriin, kuinka kieli on osa sitä. Kuinka kielen ilmaisut myös itsessään ovat osana luomassa tuota kulttuuria. Mielenkiintoista ainakin omalla kohdallani on se tosiseikka, että huomaan itsekin käyttäväni kieltä eri tyyliin, jos puhun englantia, verrattuna siis siihen, jos puhun suomea. Suomen kieli toimii eri tavalla kuin englanti, ja sen käyttämisen myötä mukaudun taas suomalaiseen kulttuuriin.

Se yllättävän pitkäksi venähtänyt juttutuokio siellä pyöräliikkeessä toi myös tulosta. Pariskunta teki kaupat kahdesta Trek-merkkisestä pyörästä ja kaksi tulevaa uutukaisten pyörien omistajaa odottaa nyt jo malttamattomasti, että saa kulkupelit käsiinsä. Ja kaupan päälle saimme hyvän mielen siitä mukavasta jutustelusta. Ja hetken herkuttelun sillä, että kylläpäs lapset nyt esiintyivätkin edukseen. Eikä sillä nyt oikeasti ole niin suurta merkitystä, tulivatko kehut todellisen käytöksen perusteella vai silkasta tottumuksesta. Sanahelinäkin kilisee korvissa juuri sopivan mittaisen hetken verran, ja kukapa sitä enää ensi viikolla muistaa.

Tämä kuva ei ole ollenkaan sieltä paikasta, jossa kävimme.
Tämä sen sijaan on paikasta, jossa ihmettelimme,
onko mahdollista ostaa lastenpyörää ilman koristehärpäkkeitä.

P.S. Polkupyöriä saamme odotella Suomi-loman tuolle puolen, sillä matka on kohta käsillä.

P.P.S. Kiukkukiintiö on tänäänkin täytetty. Hyvä käytös vaatii veronsa. Näillä mennään.

Finland, here we come

It was almost three years ago. The whole experience we had when we moved away from Finland and arrived here where we are. Every summer, when it gets closer to July, I find myself thinking back to those days when it all started. A new start, that was it, truly. An adventure, waiting for us. And something we had dreamed of, as well.

Summer means Finland to me. To be exact, July means Finland to me. This is the third time we'll fly to our home country in July. By now, it feels like a tradition - it is the way how we spend July. There would be other ways to spend July, I'm sure. But I can't think of anything else, not for now.

As soon as the plane reaches the ground, I feel like home. Not that I wouldn't feel it here because I do. I really, really do. I really love Vermont, this is a wonderful place. But in Finland, you just get the feeling - because it is the country where you come from. And, to be honest, going there in July, is the best time of the year. At that time it's warm, usually. There is also something else in July that is very typical to Finland - it's like the whole country is closed because most Finns are on holiday (the weather factor, you see). If you need to run errands, it's complicated because many offices are closed. You shouldn't get sick in July - many of the medical care units can be closed. If you want to see a certain doctor - don't even try it in July. Even libraries might have shorter schedules in the summer (even though I think people would have more time to read...). And so on. And so on.

There is one funny thing that belongs very closely to every visit of ours and it is the Finnish food. The Finnish cuisine is not well-known as it doesn't include anything very special (I dare to say), it is more like simple food with simple ideas. It's fresh and it's good but it's not something I would desperately miss on the other side of the globe. True, I'll eat a lot of Finnish rye bread in July. I'll have the German-style quark with fresh berries, taste the delicious Finnish tomatoes, have Finnish-style sausages grilled at the barbecue. I'm sure I'll buy a huge cinnamon bun with an over-priced cup of coffee at a cafe. And yes, I'll drink too much coffee, like the most Finns do. All that I do like a lot but I can surely live without, as well.

I'll meet my Finnish family and many friends of mine who I've missed during the long winter. I'll tell all over again how the year has gone. I'll answer a hundred times to the same questions: How do you like it there? Will you come back to Finland some day? Do you miss Finland? Can your kids still speak Finnish? I'll laugh and tell how everything is good, I'll talk about this weird feeling that I have - not knowing where I'm going next but enjoying every minute of it.

But like the most of the Finns do, we'll also hide in a summer cottage for a while. Just enjoying the nature and wondering the light of the sun in the middle of the night. The land of thousands of lakes really shows its best in those nights. 

My son, a year ago in Finland.

P.S. Please, Mother Nature, give some warm weather to Finland as well. It hasn't looked very good lately. Though, I'm positive: last year the warm weather arrived in Finland with us. 

So, it's time.

Näkisin, kokisin, tuntisin

Sumuisin silmin minä saapuisin, muutaman tunnin torkkuneena, ehkä. Ihmettelisin ehkä hetken sitä, että kaikki näyttää niin tutulta, ja sittenkään ei, tavallaan. Että se on jotenkin erikoista, kun kaikki ympärillä onkin taas äidinkielellä kirjoitettua ja ihmisetkin puhuttelevat taas suomeksi. Väsyneitä lapsia sylissä ja käsipuolessa. Matkalaukkujakin saisi taas odotella, miksi ne minuutit siinä kohtaa niin hitaita meinaavatkin olla. Huokaisisin vähän siinä vaiheessa, kun näkisin, että tuttu auto on meitä vastassa ja jäljellä olisi enää parin tunnin puristus, sitten oltaisiin perillä majapaikassa.

Vähän sellainen sumuinen olo, se jatkuisi päivän pari, se sekottaisi tuntemukset, ei oikein tiedä, onko nälkä vai väsymyskö vaivaa. Vähän kuin ruotsinlaivalla keinuisi, vaikka mitään ei ole ottanut. Suomi-ruokaa tarjolla, mutta vielä ei oikein pääsisi makuun. Lasten syömisestä ja syömättömyydestä vähän huolta, omaa ei muista niin ajatellakaan. Uni painaisi maate yhtäkkiä, mutta sitten se taas loppuisikin kuin seinään, saisi kuuntelemaan kellon naksutusta valoisassa kesäyössä. Kävisi viiteen, seitsemään tai kymmeneen kertaan sanomassa lapsille, että nyt pitäisi yrittää nukkua.

Ja sitten se alkaisi taas sujua. Yöt alkaisivat muuttua yhtenäisiksi ja aamut tuntuisivat taas aamuilta eivätkä keskiöisiltä herätyksiltä. Aamukahvi tuntuisi löytävän kellonaikansa ja ruisleipä maistuisi taas mehevältä ja sitkeältä yhtä aikaa, juuri niin kuin pitäisikin. Maitorahka raikkaalta marjojen kera ja suomalainen raejuusto irtonaiselta ja vähän natisevalta. Ja sitten aika moni asia on taas kuin ennen, ja ajatus palaisi siihen aikaan, kun asuimme vielä Suomessa.

Kuitenkin, olisi vähän turistiolo. Ruokakaupassa käyminenkin tuntuisi vähän seikkailulta, kun hyllyille on vuoden aikana ilmestynyt yhtä sun toista uutta. Ihmettelisi ääneen taas sitäkin, että miten pakkaukset näin pieniksi ovat muuttuneet (ovatko ne olleet tällaisia?) ja miksi nuo omenat on vain kaadettu laariin, eikö kukaan ole niitä järjestänyt. Ostoskärryjä hakiessaan nykisi niitä vähän pidempään, kun ei muistaisi, että niille pitää rahaakin syöttää. Kassalla hämmästelisi hetken aikaa, kun kassaneiti kysyisi vain ja ainoastaan, löytyykö S-Etukorttia. Ja liikennevaloissa, livahtaisi oikealle päin punaisia ja huomaisi sen sitten vähän jälkikäteen.

