Puijataan ja koijataan

Minä tunnustan. Meillä huiputetaan, höynäytetään, huijataan ja harhautetaan lapsia. Vieläpä joka päivä. Ja nyt kun pääsin tunnustusten makuun, niin haluatte varmaankin tietää miten. Tiedätte kohta kyllä myös miksi. Ja millä menestyksellä.

Kaikki menevät nukkumaan kello yhdeksän. Meillä, ja oikeastaan muuallakin. Koko maassa, ja suunnilleen koko universumissa. Näin on yksinkertaisesti helppo selittää, ja äiditkin saavat kai joskus olla vähän laiskoja. On siihen kuitenkin yksi poikkeus - nimittäin pöllöt. Olemme lukeneet erästä ihanaa lastenkirjaa, jossa kerrotaan pöllöstä, joka haluaisi mennä aikaisin nukkumaan, mutta ei saa, sillä pöllöjen kuuluu valvoa yöllä. Pöllöt siis eivät mene nukkumaan yhdeksältä. Mutta poikkeushan vahvistaa säännön.

Meillä saa syödä vähän herkkuja, mutta vain iltapäivällä kahviaikaan. Sillä aikuisetkin syövät meillä yleensä jotain makeaa kahvin kera, niin emme henno sitä lapsiltakaan kieltää, vaikkeivät kahvia juokaan. Kaksi pienintä kyllä nukkuvat tuohon aikaan päiväunia, joten se hoituu kätevästi sillä. Voi, mitähän he ajattelisivat, jos tietäisivät, että heidän nukkuessaan isosisko saa kahvipöydässä syödä suklaakeksiä tai peräti paikallista jäätelöherkkua. Onneksi eivät tiedä. Hennommekohan koskaan kertoa, mistä he ovat toistaiseksi jääneet paitsi? Sitä ehdimme vielä miettiä. Isosiskokaan ei kuitenkaan tiedä, että joskus joku saattaa tässä taloudessa syödä jotain makeaa myös illalla, ehkä. Mutta koska kaikki siis menevät nukkumaan yhdeksältä, niin sitä ei oikeastaan lasketa.

Se, mitä on mahdollisesti ruokakomeron ylimmillä hyllyillä, tai jonkun ruokatavaran takana, ei oikeastaan ole. On helppo sanoa, että jotain ei ole, kun se on paikassa, johon alle metrin mittainen ei voi nähdä. Silloin ei tarvitse käydä joka päivä samaa keskustelua siitä, miksi päivällisaikaan ei syödä suklaakeksejä. Yritystä laajentaa ulottuvuutta yli oman pituuden on kyllä nähty, mutta silti ulottumattomiin jäävät ylimmäiset hyllyt (vielä). Pikkuisen pettävä tämä teoria kyllä välillä on, sillä joskus on käynyt niin, että jotain on hetken aikaa keittiön pöydällä ja sitten sitä ei yhtäkkiä ole ollenkaan, ei koko talossa. Joskus voi todeta lisäksi, että sitä on vain kaupassa. Sinne he eivät vielä omatoimisesti lähde. Joka tapauksessa, uskottavuus on säilytettävä. Ja mielellään pirun tarkka muisti.

Joskus on myös oltava vähän ovela. Ei aina kannata sanoa syövänsä leipää, jos sattuu mutustamaan jotakin vähän salaa. Tai muutoin voi käydä vaikkapa niin, että saa osaksensa viisivuotiaan harkitsevan katseen.

Isi, minusta ne näyttivät kyllä nallekarkeilta.



Aina ei meidän herkkukaapissa näytä ihan tältä. Nyt ovat kuitenkin Suomi-vieraat pitäneet huolta kaapin sisällöstä!

P.S. Vähän kiirellä kirjoitin tämän postauksen. Ehdin nyt kuitenkin. Epäilen nimittäin, että ihan tuossa tuokiossa voi käydä niin, että osat tässä puijaamisessa ovatkin vaihtumassa...