Näkisi sukua ja tuttavia, ottaisi siitä ajasta kaiken irti, juttelisi jokaiselle ja kertaisi moneen kertaan niitä samoja asioita, joita vuoden aikana on ehtinyt tapahtua. Toivottelisi hyviä jatkoja jokaiselle ja toivoisi jälleennäkemistä, sitten taas kun se aika seuraavan kerran tulee. Kesä täynnä kohtaamisia, mutta myös erkanemisia - ja havaintoja siitä, kun jotain on muuttunut ja siitä, kun mikään ei ole.

Vähän saattaisi joutua ihmettelemään sitä, että yltääkö kesä Suomeen saakka joka vuosi edelleen, mutta ei sillä niin suurta merkitystä loppujen lopuksi olisi, tarvitseeko jokaiselle reissulle ottaa varmuuden vuoksi takki mukaan. Ihan yhtä lailla kauniilta se Suomen kesä näyttäisi, vaikkei aurinko joka päivä paistaisikaan. Hiljaiselta kesäyö, yhtä tyynnyttävältä järven pinta.

Täältä tullaan, koto-Suomi.

P.S. Yo. runo on syntynyt viime kesänä - Suomessa, tottakai.

Kielikuohuja rajan takaa

Juhannuksen jälkimainingeissa on sopivan otollinen hetki kirjoittaa muutama sananen siitä, että ei näilläkään seuduilla aivan osatta olla, mitä tulee keskikesäiseen juhlintaan. Käveleskelimme eilen Burlingtonin keskustassa, ja silmiin osui huomattavan monta tällaista lippua.

Mistä ne kertovat? Se on Kanadan Quebecin provinssin lippu. Päättelimme sen liittyvän kanadalaisten keskikesän juhlintaan, joka rakentuu St-Jean-Baptiste Dayn ympärille. Kyseinen juhlapäivä on kesäkuun 24., ja koska se on kansallinen vapaapäivä Quebecissa, sen ympärille rakentuu quebeciläisten suosittujen vapaapäivien suma. Mikä tarkoittaa sitä, että quebeciläiset, siis ne, jotka asuvat lähellä USAn rajaa, saapuvat silloin suurin joukoin tälle puolelle. Ja Burlington, nk. ensimmäisenä 'suurena' keskuksena tällä puolen, hyrisee, kun kanadalainen ostovoima vyöryy maisemiin.

Sen verran historiasta, että St-Jean-Baptiste Day'llä on uskonnolliset perinteet, ne samat, jotka meille tutulla juhannuksella. Päivä on kuitenkin menettänyt uskonnollista merkitystään ja samalla kulttuurinen ja poliittinen merkitys on lisääntynyt. Kanadan ranskankieliset (joista suuri osa asuu nimenomaan Quebecin alueella) korostavat tuolloin (jos nyt muutenkin, ja vieläpä voimakkaasti) oman kulttuurinsa ja kielensä säilyttämisen tärkeyttä. Quebecissa ranskankielisiä on n. 78% väestöstä.

Siitäpä aasinsiltana on helppo hypätä siihen, että kielipoliittinen keskustelu on Quebecissä tunteita herättävä aihe. Sanottakoon nyt vaikka, että 1970-luvulla säädetty kielilaki (Charter of the French Language), joka on määritellyt ranskan Quebecin viralliseksi kieleksi, on aiheuttanut niin huomattavia määriä yleistä närää kuin jopa suurehkojen englanninkielisten ihmismäärien muuttamista pois Quebecistä. Se on saanut aikaan myös yritysten muuttoliikkeitä ja sanotaanpa sen vaikuttaneen jopa voimakkaasti siihen, että Montreal on menettänyt asemaansa monella tapaa, ja samalla Toronto on vahvistanut omaansa. Quebecin provinssin alueella asuu nykyään reilut puoli miljoonaa englanninkielistä kansalaista.

Mutta mikä närästää? Englanninkielisten mukaan varmaankin vähän kaikki, mutta kielilaki todellakin tahtoo suojella ranskankielisyyttä niin vimmatusti, että se samalla vaikeuttaa vähemmistöjen asemaa. Käytännössä kaiken on oltava ranskankielistä, ja vaikka muitakin kieliä saa käyttää, on ranskan usein oltava näkyvämpi. Aiemmin jopa määriteltiin tekstin koko, jolla ranskan kielen aseman on erotuttava muista. Esimerkiksi ruokalistoissa piti ranskankielisen tekstin fontti olla huomattavasti suurempi, tai että teksti piti asemoida niin, että ranskankielinen versio luetaan automaattisesti ensin. Kertoopa tarina sellaistakin, että suuri debatti on saatu aikaan sellaisestakin aiheesta, kun sanaa 'pasta' ei ollut käännetty ruokalistoilla ranskaksi.

Kesäpäivä Burlingtonissa. Kyllä kelpaa.

Mutta kuten sanottu, kyllä heitä täällä kaivataan. Ja todellakin, ympäri vuoden quebeciläisiä on katukuvassa, mutta toki erityisesti loma-aikaan ja kiitospäivästä jouluun ulottuvana ajankohtana. Montrealistakin on tänne kuitenkin vain parin tunnin ajomatka, ja rajanylitys on yleensä vaivatonta. Paitsi siis loma-aikoina. Itsekin kannattaa pitää mielessä kanadalaisten juhlapäivät, niin säästyy jonottamiselta rajalla. Muutamasta minuutista voi helposti tullakin kolme varttia.

P.S. Tiedän, väkäset sun muut puuttuvat tekstistä. Taitaa laiskottaa.

Juhannusmietteissä näissä

Kuuluuhan sitä vähän romantisoida, suomalaista juhannusta. Yötöntä yötä, järvimaisemia ja kesätuulessa keinuvia koivunoksia. Sitäkin, että grillata täytyy, vaikka vettä tulisi vaakasuoraan tai toppavaatteita melkein tarvittaisiin. Saunoa ja uidakin, vaikka järvivesi olisi hyytävän kylmää. Sillä suomalainenhan tekee niin, koska on suomalainen keskikesä ja juhannus.

Ulkosuomalaisen juhannus voi olla erilainen. Meillä se on ollut tavanomaisen kesäinen viikonloppu, normaalin sellaisen mittainenkin. Perjantaihan oli täällä toki aivan normaali arkipäivä, ja meillä se muuttui vieläpä erityisen kotipainotteiseksi siksi, että kolmikostamme pienin, joka oli saanut edellispäivänä kolme rokotusta, sai perjantain vastaisena yönä kuumepiikin, joka antoi oireita vielä koko perjantain ajan. Lauantai onneksi hävitti kuitenkin vaivan, joten pääsimme suhteellisen normaaliin viikonloppuvauhtiin.

Ja sitten sää. Olo ei ole sikäli kotoinen, että sää ei ole muistuttanut tavanomaista suomalaista juhannussäätä. Satoi meillä kyllä perjantaiaamuna, mutta iltaa kohti sää kaunistui ja lauantai on mennyt erittäin miellyttävässä kesäsäässä, vajaassa kahdessakymmenessäviidessä celsiuksessa ja auringonpaisteessa. Aamupäivällä käyskentelimme keskustan Farmers Marketilla ja ostimme paikallisen leipomon oliiviöljyllä, merisuolalla ja yrteillä maustettua rinkulaleipää. Järjettömän hyvää sellaista.

Päivällä tuli tehtyä muutama kipaisu kauppoihin ja yksi jäätelöbaarilla poikkeaminenkin, ja pyörälenkillekin ehdimme. Eivät ne suuria urheilusuorituksia ole, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut tänä kesänä siinä muodossa, että jokainen kolmesta lapsestamme jo polkee suurinpiirtein koko matkan yhtä soittoa. Vielä emme haaveile siitä vaiheesta, että hyppäisimme itsekin pyörän päälle, sillä kolmen vielä epävarman, eri tahtiin polkevan, pyöräilijän vahtimisessa on edelleen riittävästi puuhaa.

Ei ole saunottu eikä uitu. Ei ole edes grillattu tänään, sillä tämän päivän ohjelmaan solahti paremmin takeaway. Huomenna on aikaa grillailla, jollei säänhaltija tee tepposia, sillä se uhkailee ukkoskuuroilla. Mutta koska lämpötila kipuaa huomenna hellerajan paremmalle puolelle, ei sadekaan suuremmin haittaa. Ihan kelpo juhannus ulkosuomalaisellakin siis. 

Otan siis sohvalla vielä paremman asennon. Tähän juhannukseen voisi kuulua vielä lasi proseccoa sekä vähän vaikkapa bruschettajuustoa ja paikallista, pitkään kypsytettyä cheddaria, muun muassa. Suomi-romantiikan aika on parin viikon kuluttua, tilatkaahan sinne vähän lämpöä lisää, että tarkenemme tulla!

P.S. Nippelitietona yöttömän yön kansalle tarjottakoon, että aurinko laski täällä tänään klo 20.40 ja nousee aamulla klo 5.07. 

Kiintiökiukku

Joskus päivät vaativat veronsa. Joskus tulee itsekin ajatelleeksi, että skarppaaminen on välillä vähän rasittavaa hommaa. Onko se sitten ihme, että nelivuotiaalla voi ottaa koville, kun joutuu pinnistelemään kokonaisen aamupäivän, käyttäytymään ihmisiksi ja pitämään vielä mölytkin mahassaan.

Tänään taisi olla sellainen päivä. Aamuyhdeksän jälkeen suoriuduin kahden nelivuotiaan kanssa lastenlääkäriasemalle ikävuositarkastukseen. Kun ei oikein tiedä itsekään, mitä vieraassa maassa pitäisi sellaiselta tarkastukselta odottaa, eikä osaa lapselleen edes kertoa muuta kuin että kaikenlaista varmasti tarkastetaan ja monenlaista kysellään. Tyttö ilmoittaa painokkaasti, että siellä ei kyllä anneta rokotuksia. Mistä lie niin päättelee, mietin hetken, kunnes keksin, että hän rakentaa mielikuvansa sen käynnin perusteella, kun kerran kävimme hänen kanssaan samassa paikassa näyttäytymässä pitkittyneen flunssan vuoksi. Päätän kertoa, että me teemme niin kuin käsketään ja kuuntelemme, mitä lääkärillä on sanottavaa ja mitä hän pitää tarpeellisena. Jätän siinä vaiheessa taktisesti kuitenkin kertomatta, että todennäköisesti tulossa on kolme piikkiä yhdellä kertaa. Auts.

Joudumme odottamaan pitkään, alussa sitä, että pääsemme edes tutkimushuoneeseen, sen jälkeen vuoron perään hoitajaa, lääkäriä ja taas hoitajaa. Selvittelen yhdessä lääkärin kanssa suomalaisen ja täkäläisen rokotusohjelman eroja ja tutkimme suomenkielisiä papereitani. Lapset tulevat siinä lomassa tarkastetuiksi ja vuoron perään kiipeävät syliini, kun ujous yllättää. Sanovat tuskin mitään, vaikka kumpikin osaisi jo englanniksikin kommunikoida. Antavat niin kaunista ja rauhallista kuvaa itsestään, että melkein naurattaa. Kuuntelevat kuuliaisen näköisinä, kun lääkäri puhuttelee heitä. Kyselee, mitä tykkäävät syödä lounaaksi. Poikani vastaa, että salaattia. They are so cute! And so brave!

Lounasaikaan olemme viimein taas kotona. Rokotuspiikeistä aiheutuneet kyyneleet ovat pyyhkiytyneet pois jo kotimatkalla, ja kaikesta skarppaamisesta aiheutunut patoutunut kiukkuamisen tarve purkautuu kotona. Alhainen verensokeri lisää vettä myllyyn. Iltapäivä meneekin sitten kinastelevia lapsia erotellessa ja tyhjänpäiväisyyksistä jankkaamisessa. Omaa hermoani venytetään myös oikein olan takaa, kun saan mainita asiasta kuin asiasta ainakin viisi viisitoista kertaa. Eikä mistään leikistä tule oikein mitään, eikä mistään hommasta oikein valmista, eikä rauhallista hetkeä tule ennen iltaa.

Kun äiti-ihminen kiukultaan saa ajatuksensa järjestykseen, niin yrittää pohtia asiaa siltä kannalta, että erilainen, jännittävä ja stressaavakin kokemus on pienen maailmassa sen verran suuri mullistus, että siitä aihetuneita paineita vain tulee puretuksi tavalla tai toisella siinä vaiheessa, kun stressi purkautuu. Kun täytyy käyttäytyä nätisti pitkän aikaa, on näköjään enemmän tai vähemmän pakko kiukutella sen jälkeen niin paljon, että kiintiö tulee kutakuinkin täyteen jokaisena päivänä. Kutsun sitä kiintiökiukuksi.

Nyt kun olen nimennyt ilmiön, voin yrittää elää sen kanssa taas hetken verran paremmin. Tai vaikka se joka kerta raastaakin yhtä lailla, on pakko yrittää ajatella, että tähänkin kai oli syynsä. Vaikka ei millään tahdo sitä syytä sillä tapahtumahetkellä aina löytää. Tai ainakaan sitä voimaa ymmärtää, jolla se paine purkautuu. Ehkäpä me aikuisetkin toimimme kuitenkin joskus tietyllä tavoin samalla kaavalla, vaikka olemmekin jo kouliintuneita ja ainakin olemme tietoisia siitä, mitä on tunteiden hallinta. Jos on joutunut viettämään stressaavan päivän, on illalla usein jo fyysisestikin väsynyt olo, eikä useinkaan tunne silloin olevansa mitenkään parhaimmillaan. Silloin tekee mieli lohturuokaa, eikö niin.

En minä tänään kuitenkaan tällaista saanut. Mutta unelmatkin auttavat eteenpäin! Eikun uutta päivää päin.

Ei-niin-satunnainen matkailija (ja sen vaimo)

Se oli sellainen vähän harvinaisemman tyylinen reissu, pieni päiväpyrähdys, joka oli alkanut aamukuudelta ja paluu kotikentälle piti olla siinä viiden jälkeen iltapäivällä. Mutta säätila tai jokin siellä jurnutti ja viivästytti ja lopulta perui paluulennon kokonaan. Tarjosivat tilalle yömyöhällä saapuvaa, mutta riski senkin peruuntumiseen oli suuri, joten hankkivat allensa auton, jolla olisivat kotimaisemissa samaan aikaan kuin tuo epävarmaksi luvattu lento. New Yorkista on meille noin kuuden tunnin ajomatka.

Ehei, en minä ole matkustellut. Minä en alkuunkaan matkustele siinä määrin kuin mieheni, en oikeastaan juuri ollenkaan nykyään, jos vuosittaiset lomamatkat Suomeen jätetään laskuista. Mutta kun tuo puoliskoni matkustaa suhteellisen paljon, niin minä kyllä olen oikeastaan sen matkustamisen kanssa naimisissa itsekin. Minä säästyn raskailta reissuilta ja lentokoneissa nyhjäämiseltä, mutta oma kalenterini elää kyllä monessa suhteessa samassa linjassa tuon matkustavaisen osapuolen kanssa.

Yritin tiedustella, että paljonkohan niitä matkapäiviä nykyään on, kun en ole lukua pitänyt. Ei hänkään, mutta jotain kertoo se, että miehelläni on korkeimman tason jäsenyys kolmessa suuressa allianssissa. Ihan käytännön tasolla tällainen matkustelutiheys tarkoittaa sitä, että jos mieheni joskus on kokonaisen viikon toimistollaan, se on poikkeavaa. Matkat ovat yleensä kahden - viiden päivän mittaisia, ja ajoittuvat onneksi harvemmin viikonlopuille. Niitä tapauksia kyllä sattuu aika ajoin, että pitkät etäisyydet aiheuttavat joko sunnuntailähdön tai lauantaipaluun, jolloin viikonloppu jää vähän tyngäksi.

Jos olisin sellainen sädekehää kutreilleni sovitteleva vaimo, yrittäisin kai kehuskella sillä, että niin sitä vain lapset hoidetaan ja huusholli huolletaan kelpo kuntoon, vaikka ainoana vastuullisena aikuisena saankin tätä härdelliä usein pyörittää. Että olisin sellainen talonmiesvaimo, joka tekee kaikki mahdolliset työt kotona, koska on joutunut paljon niitä tekemään. Okei, olen esimerkiksi avannut putkia ja pukeutunut melkein avaruuspukuun tuhotakseni ampiaispesän, mutta en tunne olevani mikään superihminen. En. Olen vain tottunut, mahdottoman tottunut olosuhteisiin. Mutta siitä huolimatta, kyllä minua jurppii olan takaa, kun miehen poissaollessa tuiskuttaa puoli metriä lunta tai jokin kone hajoaa siinä vaiheessa, kun hän on astunut ovesta ulos. Pitkän poissaolon jälkeen lasken tunteja siihen, että hän saapuu. Sillä sekin on jo paljon, että toinen on taas läsnä, vaikkakin väsyneenä. Hienosti hän kuitenkin hyppää kuvioon lennosta mukaan, siitä ylistys.

Minulta joskus udellaan, että muistan kai aina, missä mieheni milloinkin reissaa. No, muistan missä (99%), mutta en muista, mitä kautta hän sinne menee (max 60%) tai aivan ulkomuistista, millä kellonlyömällä hän tulee (92%). Onneksi käytössämme on oiva sovellus nimeltään TripIt, joka kertoo myös vaimolle, missä mies reissaa. Sieltä on kätevää tarkistaa yksityiskohtia silloin, kun kotiäidin umpitäysi muistikapasiteetti natisee liitoksissaan. Käytössämme on myös ikiaikainen seinäkalenteri, josta löytyy matkakohteiden nimet, joten siitä voi painaa mieleensä visuaalisen muistijäljen seuraavien viikkojen ohjelmasta. (Tiedättekös, miten kätevää on yrittää esimerkiksi varata vaikkapa lääkäriaikaa sellaisen kalenterin avulla? Minä tiedän.)

Mutta siis, palatakseni alkuun, eli siihen päivän pikapyrähdykseen New Yorkissa, joka ei sitten osoittautunutkaan niin pikaiseksi. Mieheni saapui kotiin vähän ennen puoltayötä istuttuaan autossa sen kuusi tuntia ja reilusti yli 400 kilometriä. Aamuseitsemän aikaan havahduin siihen, että hän pakkasi matkapakaasiaan seuraavaa reissua varten ja istahti autoon matkatakseen kohti Kanadaa. Illansuussa hän soitteli, n. 500 kilometrin matkan jälkeen, ilmoittaakseen että on päässyt perille jonnekin Quebecin provinssin vähän syrjäisemmälle seudulle, paikkaan, jonka nimeä hän ei edes yritä lausua. Olen kuitenkin kartalla, sillä olen tarkastanut kartasta sen pienehkön järven sijainnin, jonka lähettyvillä hän on. Ja sitten huomenna taas autoon ja kohti kotia, sen samaisen 500 kilometrin verran. Että näin juhlavaa se välillä on.

Mutta kyllä täällä pärjäillään, luntakaan ei ole satanut sitten maaliskuun. Kaikki ok, kuten huomaan joka kerta hänelle sanovani. Onneksi se vieläpä pitää paikkansa. 

Äiti, me voitaisiin ottaa sellainen pieni kissa!

Jokin aika sitten kävimme ostamassa kissanruokaa.

Ei meillä kissaa ole. On kyllä ollut, kaksikin, vuosia sitten, kun asuimme vielä Suomessa. Vanhuus ja vaivat tulivat niille eteen, ensimmäisen jouduimme hyvästelemään vuonna 2007, toisen 2010. Sen jälkeen en olekaan kissanruokaa ostanut - ennen tätä kesäkuuta 2015.

Saimme kutsun esikoisemme luokkakaverin 5-vuotissyntymäpäiville, joita vietettiin kesäkuun alussa. Ihanaan tapaan saimme kutsun koko perhe ja sinne juhliin me sitten astelimme, ne kissanruoat kassissamme. Syntymäpäiväsankarin perhe oli nimittäin tehnyt päätöksen, että he eivät tahdo lapselle tyypillisiä syntymäpäivälahjoja, sillä tavaraa on liiankin kanssa (asiaa, asiaa). Sen sijaan syntympäiväsankari sai itse valita hyväntekeväisyyskohteen, johon tahtoisi lahjoittaa. Niinpä lahjojen sijaan pyydettiin, että juhliin tuotaisiin kissan- tai koirantarvikkeita, jotka tyttö voisi sitten lahjoittaa eläinten pelastuskotiin. Toivotuista tarvikkeista oli onneksi olemassa lista, joten hankkiminen oli helppoa. Tästä syystä päädyimme ostamaan tietynmerkkistä kissanruokaa. Meidän kolmikkomme, joka ei ollut koskaan käynyt täällä lemmikkieläinliikkeessä (en liioin minä tai mieheni) lähti innolla tutustumaan sellaiseen. Päädyimme suureen pet warehouse -tyyppiseen kauppaan, jossa ei tietenkään sattunut sellaisena kauniina kesäiltana olemaan montakaan asiakasta, joten lastemme riemunkiljahdukset tulivat kyllä kuulluksi koko kaupan henkilö- ja asiakaskunnan osalta.

Olen saanut sen käsityksen, että amerikkalaisilla on varsin paljon lemmikkieläimiä, ainakin tällä kolkalla tuntuu siltä. Koira on melkein talossa kuin talossa, samoin kissoja tuntuu monella olevan, vaikka niitä ei ulkosalla kyllä näe. Olen vähän odottanut sitä hetkeä, milloin omat lapset alkavat pyytää meille lemmikkieläintä. En usko, että meille pyydettäisiin koiraa, sillä esikoisemme on niiden suhteen melko arka, mutta eläimet muutoin kyllä kiehtovat häntä suunnattomasti. Niinpä tässä eräänä iltana, kuusivuotiaani tuli luokseni ja totesi sillä kainolla tavalla, jonka hän kyllä niin hyvin osaa, että Äiti, me voitaisiin ottaa meille sellainen pieni kissa.

Mutta ei, meille ei tule nyt kissaa, niin ihania kuin ne ovatkin. Minä en voisi kissanpentuja mennä katsomaankaan, poimisin kuitenkin yhden taskuuni. Ei meille tule ihan tällä hetkellä mitään muutakaan eläintä, vaikka aloimmekin tuon lemmikkiliikekäynnin jälkeen vähän enemmän haaveilla akvaariosta. Olen ollut vuosia sitten akvaarioharrastaja ja asia on sittemmin jäänyt hieman mieleen kytemään. Tällä hetkellä kuitenkin elämäntilanne on epävarmuudessaan sellainen, ettei sitoutuminen lemmikkeläimeen tunnu kovin järkevältä. Mutta ehkä meille vielä jossain vaiheessa hankitaan se akvaario, ainakin se on ajatuksena houkutteleva. Mutta sitä ennen, ulkosuomalainen komennuslainen perheineen taitaa odottaa, mitä elämä on tuomassa tullessaan. Tuoko se pysyvämpää oleskelua jossain, vaikkei tiedäkään tänä päivänä missä. Se epävarmuus, se saattaisi olla rasittavaakin, mutta sittenkin, se on yllättävän kiehtovaa. Mutta suunnitella voi onneksi aina.

Onnellinen sattuma lienee sekin, että esikoisemme uuden ystävän perheessä on niin koira, kaksi kissaa kuin akvaariokin. Voimme siis toistaiseksi ihastella siellä!

And we made it!

Varsin kaunis kesäinen lauantaiaamu, oikeastaan hyvinkin. Ehkä jopa vähän liiankin, jos myöntää oikein rehellisesti, sillä lämmintä ja vehreää kesäkuun aamua ihastellessani olin matkalla esikoisen koululle talkoohommiin. Kouluvuosi saatiin päätökseen eilen, mutta vanhemmilta pyydetään selkärankaa senkin jälkeen, sillä järjesteltävää ja puuhailtavaa koululla riittää. Joten päätin kantaa korteni kekoon ja piirsin kalenteriini merkinnän lauantaiaamuun kello yhdeksän.

Viikon ukkos- ym. sateet ovat pitäneet koulun pihan kosteana.

Ihan pikkuisen meinasi siis etukäteen laiskottaa. Koko viikko on ollut puuhakas, vähän erilainen, jännittävä ja tunnelma odottava. Koululaisetkin lopettelivat jo alkuviikolla normaalit opiskelunsa ja valmistautuivat loppuviikon ajan perjantaina pidettyyn nk. kevätjuhlaan (closing ceremony) sekä sen yhteydessä järjestettyyn taidenäyttelyyn (art display).

Päätösjuhla oli omanlaisensa, ainakin suomalaiselle, joka muistaa jostain kaukaisuudesta omien kevätjuhliensa tunnelman. Juhlan tarkoitus oli selvästi esitellä vanhemmille lasten kouluvuoden aikana oppimiaan tietoja ja taitoja. Niinpä esillä olleiden taidetöiden lisäksi saimme kuulla erilaisia musiikkiesityksiä sekä näytteitä koululaisten espanjan kielen taidoista. Amerikkalaiseen tapaan myös tietenkin runsaasti kiitoksia, huomionosoituksia, taputuksia ja ylistäviä puheenparsia. Jälleen kerran tunne vahvistui, että tämä koulu ja sen ympärillä toimiva yhteisö on yhtenäinen, toisistaan huolehtiva, toisiaan kunnioittava joukko ihmisiä. Sellainen joukko, johon on ilo kuulua. 

Taidenäyttelyn satoa.

Perjantain juhlallisuuksiin mennessä myös mieli oli ehtinyt huojentua monella tapaa. Torstaina olin näpertänyt kahdeksan pientä pussukkaa, joihin olin kätkenyt suomalaista suklaata ja kiitoskortin ja kiikuttanut niitä niin opettajille kuin keittäjälle ynnä kanslistille. Kukkapaketit olin hankkinut esikoiseni opettajalle sekä avustavalle opettajalle, joka on ollut meille suunnaton apu tämän ensimmäisen vuoden kiemuroissa. Mutta mainittakoon vielä sekin, että pussukoiden toimitustapa herätti kyllä ihastusta kaikkein eniten.

Joten purkissa on, koko pitkä vuosi, joka ei sittenkään ollut kovin pitkä. Syksyllä tuntui, että koulupäiviä on edessä mahdoton määrä, mutta viime viikkoina on huomannut heränneensä ajatuksiin siitä, että koko kouluvuosi on kuitenkin sujahtanut aika vauhdilla. Oikeastaan on ollut jopa sellainen hassu tunne, että tässäkö tämä nyt jo meni, että nytkö ne rutiinit muuttuvat, että minä olisin kyennyt pyörittämään vielä lisää. Ja sittenkin jokin sellainen asiaan kuuluva väsymyskin on hiipinyt kuvaan mukaan, se sellainen loppuvaiheessa päälle putoava, se tunne, että loma tulee kuitenkin aivan tarpeeseen. Helpon tästä vuodesta on tehnyt myös se, että itse koululainen on lähtenyt jokaisena aamuna innolla kohti koulua. En elä siinä illuusiossa, että se jatkuisi loputtomiin, mutta osaan olla siitä iloinen tällä hetkellä.

Tänään puuhastelin siis yhteensä kaksi ja puoli tuntia koulun keittiön nurkassa, jossa sijaitsee iltapäivätoiminnan keskus. Sain tehtäväkseni käydä läpi lukemattoman määrän koreja ja laatikoita, joissa oli kaikkea mahdollista kynistä askartelumateriaaleihin ja ompelutarvikkeisiin. Saavuin paikalle sen verran alkuvaiheessa, että pääsin valitsemaan tehtävän, ja niinpä minä, hyvästä järjestyksestä ainaisesti unelmoiva kotirouva, pääsin näpertelemään järjestykseen sellaiset helposti tuhatkunta pikkuista tavaraa. Nyt ovat puuvärikynät teroitettuna lapsille kesän toimintaa varten.

Ja huomisaamuna minä nukun. Ihan siihen saakka, kunnes pieni nelivuotias tulee ja työntää nenänsä kiinni omaani ja ilmoittaa, että 'Äiti, on tullut aamu.' Toivon, ettei se tapahdu ainakaan kovin paljon ennen aamuseitsemää. Aina voi toivoa, mutta koskaan ei tiedä. Sen tiedän, että huomisaamuna minun ei tarvitse kömpiä heti herättyäni ylös, vaan sen sijaan nappaan sen nelivuotiaan kainalooni.

Se on loma nyt.

Ämpärikaupalla, ole hyvä

Ilta hämärtyy näillä leveyksillä tähän vuodenaikaan noin yhdeksän nurkilla. Kunhan meno lastenhuoneissa hiljenee, kutsuu sohva. Olohuoneen hämärässä valaistuksessa voi selvitellä ajatuksensa ja suunnitella seuraavaa päivää. Tai sitten vain olla ja ihmetellä. Ja nauttia niistä pienistä hetkistä, kun ei ole kiire minnekään.

Päivän tapahtumat pyörivät vielä päässä, mietityttävät. Kaadanko niskaasi koko saavillisen kerralla, miettii kotirouva, kun on viimein saanut puoliskonsa viereensä sohvalle. Purkaisi turhautumistaan, jota on joutunut sietämään, kun on joutunut taas kerran kuluttamaan päivästään monta, liian monta, tovia siihen, että on ohjeistanut naperokolmikkoaan siitä, mitä sopii tehdä ja mitä ei. Ruikuttaisi vähän sitäkin, että vaikka kuinka yrittäisi laajentaa arkiruokarepertuaariaan, on kuitenkin aina joku, joka tyrmää kaikki yritykset. Ihmettelisi ääneen sitä, että milloinkahan sisarusten välinen kinastelu oikeasti alkaa vähenemään. Toitottaisi väsymystään, joka ei tule siitä, että tekemistä on paljon, vaan enemmänkin siitä, että turhautuu toimiin, jotka eivät meinaa tehota.

Ja sittenkin, kun alkaa purkaa sydäntään, huomaa, että puolet hankaluuksista on jo unohtanut. Että sittenkin ne huonommatkin hetket ovat painuneet muistissa taka-alalle, kun niitä on seurannut taas parempia hetkiä. Pystyykin miettimään koko pakettia taas kokonaisuutena ja näkee ne iloisemmat hetket väriläiskinä siinä sekamelskassa. Sittenkin.

Että ei, en kaada ämpärikaupalla päällesi, sillä on niin paljon mukavampaa keskittyä mukavampiin asioihin. Puran napinoitani juuri sen verran, että alkaa helpottaa. Selittelemällä alkaa moni solmu aueta ja mittasuhteet löytyvät uudelleen. Muistutan itseäni, että eihän tällainen arki aina ruusuilla tanssimista ole, mutta aina voi yrittää suhtautua uudelleen. Keräillä itseään hetken aikaa ja nousta taas uusin voimin seuraavaan aamuun.

Sillä oikeasti, aivan oikeasti, kaikki on kuitenkin aivan hyvin. Pienten lasten ikäkausiin kuuluu haasteita, eikä niitä pääse pakoon. Niihin on vain yritettävä löytää ne keinot, jotka omaan perheeseen parhaimmin sopivat. Olkoonkin, että joudun olemaan päivittäin esimerkiksi ilonpilaaja, tosikko ja kärttyinen keski-ikäinen, noin muutamia mainitakseni. 

Onneksi saan olla kuitenkin aika paljon muutakin.

Sekamelskan syövereissä

En meinannut päästä tähän kirjoitushommaan saakka, sillä jäin purkamaan sähköpostiani. Mikähän senkin on tullut, kun tulvii aivan yli äyräiden. Yllättävästi tuntuu jos vaikka millä taholla olevan nyt asiaa ja niistä voimallisimpana vyöryy tiedottamaan esikoisen koulu - sähköpostia tulee yleensäkin paljon, mutta nyt kun kouluvuosi on loppumassa, ovat ottaneet vielä loppukirin.

Luontokasvatusprojektin (tunnetaan nimellä FarmFoodForest) lopettajaishulabaloot ja yhteinen lounas. Opettajille tarjottava aamiainen, voit kiikuttaa koululle lämpimäisiä. Muutama opettaja on vaihtamassa maisemaa, läksiäislahjakoriin voi käydä pudottamassa muistamisia ja yhdelle kerätään kansliassa riihikuivaa, jotta saadaan hänelle lähtölahjaksi lahjakortti rakennusliikkeeseen, aikoo rakentaa ensi vuonna talon. Ja muista, että vanhempien talkoopäivät lähestyvät, ilmoittautua voit netissä. Viimeisenä koulupäivänä vielä lopettajaisjuhlinnat ja oppilaiden taidenäyttely.

Osallistuin jo onneksi yhteen esikoisemme opettajalle puuhattuun yhteislahjaan, jotka kaksi ah-niin-tehokasta äitiä organisoi, kiitos ja kumarrus heille. Keräsivät kuvia vuoden varrelta ja kokosivat opettajalle muistoksi valokuvakirjan. Olen kantanut rahani keräykseen, mieli on keventynyt siltä osin. Silti takaraivossa takoo, että miten muuten kuuluisi ehkä vielä muistaa, avustavaa opettajaa ainakin. Entä keittäjä tai kanslisti tai toiset opettajat, kaikkihan siellä toisensa tuntevat. Kukkakaupan kautta vielä loppuviikolla tai jos kaivelisi varalla olevia Suomi-suklaapaketteja vielä kaappien kätköistä.

Ihan käsittämättömän vauhdilla on tämä kouluvuosi mennyt, ei tahdo oikein ymmärtää, miten siinä näin on käynyt. Muistan vielä sen hellettä enteilevän aamun viime syyskuussa, kun lähdimme esikoisemme kanssa kohti koulua, perhosia vatsassa jokaisella. Ja kuinka kaikki uusi kävi kuitenkin aika nopeasti tutuksi. Ja nytkö, kun kesä on kauneimmillaan, ollaan jo ihan ensimmäisen vuoden loppusuoralla. Kierto on käynyt helteistä helteisiin, hyisen kylmän talven kautta. Se on ollut opettavainen vuosi, meille kaikille. Antoisa, mutta kiireinen. Hieno vuosi kaiken kaikkiaan.

Pienen, ylpeän, koululaisen kirjoitusvihko.

En osaa vielä heittää rutiineista irti. Olen ohjelmoinut itseni herättämään lapset tiettyyn aikaan tietyssä järjestyksessä, viemään hitaimman pukijan ensin aamupesulle ja antamalla hänelle siten enemmän valmistautumisaikaa. Hoputtanut häntä, joka alkaa aina puuhailla muuta kuin sitä, mitä pitäisi. Kattanut aamupalaa samaan ripeään tahtiin joka aamu. Hörpännyt sen oman, jäähtyneen kahvini, syönyt hätäisesti yhden voileivän. Keräillyt sinne tänne singahtelevat lapsoset autoon ja huristellut tutuksi käynyttä reittiä kohti koulua, jonka punaisena hohtava katto näkyy melkein meille saakka.

Tässä puuhastelujen lomassa ovat kaksi kuopustammekin ehtineet täyttää vuosia, sekin jotenkin hämmästyttää. Hetkittäin pysähdyn ajattelemaan sitä, että he ovat todellakin kasvaneet täällä. He olivat vain yksivuotiaita, kun muutimme tänne ja nyt he ovat jo neljä. Mihin aika kuluukaan. Vanhenenkohan minä itsekin, sekin käy välillä mielessä.

Olen luultavasti myös sairastanut jonkinlaista kevyttä kesäflunssaa tässä samaan hengenvetoon, sillä aika ajoin huomaan yskiväni ikävästi. Mutta kun on koko ajan puuhaa, ei ehdi sellaista sen enempää murehtimaan. Sitä paitsi, olen keväisin usein allergiasta johtuen tukkoinen, joten tämän voi lokeroida samaan laariin, jolloin sitä ei kannata jäädä pohtimaan, vaan luottaa siihen, että kyllä se siitä itsekseen häviää.

Ensi viikolla olemme siis ihan lomalla. Muutama viikko akkujen lataamista on edessä ennen lomamatkaa koto-Suomeen. Kyllä tästä vielä hyvä kesä paketoidaan!

Väliaikaista kaikki on vain. Vai onko.

Muutama päivä sitten naulasimme tauluja seinälle, valokuvankin ja pari kelloa lastenhuoneisiin. Siinä ei sinänsä ole mitään kovin erikoista. Saattaa se kertoa siitäkin, että kodinlaittajat ovat kärsineet jonkinasteisesta laiskuudesta, sillä onhan tässä talossa ehditty kohta jo kolme vuotta asua. Mutta erikoisempaa siinä onkin ehkä se, että se saa ulkosuomalaisen ajatukset vaeltamaan.

Miksi? Sillä ulkomaankomennuslaisen elämä perheineen on jatkuvasti tilapäisen oloista. Vaikka se paikka, johon on päätynyt, on niin kiva, että siellä viihtyisi luultavasti vaikka miten pitkään. Vaikka on levollinen olo ja kaikki on hyvin, eikä suuria huolia ole juuri nyt kannettavana. Vaikka elämäänsä elää kuten muutoinkin eläisi, tästä päivästä nauttien ja huomista suunnitellen. 

Komennuslainen miettii kuitenkin, että kun nyt naulaan tämän taulun tähän seinään, niin kannattaako se sittenkään, jos kohtuullisen ajan kuluttua kuitenkin tämän talon sisustusta puretaan muuttolaatikoihin. Aika ajoin saa ajatuksiinsa sen epämääräiseltäkin tuntuvan tunteen, että mitä sitten, minne seuraavaksi. Missä me rakennamme elämäämme eteenpäin, kun täältä lähdemme, ja milloin se lähtö tapahtuu. Missä me olemme esimerkiksi viiden vuoden kuluttua. Mitä kaikkea me jätämme taaksemme, kun seuraava etappi kutsuu.

Mitä me ikävöimme sitten? Vuorimaisemia? Järveä? Kaupungin kaunista ilmettä ja kesän tunnelmaa? Varmasti. Vai - sitä tunnetta, kun huomaa olevansa osa jotain. Sitä, kun nauraa jonkun uuden tuttavan kanssa ja huomaa löytäneensä yhteisiä säveliä? Sitäkö, kun näkee lapsensa viihtyvän ja nauttivan uusien ystäviensä seurasta? Sitäkö hetkeä, kun joskus vielä uudet kotiympyrät kävivät tutuiksi ja turvallisiksi.

Ulkosuomalaisuus on opettanut minulle jotain itsestäni. Se on saanut minut huomaamaan, että turvallisuutta rakastava luonteeni on kuitenkin myös yllättävän avoin uusille seikkailuille. Luulin rakastavani pysyvyyttä, mutta olenkin täysin onnellinen ja vapautunut siitäkin huolimatta, etten tiedä, minne matka seuraavaksi käy. Perheen pysyvyys, se taas tuntuu vahvistuvan aina entisestään.

Olen kohdannut viime aikoina erikoisiakin tunteita. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, löytänyt heidän kanssaan yhteisiä asioita. Olen ollut siitä kaikesta suunnattoman onnellinen. Samalla mieleeni hiipii jo valmiiksi haikeus. Mitä sitten, kun täältä lähdemme. Tapaammeko vielä joskus myöhemminkin? Mietityttää, jääkö tämä ihminen vaikuttamaan elämääni. 

Kun jätän jalanjälkeni, jäävätkö ne näkyviin vai pyyhkiytyvätkö pois.

Olen taipuvainen uskomaan siihen joskus kuulemaani viisauteen, että ihmiset tulevat elämääsi syystä. They come for a reason. Ja jos he lähtevät elämästäsi, siinäkin on tarkoituksensa. Näetkö aina sitä tarkoitusta heti, voi olla aivan eri tarina. Olen myös päätynyt viime aikoina pohtimaan samalla sitä, ketkä ovat jääneet minun elämääni myös sen jälkeen, kun lähdimme Suomesta. Olen onnekas, että monet ovat. En laske sen mukaan, kuka tulee käymään täällä saakka, sillä olemme kaukana. En laske itse asiassa ollenkaan. Vain huomaan, että saan olla onnellinen. 

Sillä on monta tarkoitusta, aivan selvästi on.

Nyt vai heti vai myöhemmin?

Sitä voisi melkein juhlistaa, että ikkunat on nyt pesty. Se ei nimittäin ollut niin helppoa kuin voisi kuvitella - kun muistelee, mitä tapahtui viime vuonna. Tänä vuonna ikkunanpesijät siis kuitenkin saapuivat. Mutta ihan pikkuisen meinasi tänä vuonnakin jännittää.

Reilu kuukausi sitten sain sovittua ikkunanpesijän kanssa, että he tulevat kesäkuun neljäntenä kello 10. Puhuimme puhelimessa asiasta. Pari viikkoa myöhemmin hän lähettää minulle sähköpostia sopiakseen ajankohdasta. Muistutan, että sovimme asiasta puhelimessa jo pari viikkoa sitten ja pyydän vahvistusta. Saan sellaisen ja jatkan tyytyväisenä kesäkuun neljännen odottamista. Muutamaa päivää myöhemmin saan uuden viestin, jossa hän kysyy, voivatko he tulla tuona päivänä jo klo 8.30. Sen kun, mutta aloittakoon ulkoa, sillä olen tuohon aikaan vielä viemässä esikoista kouluun. Päivää ennen h-hetkeä hän ilmoittaa, että hän tulee paikalle n. 9.30. Vähän jo kummastuttaa, mutta sanon, että asia on ok. 

Kesäkuun neljäs tulee. Kello tulee 9.30, mutta ketään ei näy. Kymmenen nurkilla alkaa suomalaisen aikakäsityksessä nykiä. Soitan pesijälle, ei vastausta. Great. Kello 10.22 he saapuvat, ja alkavat verkkaiseen tahtiin pestä ikkunoita. Kenelläkään kolmesta ei ole kiireen kierää, mutta eipä ole minun ongelmani pohtia sitä, onko heidän tarkoitus mennä vielä jonnekin muualle, kun meillä saavat homman hoidettua.

Päädyn pohtimaan, onko oma käsitykseni ajoissa olemisesta muuttunut ulkosuomalaisvuosina. Olen ollut melko täsmällinen luonne ja olen yleensä ajoissa, meninpä minne tahansa. Kovin paljon etuajassa en kyllä yleensä (enää) ole, mutta hyvin harvoin sovitusta tapaamisajasta myöhässäkään. Toki, jos minut on kutsuttu kylään esimerkiksi kello seitsemän, en ole paikalla tasan seitsemältä. Luultavasti olen paikalla n. 19.10 tai viimeistään 19.20. Joskus on mielenkiintoista pohtia sitä, miksi on sopivaa mennä kylään vasta vähän sovitun ajan jälkeen. Mutta näin se tuntuu olevan, ja sitä olen vain alkanut noudattaa.

Koululle menemme aamulla yleensä n. klo 8.15, kun aamupiiri alkaa 8.30. Lapset leikkivät mielellään luokassa ennen varsinaisen ohjelman alkamista, ja koska tämä hetki on selvästi esikoisellemme tärkeä, pyrimme siis olemaan paikalla n. 15 minuuttia ennen aamupiiriä. Aluksi aloin ohjata lastani siivoamaan leikkijälkensä pois vähän ennen puolta yhdeksää, mutta yleinen käytäntö sai minut luopumaan patistelusta. Kaikki leikkivät rauhassa siihen saakka, kunnes joku opettajista huomaa kellon käyvän ja tulee pyytämään kokoontumista aamupiiriin. Ei se puoli yhdeksältä tapahdu, vaan jossain klo 8.30-8.40 välimaastossa. Olen huomannut muutenkin, että vaikka koulussa noudatetaan tiettyä rytmiä, ei kukaan laske minuutteja, vaan seuraavaan vaiheeseen siirrytään suurin piirtein tiettyyn aikaan. Pidän myös joustavuudesta, jota siihen liittyy - jos vaikka ulkona on kaunis ilma, lapset saavat olla ulkona vähän pidempään. Ihan vain siksi, että ulkona on kaunis ilma.

Aikakäsityksen eroavaisuudet suomalaisen ja vermontilaisen välillä ovat siis melko miedot. Suomalainen on täsmällisempi, mutta vermontilainen on kuitenkin kokonaisuudessaan melko täsmällinen hänkin. Jos homma toimii, kukaan ei tee suurta numeroa siitä, ettei nyt oltu aivan minuutilleen ajoissa. Mutta ikkunanpesijän, jonka piti tulla 9.30, minä odotan saapuvan viimeistään 9.40, en tuntia myöhemmin. Ikkunat ovat aivan riittävän hyvin pestyt, mutta ensi vuonna taitaa sittenkin olla aika vaihtaa pesijää, sillä haluan selvitä vähemmällä kellonaikapallottelulla.

Lauantaiaamun virkistykseksi pääsemme huomenna esikoisen luokkakaverin syntymäpäiville. Kutsu on käynyt klo 11, ja taas suomalainen pohtii, mihin aikaan paikalle menisi. Ehkä kuitenkin n. 11.05 tai 11.10, sillä juhlat on rajattu kestämään kaksi tuntia (mikä on tavallista syntymäpäivillä, ainakin täällä).

Henkilökohtaisen aikakäsitykseni mukaan nyt on syytä mennä nukkumaan. Kello on täällä 22.27. Yökyöpeli jaksaa tavallisesti kyllä pidempään, mutta nyt on yllättänyt perjantai-illan uupumus. Se on vähän salakavala tauti ja meinaa vaivata meitä keski-ikäisiä. Arkiviikon porskuttamisen jälkeen huomaa illalla yhtäkkiä sohvalle istuessaan, että on tullut taas tehtyä viikon mittaan kaikenlaista. Jalkojakin vähän pakottaa ja ajatuksissakin alkaa tökkiä.

Hyvää yötä Vermontista, siis.

One of those days

Tämä oli sellainen päivä, että tuntui, että tämäkin tuijotti. Minua. Homma ei jotenkin lähtenyt edes käyntiin aivan normaaliin tapaan, vaan joka asiaan tuntui kuluvan tavallista enemmän aikaa. Aivan kuin arjen kontrolli olisi hetkittäin jotenkin hukassa, vaikka tietää tarkkaan, miten homma saadaan etenemään. Mutta kun vilkuilee kelloa, se on aina vähän enemmän kuin kuvittelee. Ja siellä täällä vastaan tulee hoitamattomia asioita, vaikka kuvitteli tehneensä kaiken jokseenkin tarpeellisen.

Ehkä sekin johtui tästä päivästä, että ilmakiharrinkin lakkasi toimimasta. Yritin sillä oikukkaita sivuhiuksiani ojentaa ja kas kummaa, harjaosa otti ja lennähti kaaressa jonnekin kylpyhuoneen lattialle. Ja rikkihän se, tietenkin, ei sitä enää siihen takaisin kiinni saanut, kun se vietävän muoviosa oli haljennut. No, uuden ostoon sitten vain. 

Kaksi kolmesta kaatoi välipalajogurtin tänään pöydälle, yksi kaatoi maitomukinsa päivällisellä. Kananpalat olivat liian pieniä ja lensivät erään tyttösen lautaselta pitkin pöytää. Samoin paprikan palat, jotka olivat väärän värisiä, sillä punainen (ja vain punainen) on hänen herkkuaan. Kuorin yhdelle appelsiinia iltapalaksi, koska toivoi. Toiselle pilkoin omenaa, koska toivoi. Ja kumpikin jätti suurimman osan sittenkin syömättä. 

Kastelivat ulkona kenkänsä, sukkansa, lahkeensa ja hihansa. Kinasivat torkkupeitosta, tyynyistä, Minni Hiirestä, pehmokoirasta ja siitä, missä kukakin saa istua. Ihmettelin, miksi päähäni sattuu, ja muistin, että tömäytin sen autoni kattoon, kun kömmin kiinnittämään lasten turvavöitä. 

Käymässä koulun lukunurkkauksessa.

Mutta näitä päiviä varten minulla on ohjenuora. Kerään mielessäni asioita, jotka ovat menneet tänään hyvin. Eteisessä on riidelty tänään vähemmän, samoin autossa. Koululla on käyttäydytty hyvin ja leluja on siivottu kohtuullisen hyvin, vaikkakin vasta kohtuullisen patistelun jälkeen. Onnistuin tekemään jämäruoaksi jääneestä grillatusta broilerista maittavan paistoksen paprikan ja sipulin kera. Esikoinen oli päässyt koululta käymään näyttelyssä, joka oli lumonnut hänet täysin ja jonne hän haluaa viedä meidät muutkin ensi tilassa. Olipa päässyt tänään karuselliinkin, ja se vasta huikea kokemus oli ollut.

Että en kutsu näitä päiviä huonoiksi, kutsun niitä enemmänkin tahmeiksi. Niiden jälkeen tulee uusia, ehkä vähemmän tahmeita päiviä. 

Otan suklaata. Sillä joku viisas on joskus sanonut, että suklaa on vastaus kaikkeen. Ja ketäpä silloin kiinnostaa, mikä se kysymys olikaan.

Minun, minun ja minun

On tullut moneen kertaan viime aikoina mainittua, että meiltä löytyy perheenjäseniä, jotka elävät vahvasti tunteella. Sellaisilla äkkinäisesti räjähtävillä vieläpä, niillä, jotka syntyvät jostain ja hyökyvät päälle ja saattavat joskus laantuakin yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin. Näihin vahvoihin tunteisiin liittyy kiinteästi vahva omistamisen halu.

Joten meillä kuullaan jatkuvasti sanoja minä, minun, minulle, minullekin (ja tähän kaikki variaatiot). Kirja, auto, takki, kenkä, lautanen, muki, kynä, keinu, keppi, lumipallo, ihan mikä vain. Ollaan hyviä muistuttamaan kaveria siitä, että tämä on minun, ei sinun. Ja sitten taas, jos kaveri ottaakin minulta, niin sitten kyllä muistutetaan, että ne ovat yhteisiä. Näillä näkyy olevan sitä omanlaista pelisilmääkin jo.

Meillä noudatetaan 0-3-sääntöä. Se tarkoittaa, että lähes kaikkea hankitaan joko kolme kappaletta tai sitten ei ollenkaan. Kouluun liittyvien tavaroiden hankkiminen on voitu toistaiseksi melko helposti perustella sillä, että niitä tarvitsee vain esikoisemme, mutta sekin tilanne tulee ensi syksynä muuttumaan. 

Mutta, minä kuvittelin joskus monenlaista, mutta sitten havahduin todellisuuteen. Kuvittelin, että kunhan taaperoiästä päästään, voi lapsille jo perustella helposti ja kätevästi, miksi johonkin ei kuulu koskea. Että sen jälkeen, kun on satatuhatta kertaa siirtänyt taaperon pois penkomasta paikkoja, jotka eivät hänelle kuulu, voi myöhemmin alkaa säilyttää tavaroita niille sopivasti tai kätevästi varatuilla paikoilla. Kunhan vain muistuttaa jälkikasvuaan, mihin paikkoihin ei pidä mennä eli missä on vain aikuisten tavaraa. Ja katinkontit.

Meillä ei ole enää taaperoikäisiä talossa, mutta meillä on kekseliäitä kolmevuotiaita. Jotka osaavat jopa houkutella kiltin kuusivuotiaan mukaan salaperäisille tutkimusmatkoilleen. Meillä on ilkikurisesti vilkuileva poika, joka kertoo äidille, että äiti voisi mennä käymään yläkerrassa (kun hän jää leikkimään alakertaan). Meillä on uteliastakin uteliaampi pieni tyttö, joka ehtii syyttää veljeään jo siinä vaiheessa, kun äiti ei ehdi vielä sanoakaan mitään.

Joten minä olen lähtenyt peliin mukaan. Nämä ovat minun! kerron pojalle, joka kurkottaa kohti puhelintani ja tietokonettani. Nämä paperit ovat äidin ja isän tärkeitä papereita, selitän, kun tyttö etsii keittiön pöydältä materiaalia askarteluihinsa. Tuolla pöydällä ei ole mitään lasten tavaraa, vimmastun, kun pöydän päälle kasattu epämääräinen pino uhkaa tulla sieltä alas. Vain minä otan täältä kaapista, tokaisen, kun pengon keittiötarvikesekamelskaani.

Joten tässä me sitten luovimme parhaan kykymme mukaan. Opetamme, miten tavaroita kuuluu jakaa ja mitä tavaroita sitten taas ei kuulu jakaa. Miten leluja jaetaan kaverin kanssa ja miten hammasharjaa ei kenenkään. Miten se on ok, että siskon lautaselta voi ottaa, jos tämä sen sallii, mutta aikuisen lautaselta ei meillä oteta. Miten ei kannata aina olla turhan omistava, mutta mistä asioista taas kuuluu pitää kiinni. Ja niin edelleen.

Ja sitten se poika tulee ja katsoo lempeästi silmiin, valitsee kilteimmän äänensävynsäkin: Voidaanko me nyt syödä äidin suklaata?

Nii-in.